621. Katkeruudesta tänään 180224

Mikään ei ole surullisempaa kuin katkera vanha ihminen: Elämässä kaikki on mennyt huonosti. Appiukko oli tyranni, puoliso ei kyennyt osoittamaan rakkautta, opiskelemaan ei päässyt. Työ oli raskasta ja sitä oli aivan liikaa. Nyt lapset syyttävät ja riitelevät, eivätkä käy katsomassa.

Yhtä surullista on kuulla ihmistä, jolla elämää on vielä paljon edessä, mutta toiveikkuus hukassa. Lapsuus meni pilalle vanhempien takia. Nainen petti ja jätti. Ura ei urkene. Kavereitakaan ei oikein ole. (ks. Riitta Ryynänen ”Katkeruus on pettyneen suojakuori”, Kodin kuvalehti 8.10.2014)

Ystävänpäivänä katkeruus puraisee kipeämmin kuin ihan tavallisena arkipäivänä. Jopa silloin, kun se kiertää kaukaa oman sydämen ja näkyy vain uutisissa.

Kuten tänään. Vuoden 2018 ystävyyspäivänä.

”Tanskan prinssi Henrik on kuollut – asemaansa pettyneenä ilmoitti, ettei halua tulla haudatuksi kuningattaren viereen”

Jäimme miettimään, kuinka korkealle yhteiskunnan hierarkiassa katkeruus voi nousta ja kuinka syvältä kansan syviä rivejä se voikaan kouraista.

Riitta Ryynänen oli haastatellut perheneuvoja Heli Pruukia, jonka mukaan katkeruus vääristää näkökulmaa. ”Katkera miettii vai sitä, mikä on mennyt pieleen. Hän ei tunnista ja tunnusta sitä, mikä on mennyt oikein, ollut tärkeää tai tuntunut hyvältä.”

Kuinka kauas katkeruus näkyy? Kuinka kauan se vaikuttaa ihmismieleen? Voiko siitä päästä irti? Voiko siitä parantua?

Se on kova kysymys.

Heli Pruuki neuvoo: ”Se tuhoaa ihmistä sisältä ja siksi sen kierteeseen ei kannata jäädä. Katkeruus on sielun syöpä.”

Se on siis samanlainen kasvain, josta viime kerralla puhuimme Viljo Vähäsen kanssa Ryssänkärjessä.

Ehkä nyt on paikallaan täsmentää, mistä saimme virikkeen puhua kasvaimesta.

Se tuli myöskin uutisesta, lehtiotsakkeesta, aivan samalla tavalla kuin katkeruus tällä kertaa.

Tässä virike: ”Analyysi: Paavo Väyrynen on yhä kuin kiusallinen kasvain keskustan sisällä” (politiikan toimittaja Timo Seppänen 8.2.2018) ja tässä kirjoittajan meille antama täsmennys:

Pohdin kovasti vertausta, johon viittaat. Se on aika raju, mutta päädyin siihen, koska Väyrynen on keskustalle ongelma, joka puolueen ennemmin tai myöhemmin pitää "leikata" pois. On selvää, että joitakin lukijoita valitsemani vertaus on ärsyttänyt tai loukannutkin. Toisaalta myös keskustassa on paljon sellaisia ihmisiä, joita Väyrysen nykyinen toiminta ja  itsekäs "rajattomuus" loukkaa syvästi. Ymmärrän hyvin Väyrysen poliittiset ansiot ja sen, että keskusta on hänelle monessa suhteessa kiitollisuudenvelassa. Päätin käyttää melko vahvaa vertauskuvaa juuri siksi, että Väyrynen on ollut niin merkittävä, vahva ja vaikutusvaltainen hahmo Suomen politiikassa. Tätä linjaa puoltaa myös se, että hän pelaa itse varsin kovaa peliä ja ottaa itselleen melkoisia erityisoikeuksia - esimerkiksi kahden puolueen jäsenyyden.

Nyt jäimme miettimään, mitä mahdollisia yhtäläisyyksiä näissä kahdessa tapauksissa on.

Toinen koskee arvostettua, juuri edesmennyttä ranskalais-tanskalaista kuninkaallista, toinen edelleen keskuudessamme vaikuttavaa, monivuotista ja kokenutta suomalaista poliitikkoa.

Löytyisikö katkeruuden varjo kahdesta näin perusteellisesti toisistaan poikkeavasta tapauksesta?

Molemmathan ovat liikkuneet vallan kamareissa. Korkealla.

Ehkä katkeruus kulkee samoilla salaperäisillä jalanjäljillä kuin valta, joka on tunnetusti taitava kätkeytymään persoonan taakse.

620. Kiusallinen kasvain 180211

Rupert Allan Willis määritteli kasvaimen epänormaaliksi kudosmassaksi, jonka kasvu on runsaampaa ja koordinoimatonta verrattuna ympäröivään normaaliin kudokseen. Lisäksi kasvaimen kasvu ei lopu, vaikka sen syntyyn johtanut ärsyke poistuisi (Wikipedia).

Ihmisen kannalta kasvaimet ovat kiusallisia ja usein hengenvaarallisia. Niitä vastaan on  käyty epätoivoista taistelua vuosituhansien ajan.

Me tiedämme nykyisin tarkalleen, että kasvaimet ovat ihmisten lisäksi myös muiden nisäkkäiden ja kasvienkin vitsaus.

Kasvaimet leijailevat tiedon taivaalla kuin pilvenhattara. Joskus aamuruskona. Joskus uhkaavana kuin ukkonen mutta usein myös rauhaisana, yhdessä laskevan auringon kanssa.

Kun lähestyimme leudossa pakkaspyryssä Ryssänkärkeä, Viljo Vähänen halusi huomauttaa, ettei hänellä ole kertaalleen kuolleena miehenäkään sellaista tietoa, joka auttaisi ihmistä taistelussa kasvainta vastaan.

”Ihminen on kova luokittelemaan asioita. Hän haluaa näyttää Luonto Äidille hallitsevansa oman järkensä ja tiedemaailmaan sijoittuvan, vuosituhansia vanhan tietämyksensä avulla myös kasvaimien arvoituksen.”

Kas näin.

Gliooma on hermotukisoluista alkava keskushermoston kasvain. Hemagliooma on verisuonirakenteiden kasvain. Meningeooma on aivokalvon kasvain. On erilaisia syöpiä, kuten eturauhassyöpä, haimasyöpä, keuhkosyöpä, kilpirauhassyöpä, kohdunkaulan syöpä, kohdunrungon syöpä, lymfooma eli imukudossyöpä, mahasyöpä, melanooma, munasarjasyöpä, munuaissyöpä, paksusuolisyöpä, peräaukon syöpä ja rintasyöpä.

”Yhtä kaikki. Pahanlaatuinen kasvain pelottaa ihmistä sen vuoksi, että se lähettää matkaan etäpesäkkeitä, kätkeytyy arvoituksellisesti ja saattaa herätä eloon milloin tahansa. Arvaamatta. Hyvänlaatuinenkin kasvain saattaa nojata johonkin elintärkeään hermoon ja aiheuttaa tuskaa ja kärsimystä.”

- Mikä saa sinut tällä kertaa noin synkeisiin ajatuksiin keskellä valkoisina hohtavia hankia. Kasvainhan on perusluonteeltaan biologinen  ilmiö. Se kuuluu tuohon tieteellisen tiedon kategoriaan, eikä sen siirtäminen tai soveltaminen muihin tieteellisen tiedon kategorioihin ole ongelmatonta.

”Yes. Näin on. Mutta arkipolitiikan piirissä tuota rajaa ei aina  ymmärretä, vaan esimerkiksi kiusallisen kasvaimen käsitettä käytetään rennosti ja epämääräisesti kuvailemaan esimeriksi puolue-elämän dramaattisia muutoksia. Analogioita etsitään muun muassa lääketieteen piiristä. Sanotaan, että jokin ilmiö tai ihminen on kuin syöpä ja käyttäytyy kuin syöpä. Pelottavasti ja arvaamattomasti. Etäpesäkkeillä pelotellaan.”

- Niille naureskellaan kuitenkin aivan toisessa sävyssä kuin lääketieteen vakaville kasvaimille. Mutta saattavathan ne yhteiskuntatieteenkin piirissä muodostua aivan yhtä dramaattisiksi ja turmiollisiksi.

”Aivan. Ajatellaan nyt vaikkapa erivärisiä diktatuureja tai ammattirikollisuutta taikka terrorismia. On niissä ehkä samanlaisia piirteitä kuin kiusallisissa kasvaimissa.”

619. Vaaksa vaaraan 180204

Helmikuussa kirkas talviaurinko häikäisee. Pahimmillaan sokaisee. Etenkin, kun puhtaan lumen valkoinen tuli pääsee tunkeutumaan tuulen siivellä silmäripsien läpi. Eivät siinä suojalaitteet juuri auta.

Onneksi ei Ryssänkärjessä ollut vielä houkutusta astua jäälle, koska sitä ei ollut muualla kuin rantakivien päällä ja tervaleppien oksilla.

Meri lainehti.

Ei tarvinnut ajatella, että askel kepeällä jäällä olisi johtanut vaaraan, kun jalat koskettivat tukevasti maankamaraa.

Samaisen onnen varaan eivät kuitenkaan voi laskea ne sotilaallisen vallan käyttäjät, jotka nyt seisovat rinta ylpeästi pystyssä suuren sodan kynnyksellä.

”Tuo ajatus on kammottava”.

Viljo Vähänen sanoi sen hiljaa. Melkein kuiskaten.

Olimme lukeneet uutisen Pentagonin uudesta ydinaseopista. Siinä sanottiin, että USA:n puolustusministeriö haluaa pienempiä ydinaseita, jotta viholliset pitäisivät niiden käytön kynnystä pienempänä (ks. ”USA muuttaa ydinaseoppiaan vastauksena Venäjälle, haluaa pienempiä ydinpommeja”, YLE uutiset ja ”Venäjä tuomitsee Yhdysvaltain uudet ydinasesuunnitelmat”, IL/Heikki Heiskanen).

”Olisi parempi astua virsta väärään kuin vaaksa vaaraan.”

”Kevätaurinko on sokaissut. Nyt on otettu askel kohti uutta suurta sotaa. Hiroshima on unohdettu. Se on tungettu järjen peräkammarin perukoille. Kylmän sodan aikainen kilpavarustelu on kääritty haahkan höyheniin. Uusi, uljas maailma odottaa ihmiskuntaa.”

Viljon sarkasmi kumisi Ryssänkärjessä kuin tuomiokirkon kello. Ydintuho on yhtä lähellä kuin 1950-luvulla.

”Maailmanlopun kelloa pitäisi näiden uutisten perustella siirtää uudelleen lähemmäs keskiyötä.”

Meille Viljon kanssa ei tullut yllätyksenä, että analyyttinen ymmärtäjä löytyi jouhevasti Ulkopoliittisen instituutin piiristä. Siellähän niitä on viime vuosina kasvateltu.

On hyvä, että pelote on kunnossa.

”Juuri näinhän ajateltiin kylmän sodan vuosikymmeninä. Ja OK. Sillä pelastettiin ihmiskunta kolmannelta maailmansodalta.”

Tätä psykologiaa yritetään nyt palauttaa.

”Aivan niin. Siitähän tässä on kysymys. Se on pelastussuunnitelma! Ei se ole askel kohti vaaraa, vaan se on askel kohti normaalia taistelukenttää.”

Viljo kumautti toisen kerran sarkasminsa kumistinta.

Annoimme talviauringon vaipua hitaasti horisontin taakse.

618. Valtava kontrasti 180202

Luonto Äiti ei hellittänyt eilen, mutta hän ei kuitenkaan mennyt kohtuuttomuuksiin. Silinterihattu pysyi presidentin päässä, kun tämä laskeutui varovaisin askelin eduskunnan portaita ja tervehti kansaa, jonka tällä kertaa muodosti lähes yksinomaan lumimyrskyssä värjöttelevä kunniakomppania, nostamalla hattunsa vilkutukseen vähän ennen kuin pääsi tasanteelle.

Protokolla ei antanut periksi, jotta presidentti olisi voinut panna hatun takaisin päähänsä, vaan hänen piti kävellä avopäin komppanian keskelle kuuntelemaan kunniakomppanian vastausta tervehdykseensä.

Kävi vähän sääliksi.

Sen sijaan ei käy sääliksi, kun odottelemme Viljo Vähäsen kanssa aamupimeällä mielenosoittajia Senaatintorin reunalla.

Mikä kontrasti!

Emme tarkoita nyt sitä, että Luonto Äiti leppyi ja lopetti myrskyämisensä, vaan niitä kahta puhetta, jotka pidettiin eilen eduskuntatalon juhlavassa istuntosalissa ja niitä lakkojohtajien puheita, joita joutuisimme pian kuulemaan.

Puhemies Maria Lohelan puhe tasavallan uudelle presidentille ja tämän vastauspuhe muodostivat häikäisevän, korkeatasoisen dialogin, jonka rinnalla vihapuheet Senaatintorilla, joita kauhunsekaisin tuntein olimme tulleet kuuntelemaan, herättivät ajatuksen valtavasta kontrastista.

Toivottavasti aina valmis ja ketterä media välittäisi Senaatintorin tunnelman suorissa lähetyksissä kaikelle kansalle, jotta sillä olisi tilaisuus nähdä tämä kontrasti omin silmin ja tehdä siitä omat johtopäätöksensä.

Entä, mitä ajattelevat ne tuhannet lakkolaiset joiden omat linja-autot ovat saapuneet pääkaupunkiin, jonka julkinen liikenne seisoo paikallaan?

He ovat nyt vuorossa. He seisovat näyttämöllä.

Kuuntelevatko he yhtä haltioituneina johtajiensa puheita kuin kansanedustajat ja televisionkatsojan eilen, kun tasavallan presidentti vannoi virkavalansa?

Vai olemmeko sinisilmäisiä? Olemmeko väärässä? Emmekö elä tässä päivässä? Onko vanha poliittinen raivo edelleen voimissaan? Aivan samalla tavalla ja samassa hengessä kuin sata vuotta sitten?

Se nähdään pian.

Jäämme Viljon kanssa odottamaan päivän valkenemista.

Aurinko nousee Helsingissä klo 8.33

Huomenna päivä on jälleen hieman pitempi.

Kellosta katsottuna kontrastit eilisen, tämän päivän ja huomisen välille ovat minimaaliset.

Luonto Äiti tietää sen.