646. Unikuvia 3. Uokku 180613

… Tourujoki tekee kaksi kiperää mutkaan Jyväskylän vanhan hautausmaan kodalla vähän sen paikan jälkeen, mihin uittoränni päättyi ja josta tukit lipuivat keväisin omaa vauhtiaan kohti Jyväsjärveä lähdettyään liikkeelle Palokkajärveltä ja ohitettuaan Koskenharjun punatiilisen kansakoulun (jonka kahdella alimmalla luokalla äitini oli opettajanani), ja siinä, joen kainalossa, oli lammikko, josta käytiin hakemassa sammakonkutua lasipurkkiin, jossa sitä säilytettiin päivätolkulla tomaatintaimien rinnalla joita isäni oli kouluttamassa istutuskuntoon viedäkseen niitä sitten polkupyörän tarakalla Vesangan Ainolaan meidän kesämökillemme; ja siinä lammikon reunalla oli aina paljon rentukoita ja myöskin koivu, josta vuodatettiin mahlaa, vaikka se oli jostakin syystä kiellettyä - samoin kuin juokseminen tukkien päällä vastarannalle ja takaisin, vaikka isot pojat näyttivät esimerkkiä ja leuhkivat rohkeudellaan, mutta eivät hekään uskaltaneet alkusyksystä, kun pimeys oli jo peittänyt Uokun (en tiedä, mistä se nimi oli tullut, mutta meille, lapsille, se oli siihen aikaan tuttu nimi, jota käytettiin ympäri vuoden, sillä Tourujoen rinteet olivat talvellakin käytössä ja sinne rakennettiin hyppyreitä ja töyssyjä) tulla kurkkimaan ruumishuoneen ikkunasta, josko siellä näkyisi ruumiita, kun sota oli vielä käynnissä ja uusia sankarihautoja kaivettiin päivittäin aivan ikkunamme taakse Puistokadun toiselle puolelle, koska kummitusjutut pelottivat heitäkin ja joku kertoi nähneensä niitä, koska kaikki meidän talossa tiesivät, että Havun setä oli hirttänyt itsensä Uokun reunalla olevan, vanhan ja tukevan koivun oksaan ja kerrottiin, että hänen haamunsa seisoi vartiossa ruumishuoneen takana aivan Tourujoen rannassa; niin ja isot pojat kertoivat, että Uokun toiselle reunalle, ihan hautuumaan vierelle, oli pystytetty hirttolava sitä varten, että kaupunkitappeluissa hävinneet rikolliset saisivat siinä rangaistuksensa, mutta en minä muista sellaista lavaa koskaan nähneeni; se taisi kuulua Uokun kummitusjuttujen sarjaan, mutta sen sijaan muistan, kuinka kerran, talvella, olin ollut kokeilemassa ihan ruumishuoneen tuntumassa, ison kiven päälle rakennettua hyppyriä johon otettiin vauhtia ylhäältä, siltä kapealta tieltä, jota pitkin ruumiit varmaan tuotiin ja vietiin pois, joten vauhti oli aika hurja ja alastulo oli tasaiselle, ja lensin korkealta ja hirveän kauaksi, kunnes huomasin, että olin yksin Uokulla, kaikki kaverit olivat lähteneet pois ja hämärä oli jo laskeutunut, ja minua alkoi pelottaa, sillä vaikka kotiin ei ollut pitkä matka, oli pakko hiihtää hautuumaan läpi; mutta ei auttanut (vaikka aaveet ja peikot tanssivat ympärilläni ja haisevat haahkat ontuivat pois, kuten vuosia myöhemmin rallateltiin osakunnassa), vaan matkaan oli lähdettävä ruumishuoneelta hautojen läpi kohti Puistokadun valoja. Ohitin aivan lähituntumalta tukevan koivunkin enkä uskaltanut kuin vilkaista sitä oksaa, jolta Havun setä oli noussut taivaaseen, vaan jatkoin täyttä vauhtia – ja matka tuntui loputtoman pitkältä …

645. Unia vai unikuvia? 180612

Huoneeseen tullessani olin pysähtynyt kynnykselle tohtimatta hievahtaakaan, enkä muuta kuullut kuin hänen hengityksensä sen kohotessa hänen huulilleen säännöllisin väliajoin kuin aalto rantaan, mutta uneliaammin, leppeämmin.

Hänessä hengitti kasvien ja puitten tiedostamaton elämä, joka oli oudompi, erosi jyrkemmin omastani mutta kuului minulle sitten täydellisemmin. Hänen minuutensa ei enää pyrähdellyt pakoon niin kuin keskustellessamme, salattujen ajatusten ja katseitten  myötävaikutuksella. Hän oli kutsunut sisimpäänsä kaiken, mikä välillä erkani hänestä, hän oli suojautunut, sulkeutunut, rajoittunut ruumiiseensa.

(Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, 8. Vanki, ss. 658-659

Tajunnanvirta voi tempaista mukaansa aidon, tiedostamattoman unen yhtä hyvin kuin unikuvan, jonka valvejärki ja muistot kutovat joskus myöhemmin.

Tuntui välttämättömältä täsmentää tämä ero ennen kuin jatkan aloittamaani unikuvien sarjaa.

Viime vuosisadan alun yksi merkittävimmistä kaunokirjailijoista on kymmenosaisen romaanisarjansa kahdeksannessa osassa pannut Kertojan (oman itsensä) katseleman nukkuvaa Albertinea ja onnistunut luomaan kauniin ja herkän unikuvan, jossa hän välittää lukijoille omia tuntemuksiaan rakastettuaan kohtaan, mutta joka ei tietenkään kerro, millaista unta Albertine juuri sillä hetkellä, kun hän katseli tämän nukkuvan, näki.

Tämä on lukijani hyvä pitää mielessä, kun kerron omista unikuvistani.

Unet saattavat tietysti olla virikkeitä unikuville, mutta ne ovat kuitenkin itsenäisiä, erillisiä ja erilaisia tapahtumia kuin niiden pohjalta syntyneet muistikuvat.

Unikuvat syntyvät tietoisuuden alueella, kun taas unet kuuluvat selvästi henkilökohtaisen piilotajunnan alueelle. (Katso tästä väitöskirjani Läpivalaistu valta liitekaaviota nro 2 ”Ihmisen persoonan, maskin, taakse kätkeytyvät henkilökohtaisen ja kollektiivisen piilotajunnan rakenteet C.G. Jungin psykoanalyyttisen persoonallisuusteorian mukaan. Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisusarja. Politiikan tutkimuksia 18, Helsinki 1991)

 Kaunokirjallisuudessa tajunnanvirtatekniikka rikkoo tietoisesti tätä rajaa pyrkiessään tunkeutumaan kohdehenkilöiden mielenmaisemaan. Tässä Marcel Proust, samoin kuin Volter Kilpi Alastalon salissaan, onnistuvat suurenmoisesti. Mutta heidänkin tapauksissaan kysymys on tietysti ensisijaisesti heidän omista mielikuvistaan.

Samalla tavalla, kun itse muistelin Unikuvia 2:ssa joulukirkkoa Taulumäellä. Ajatukset olivat yksinomaan kirjoittajan. Olisin tietysti voinut ryhtyä kuvittelemaan, mitä äitini mielessä liikkui, kun hän etsiskeli myöhemmin sukulaisiamme Taulumäen kirkon penkeiltä ja lattialta, mutta silloin olisin tietysti joutunut liikkumaan vain mielikuvituksen maailmassa, koska minulla on vain toisen käden tietoa tuosta tapahtumasta enkä muista, että äitini, joka kuoli jo vuona 1975, olisi itse  kertonut siitä minulle.

Tarkoitukseni on kuitenkin jatkaa omia mielikuviani alkaneen kesän aikana. Tottakai unet voivat niitä täydentää, kuten esimerkiksi viimeöinen uneni, jossa edesmennyt vaimoni oli mukanani ratkaisemassa kadonneen avaimen arvoitusta!

644. Unikuvia 2. Taulumäki 180611

… En muista, missä me istuttiin, mutta joulukirkkoon oltiin joka tapauksessa tultu koko perhe reellä Palokan suunnasta ja hevoset oli parkkeerattu pappilan viereen aika kauaksi Taulumäen kirkon pääovesta ja vasta vuosia myöhemmin sain kuulla, että vanha, puinen kirkko oli palanut poroksi tammikuussa 1918, jolloin punainen lyhty jo paloi työväentalon tornissa Hesassa ja julma sisällissota oli juuri alkanut, kun sillä hetkellä katseeni osui alttaritaulussa vetten päällä kävelevään Kristukseen ja sen alapuolella olevaan pienempään tauluun, jossa hän istui lampaiden kanssa, mutta en oikeastaan tajunnut, että olimme saapuneet enkelten kirkkoon (kirkosta löytyy kaikkiaan 24 enkelihahmoa), vaikka sillä tuli olemaan hämmentävä vaikutus myöhempään elämäni kulkuun, sillä lapsen mieli askarteli tuolloin aivan muissa maailmoissa eivätkä evakkoretken muistot olleet jättäneet siihen kovin pahoja arpia, joskin myöhemmin minulle kerrottiin, kuinka äitini oli käynyt etsimässä loppukesästä 1944 sukulaisiamme samaisen kirkon penkeiltä ja lattioilta, kun nämä olivat joutuneet lähtemään jo toistamiseen Karjalasta suinpäin karkuun maahan tunkeutunutta vihollista ja ymmärsin, että meidän kotimme Puistokadulla oli muodostunut pienimuotoiseksi turvapaikaksi, onneksi, koska lentokoneesta pudotettu pommi oli rysäyttänyt alas lähinaapurin kolmikerroksisen talon nurkan niin että kylpyammeet vain roikkuivat näkyvillä; mutta miksi taidemaalari Paavo Leinonen oli maalannut kirkkosalin seinille Vanhan testamentin Malakiaan, Jeremian, Eliaksen ja Samuelin kuvat oikealle ja Johannes Kastajan, Danielin, Jesajan ja Mooseksen kuvat vasemmalle; mitä he täällä tekevät? mikä heidän viestinsä on? – Enhän minä silloin sitä tietenkään osannut ajatella, mutta myöhemminkin se jäi askarruttamaan mieltäni, koska ymmärsin jollakin tavalla paremmin enkelten kuvien merkityksen alttarin ympärillä, vaikka niidenkin sanoma jäi leijumaan kuin harmahtava pilvi alitajuntani aarreaitan taivaalla; oliko Taulumäellä jokin rooli siinä näytelmässä, jossa olen ollut mukana ja joka tuntuu aina vain jatkuvan ja jatkuvan …

643. Unikuvia 1. Keinutuolissa 080610

… Monta kertaa myöhemmin olen ajatellut, kuulinko hänen sydämenlyöntejään, mutta samalla olen myös ymmärtänyt, ettei se ollut mahdollista, kun olin tuolloin elänyt vasta runsaan vuoden eikä kukaan tuossa iässä voinut käsittää, mistä tuollainen, etäinen jumputus oli lähtöisin saatikka tietää tuon taivaallista ihmisen fysiologiasta ja siitä, kuinka tärkeää osaa siitä juuri sydän tulisi näyttämään myös omassa elämässäni; enhän minä myöskään tiennyt, että olin joutunut tuollaiseen tilanteeseen evakkoreissulla, kun talvisota oli juuri alkanut ja isäni oli nostanut minut härkävaunuun Elisenvraarassa, joka sittemmin joutui ankarien pommitusten kohteeksi, mutta niin vain oli käynyt, että ensimmäisessä turvapaikassa minut oli nostettu vanhan isännän syliin, kun tämä oli istahtanut keinutuoliin, ja siinä minä olin nukahtanut autuaasti kuin pieni porsas, tietämättä mitään maailmanmenosta saatikka siitä, että olimme pakomatkallamme selviytynet täpärästi Kuopion pommituksista tai että vanhempi veljeni ja sisareni olivat joutuneet jäämään äitini kanssa Hiitolan kulkutautisairaalaan, koska olivat saaneet tuhkarokkotartunnan eikä heitä voitu päästää evakkojunaan, vaan isä oli työntänyt minut vakavasti vammaisen oikean tätini sekä kummitätini kanssa täpötäyteen härkävaunuun ja jäänyt vain rukoilemaan, että Taivaanisä tai Suojeluenkelini saattelisi minut johonkin turvalliseen paikkaan, josta hänellä itsellään ei ollut mitään tietoa, ja siinä minä nyt lepäsin, keinutuolissa, turvallisesti ja rauhallisesti enkä tietenkään muistanut jälkeenpäin, millaista unta näin enkä tiennyt, näkevätkö tuollaiset ihmisenalut ylipäätään muita unikuvia kuin naisen rinnan (joka myöhemmin tulisi olemaan minulle tärkeä symboli läheisyydestä ja rakkaudesta), josta saa säännöllisin väliajoin imaista välipalan, aamiaisen ja illallisen, mutta siitä olen aika varmaa, että piilotajuntaani jäi joka tapauksessa kuva siitä hetkestä, kun talonväki havaitsi, ettei keinutuoli enää liikkunut, vaikka vaari oli hetki sitten polkenut siihen vauhtia jalallaan ja se oli keinunut hiljalleen kuin laineilla, mutta miksi se oli nyt pysähtynyt, miksi se seisoi hiljaa paikallaan, liikkumatta kuin rantakallio, kunnes tupa täyttyi säikähdyksen äänistä, järkytyksestä ja itkusta, joita minä en tietenkään ymmärtänyt kuin vasta vuosia myöhemmin.

Vaari oli kuollut. Hänen sydämensä ei enää lyönyt …

642. Aavistuksia 180609

”Muistan hyvin, millainen elämys Arvo Turtiaisen Majakovski–suomennos Pilvi housuissa oli kolmikymppiselle Venäjän ja Itä-Euroopan sivuaineopiskelijalle. Runojen poliittisuus maistui silloiselle, kirkasotsaisen punavihreälle itselleni: ”Ananasta ahmi, hotkaise pyy, loppusi porvari lähestyy”. Vielä enemmän kolahtivat Majakovskin rakkausrunot, joissa kuulapäinen, kolossaalisen egon jättiläinen nöyrtyy ja menee pirstaleiksi.” (Jani Saxell, 28.7.2010 ”Löytämättä jäänyt Amerikka”, Vladimir Majakovski: Minun löytämäni Amerikka)

Viljo Vähänen nousi keskellä yötä kirjoittamaan aavistuksia. Hän kertoi halunneensa merkitä ne muistiin ennen kuin kahden suurimman porvaripuolueet puheenjohtajat pitävät linjapuheensa omissa puoluekokouksissaan – pääministeri Juha Sipilä Sotkamossa ja valtiovarainministeri Petteri Orpo Turussa.

Voi olla, että ministereillä on pilvi housuissa, kun he astuvat puhujapönttöihinsä. Ehkä he eivät ehtineet aamiaisillaan ahmaista ananasta eivätkä hotkaista pyytä, mutta ajatus porvarihallituksen lopun lähestymisestä saattoi kuitenkin häiritä heidän yöuniaan.

Molemmat ovat kyllä varmoja uudelleenvallinnastaan – siis puheenjohtajiksi – mutta entä jos porvariyhteistyö katkeaa hallitustasolla. Entä jos Majakovski on oikeassa ja ”kolossaalisen egon jättiläinen menee pirstaleiksi”.

Kyllä he tietysti ovat Majakovskinsa lukeneet ja tietävät, että tämä tarkoitti 1920-luvun Amerikkaa eikä juuri itsenäistynyttä piskuista Suomea saatikka sen porvarihallitusta.

Mutta silti.

Molemmilla (Keskustalla ja Kokoomuksella) on oma piikkinsä omassa lihassaan. Väyrynen ja Vapaavuori.

Eivät he puheenjohtajan vaalissa muodosta minkäänlaista uhkaa, mutta mitä heille tehdään, jos syksyllä on pakko päättää, saavatko siniset ministerit jatkaa hallituksessa, vai pitääkö porvareiden etsiä tukea hallituksen ulkopuolelta.

Liberaaleja ei enää ole. Ruotsalaiset ovat ennenkin olleet mukana porvaririntamassa ja kristilliset myöskin. Ja pitäisikö varmuuden vuoksi kysellä pirstaleita (Jungner, Harkimo, Väyrynen ja mitä niitä nyt onkaan) mukaan. Vihreistä ei ole hallitukseen. Eikä äärivasemmistosta.

Pahimmassa tapauksessa pitäisi mennä ennenaikaisiin vaaleihin, jolloin demarit voivat sotkea pahimman kerran porvaririntaman.

Silloin loppu on lähellä. Ananas ja pyy odottavat lautasella.