720. Askeleita someviidakossa 190909

Se, ettei Keskisarja provokaatioistaan huolimatta ole joutunut vihapuheen kohteeksi, johtuu hänen mielestään ainoastaan yhdestä asiasta: Hän ei ole sosiaalisessa mediassa. Ei yhdessäkään niistä. Hän halveksuu niitä tavattoman syvästi. Eivät ihmiset ole kasvotusten niin viheliäisiä kuin keskustelupalstoilla. (Kansalliskiivailija. Tommi Nieminen, Helsingin Sanomat 8.9.2019)

Sosiaalinen media on vielä lapsenkengissä. Se on hiipinyt jokapäiväiseen elämään kuin varkain, mutta ehtinyt muutamassa vuodessa vaikuttaa rajumin kuin rautasaappaat ja miljoona-armeijat vuosituhansiin. 

Hienohipiäisistä vuorovaikutteisista verkkopalveluista on sukeutunut pahanlaatuinen syöpäkasvain, joka ei ole kenenkään hallinnassa.

Päinvastoin. Se kasvaa ja rönsyinlee tahdottomasti ja sokeasti.

Ei siis ihme, että että yksi aikamme lahjakkaimmista, nuorista historioitsijoista on päättänyt kiertää kaukaa tuon pelottavan viidakon.

Tommi Niemisen laatimassa haastattelussa kansalliskiivailija paljastaa itsestään erään piirteen, joka leikkaa  syvähenkisen juonteen hänen omaan elämänkaareensa. Sen myrskyisimmät hetket saatoivat sijoittua niihin vuosiin, jolloin Vanha vallattiin ja Berliiniin nousi muuri.

Keskisarja tulee itse seitsenlapsisesta kommunistiperheestä, joka asui muun muassa Vantaalla ja Porvoossa. Vanhemmat olivat koulutettuja ja Neuvostoliitto-mielisiä taistolaisia, lapsuus kuulemma tavanomaista ja hyvää.Vanhempien 1970-luvun aate ei tosin pojassa heijastu, sillä Keskisarja pitää suurimpana perkeleenä juuri ”pahan valtakuntaa”, Neuvostoliittoa. Kysymyksen mahdollisesta poliittisuudestaan hän kiertää juuri niin kuin historioitsija kiertää hankalan kysymyksen.

Kodin ilmapiirissä ja nuoruuden kaveriporukoissa kypsyivä ilmeisesti vuosien saatossa ne sosiaaliset taidot, joita tiedemies Teemu Kesksarja nyt hyödyntää täydestä sydämestään.

Arvelemme, ettei nykyisenkaltainen somemaailma edes kiinnosta Suomen ja Pohjoismaiden historian dosenttia yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen oma elämänsä on ollut monin verroin rikkaampaa ja antoisampaa, täynnä virikkeitä, joita someviidakosta on turha etsiä. 

Erityisesti meille jäi haastattelusta mielen kansalliskiivailijan raikas kannanotto Karjalan-kysymykseen. “Minua vituttaa Karjalan menetys ihan joka päivä.”

719. Kadonnut aika 190907

Viimeksi muistelimme Sipilän hallituksen synnytystuskia, kun hän oli ilmoittanut eroavansa ja pohdiskelimme, mitä siitä seuraisi. Annoimme ajan juosta ja katsoimme, kuinka porvarivalta vaihtui demarivallaksi. 

Ei siinä ollut verenmakua eikä intohimoa. Kaikki ongelmat työnnettiin maton alle odottamaan sopivaa tai välttämätöntä ajankohtaa. 

Hämmästyttävällä tavalla aika katosi. Jotakin vanhaa hävisi eikä uutta ilmestynyt sen sijalle. Tuli mieleen kirjallisuuden ranskalaisen mestarin Marcel Proustin  romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä, jonka hän kirjoitti vuosina 1908–1922, vaikka hetki on aivan erilainen ja puitteet vähemmän dramaattiset.

Mihin aika katosi? Löytyisikö se vielä uudelleen? Missä muodossa?

Kolme teemaa pulpahti kuitenkin pintaan: (1) Maalaisliitto-Keskusta, (2) Englannin parlamentti ja (3) Huutavan ääni erämaassa. 

Jokaisessa niistä oli sama ongelma. Jotakin olennaista oli ja on kadonnut. Ikään kuin ajanratas olisi hypännyt salaa jonkin pykälän ylitse.

(1) Maalaisliitto 1906, Keskustapuolue 1965, Suomen Keskusta

Historia vaatii oman kypsyttelyaikansa. Ajan ratas on armoton. Se leikkaa tahtoasi kysymättä joka hetki määrämitan elämäsi nauhasta. Voit kutsua käteesi jäävää palasta millä nimellä haluat. Perimmäinen, alkuperäinen henki ja luonne pysyvät sitkeästi paikoillaan. Sitkeimmin tämä on näkynyt puolueiden sijoittumisessa ideologiseen perusjärjestykseen vasemmisto vs. oikeisto. Sille ei ole löytynyt kilpailukykyistä haastajaa, vaikka keskustaan on ollut kyllä kova tungos.

Aika on ollut Maalaisliitto-Keskustan tärkein voimavara. Pelastaja. Valtakunnalliset ja paikalliset vaalit ovat sen kerta toisensa jälkeen osoittaneet.

Mutta entä nyt? Kouvolan puoluekokouksen jälkeen? Hylkäsikö aika Keskustan? Löytyykö traditionaalisista seremonioista se kynttilänvalo, jonka turvin valo lankeaa uudelleen? Mihin sammui se uusi loiste, jota ennakoimme silloin, kun Juha Sipilä aloitti pääministerinä?

Kysymysten  tulva tuntuu murskaavalta!

Kun listasimme Maalaisliitto-Keskustan puheenjohtajat vuodesta 1906 lähtien, alkoi paljastua lähes kaikille merkittäville puolueille tunnusomainen ilmiö persoonallisuusrapautuma. Aika on ottanut omansa. Kyllä johtajuus nykyisinkin henkilöityy, mutta johtajapersoonia ei juurikaan ilmesty poliittiselle areenalle. Lähes kaikki puolueet ovat jo kokeilleet feminismikorttia ja muitakin kikkoja (urheilu, tiede, taide uskonto, yrittäjyys, sijoittajat), mutta niistä ei ole jäänyt pysyviä jälkiä.

Löytyisikö Kouvolan kokouksen epäpoliittisesta kamppailusta, jotakin uutta tässä suhteessa?

Se ei näytä kovin todennäköiseltä.

Maalaisliitto on ja pysyy maaseudun äänitorvena. Se on edelleen sen ainoa, todellinen voimavara. 

(2) Englannin parlamentti. Brexit.

Englannin parlamentti perustettiin keskiajalla Englannin ja Skotlannin vuoden 1707 unionisopimuksen myötä siitä tuli Ison-Britannian parlamentti, ja myöhemmin siitä on muodostunut nykyinen Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti. Jotkut ovat esittäneet Englannin parlamentin uudelleenperustamista, sillä Englanti on nykyisin ainoa Yhdistyneen kuningaskunnan osa, jolla ei ole omaa parlamenttia.

Parlamentin kolme elementtiä, kruunu, ylähuone ja alahuone ovat erilliset eli sama henkilö ei voi kuulua kuin yhteen niistä. Monarkilla on edelleen teoriassa paljon valtaa: hänen hyväksyntänsä vaaditaan kaikkien lakien läpimenoon ja lisäksi hän voi mm. hajottaa parlamentin, julistaa sodan ja solmia rauhan. Käytännössä kaikkia näitä oikeuksia käyttää kuitenkin monarkin puolesta pääministeri ja hallitus.

Brexit on purrut pahan loven eurooppalaisen saarivaltion historiaan ja maineesen. On mahdotonta sanoa paraneeko se koskaan. Kannattaako parannusta edes etsiä? Entäpä jos kadonnut aika on lopullisesti kadonnut?

Kun brexit-näytelmää on pyörittety jo kuukausikaupalla televisioruuduissa ja kun se on pian loppukohtausta vaille valmis, kopioimme lukijoidemme avuksi Googlesta lyhyen, värikkään yhteenvedon siitä, mitä tapahtuu, kun brittiparlamenraarikot tekevät päätöksiään. 

Suomalaisin silmin brittiparlamentti on täynnä teatteria – Lue kummien käytäntöjen taustat

Kun Britannian parlamentti äänestää brexit-suunnitelmista, se ei tapahdu nappia painamalla vaan kävelemällä ulos salista. 29.1.2019 klo 17.03 päivitetty 4.4.2019 klo 12.28 Päivi Kerola, YLE uutiset

Brittiparlamentin alahuoneen vihreille penkeille on ollut viime kuukausina tungosta, kun parlamentaarikot ovat kokoontuneet päivä toisensa jälkeen keskustelemaan ja äänestämään EU-erosuunnitelmista. Monelle suomalaisellekin on tullut tutuksi alahuoneen puhemiehen John Bercow'n komentoääni: Oooorder!

Miksi puhemies huutaa yhtenään järjestystä saliin?

Ilmeisin syy on siinä, että puhemies Bercow'lla ei ole nuijaa, jota voisi paukuttaa.

Puheenvuoron pitäjällä on oikeus tulla kuulluksi, joten Bercow'n tehtävänä on hiljentää taustameteli, mikäli muiden edustajien huutelu käy liian äänekkääksi. Puhemies on korkeimmalla istuva henkilö salin päädyssä, hallituksen ja opposition penkkirivien välissä.

Nykyinen puhemies Bercow tunnetaan värikkäästä kielenkäytöstään ja napakoista vastauksistaan kansanedustajille.

Terävästä keskustelukulttuuristaan kuulussa brittiparlamentissa nokkelat välihuudot ovat sallittuja ja suotaviakin. Aivan mitä hyvänsä loukkauksia salissa ei saa kuitenkaan huudella: toista edustajaa ei saa syyttää valehtelijaksi.

Parlamentin sivuilta löytyy pieni lista nimityksistä , joita puhemiehet ovat vuosien varrella pitäneet sopimattomina. Esimerkiksi siaksi, rotaksi, pelkuriksi tai petturiksi nimittely on katsottu asiattomaksi.

Puhemies on ainoa salissa, joka voi tavan mukaan kutsua muita edustajia nimeltä. Muiden tulee puhutella puoluetovereita "arvoisaksi ystäväksi" ja muihin puolueisiin kuuluvia "arvoisaksi sen-ja-sen vaalipiirin edustajaksi".

Mikä on se kultainen kapine istuntosalin pöydällä puhemiehen edessä?

0Se on seremoniallinen sauva, joka edustaa kuningattaren valtaa. Jos puolitoistametrinen sauva ei ole salin pöydällä, alahuone ei voi laillisesti kokoontua, käsitellä lakeja tai äänestää niistä.

Sauva tuodaan pöydälle jokaisena istuntopäivänä ja viedään pois istunnon päätyttyä. Parlamentaarikot eivät saa koskea siihen, mutta vuosien varrella jotkut eivät ole voineet vastustaa kiusausta.

Viimeksi ennen joulua työväenpuolueen edustaja Lloyd Russell-Moyle otti sauvan käteensä ja yritti viedä sen istuntosalista pois. Russell-Moyle pysäytettiin nopeasti, ja rangaistuksena hänet poistettiin salista loppupäiväksi.

Kapinointinsa syyksi Russell-Moyle nimesi hallituksen brexit-suunnitelmat.

Miksi monet edustajat pongahtavat seisomaan, kun yksi saa puheenvuoronsa pidettyä?

Se on tapa kiinnittää puhemiehen huomio eli pyytää puheenvuoroa. Seisomaan saa nousta vain puheiden välissä, kun puhemies valmistautuu ilmoittamaan seuraavan puhujan.

Puheenvuoroa voi pyytää myös kirjallisesti ennen istuntoa.

Miksi kaikki häipyvät kesken kaiken salista?

Parlamentin tärkeät äänestykset toteutetaan siten, että edustajat lähtevät salista ja jakautuvat niin kutsutuille kyllä- ja ei-käytäville. Käytävillä virkailijat kirjaavat ylös edustajien nimet ja tehtävään nimetyt edustajat laskevat äänet.

Britannian parlamentti ei käytä elektronista äänestysjärjestelmää.

Kun jokin asia tulee äänestettäväksi, puhemies kehottaa ensiksi esitystä puoltavia huutamaan kyllä ja sen jälkeen vastustajia huutamaan ei. Sitten hän arvioi, kumpi huutokuoro voitti. Vain, jos puhemiehen arvio kyseenalaistetaan, järjestetään käytävä-äänestys eli jako.

Miksi edustajat istuvat niin ahtaasti?

Salissa ei yksinkertaisesti ole riittävästi istumapaikkoja kaikille edustajille.

Britannian parlamentin alahuoneessa on 650 edustajaa, mutta istumaan mahtuu vain noin kaksi kolmasosaa heistä. Kun parlamentti käsittelee tärkeitä lakeja ja kaikki haluavat olla paikalla, osa joutuu seisomaan tai istumaan penkkirivien viereen.

Minkä takia hallitus ja oppositio on sijoitettu vastakkain?

Tapa periytyy historian sattumasta. Alahuone sai oman istuntosalinsa, kun kuningas Edvard VI luovutti 1500-luvulla maalliseen käyttöön siirretyn kirkkosalin alahuoneen käyttöön. Tilan muoto ja aiempi käyttötarkoitus vaikuttivat siihen, miten istumapaikat sijoitettiin.

Puhemiehen paikka sijoitettiin alttarin portaille, ja edustajat istutettiin toisiaan vasten kuin kilpailevat kuorot. Siitä lähtien alahuoneessa on ollut sama järjestys. Myös kyllä- ja ei-käytävillä äänestäminen on ollut tapana noista ajoista lähtien.

1800-luvulla Westminsterin suuren palon jälkeen rakennettiin saman mallinen uusi istuntosali, joka puolestaan tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa. Silloin harkittiin, pitäisikö tilalle rakentaa suurempi, mahdollisesti puolikaaren tai hevosenkengän muotoinen istuntosali.

Muun muassa sodan ajan pääministeri Winston Churchill vastusti muutoksia. Churchill piti kaksipuoluejärjestelmää Britannian parlamentaarisen demokratian ytimenä ja näki sen juontavan juurensa parlamenttisalin muotoon. Myös salin koosta Churchillilla oli selvät mielipiteet.

– Salin [...] ei tule olla niin iso, että kaikki edustajat mahtuisivat sisään ilman tilanahtautta, eikä pidä edes kysyä, pitäisikö jokaiselle edustajalle olla hänelle varattu oma paikka. Jos sali on tarpeeksi suuri kaikille, yhdeksän kymmenesosaa keskusteluista käydään masentavassa ympäristössä lähes tyhjässä tai puolityhjässä salissa. [...] Suurina hetkinä ilmassa pitäisi olla tungoksen ja kiireen tuntua, Churchill perusteli Encyclopaedia Britannican mukaan.

Pommitetun tilalle rakennettiin samanmuotoinen ja yhtä ahdas sali. Ja Britannian parlamentin alahuoneessa istutaan edelleen tärkeinä äänestyspäivinä kuin sillit suolassa.

(3) Huutavan ääni erämaassa.

Odotimme viime hetkeen saakka kuulevamme Kouvolan puoluekokouksessa Paavo Väyrysen (1980-1990) äänen. Ehkä se vain katosi puheenvuorotulvaan, jota emme olleet kuulemassa. Silti jäi ihmetyttämään, mihin katosivat ne kymmenen vuotta, jotka Paavo Väyrynen johti Maalaisliitto-Keskustaa suvereenilla otteella.

Siinä on jotakin äärimmäisen traagista. Voiko mennyt aika niin totaalisesti kadota? Jäikö Paavo Väyrysen sanoma vain huutavaksi ääneksi erämaassa? Eikö se saanut osakseen siruakaan siitä herätysliikkeen voimasta, jota laestadiolaisuus aikoinaan edusti ja joka on tiettävästi edelleenkin hengissä.

Nimillä ei pitäisi ryhtyä keikaroimaan. 

Maalaisliitto on aito suomalainen sana. 

718. Muistikuvia hallituksen synnytystuskista 190612

Sovimme Viljo Vähäsen kanssa että lopetamme Juha Sipilän hallituksen tekojen kommentoinnin siihen, kun hän jätti eroanomuksen ja tasavalta ajautui poikkeustilaan. Jäimme odottamaan poliittisesti täysvaltaisen hallituksen syntyä.

Nyt sellainen on ollut olemassa jo jonkin aikaa.  Ensimmäiset debatit hallituksen ja opposition välillä käytiin eduskunnassa silloin, kun Antti Rinteen vasemmistohallitus esitteli ohjelmansa.

Vaikka hallitusneuvottelut etenivät rivakasti ja perustuslain mukaisessa järjestyksessä, odottavan aika tahtoi käydä pitkäksi. Emme kuitenkaan vaivautuneet kovin tarkkojen muistiinpanojen tekoon. Tyydyimme vain omiin muistikuviimme.

1. Räjähdys

Olimme seuranneet Juha Sipilän taistelua hallituksensa elossa pysymiseksi siitä hetkestä lähtien, kun hän kutsui 2.8.2015 työmarkkinajärjestöjen johtajat virka-asunnolleen arkkitehti Frans Ludvig Caloniuksen kesähuvilaan, Bjälbohun päättämään historiallisesta yhteiskuntasopimuksesta. Silloin liikuteltiin yhteiskunnan peruskiviä ja ajateltiin, että valtiolaivan kulkureitti kartoitettaisiin vuosikymmeniksi eteenpäin. Tapahtumaa verrattiin jopa Konstantinopolin ensimmäiseen kirkolliskokoukseksi, joka pidettiin nykyisessä Istanbulissa vuonna 381.

Viljo aloitti.

Vain Juha Sipilä uskoi lähes viime hetkeen saakka asiaansa. Hän oli valmis satsaamaan sen onnistumiseen koko loppuelämänsä. Ja hän osoittautui sitkeäksi taistelijaksi. Paljon sitkeämmäksi kuin kukaan olisi uskonut. Siksi eroilmoitus oli räjähdys. Vakava räjähdys. Se enteili täydellistä sekasortoa. Pimeää, poliittista umpikujaa. 

- Aivan. Eikä yhteiskuntasopimuksesta jäänyt mitään jäljelle. Ei tuoksua. Ei hajua, vain pelkkää murhetta. Kaikki pettivät. Omat ja vieraat. Jopa eroilmoituskin ripustettiin pääministerin kaulaan kuin myllynkivi. Ei sellaisista lähtökohdista kenenkään oletettu selviävän hengissä.

Eikä kukaan selvinnytkään.

- Alkoi uusi aikakausi.

2. Marssijärjestys

Vaalit tuottivat vanhoille puolueille pettymyksen. Sisään rynnivät uudet nimet. Perutuslaillisten kolmas Jytky onnistui. Siitä tuli yleiseurooppalaisen mallin mukaisesti pelote ja mörkö, joka tulisi ratkaisemaan hallitusneuvotteluiden sisällön ja kulun ehkä vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Epävarmuutta lisäsi Vihreät, joka kellui kuin korkki ilmastonmuutoksen laineilla sekä entinen äärivasemmisto, joka oli unohtanut sirpin ja vasaransa sorvin ääreen ja ratsasti nyt tieteellä, koulutuksella ja kulttuurilla. Ihan porvarillisessa hengessä.

Demarit käyttivät vaalitulosta avoimesti, jopa härskisti hyväkseen rikkomatta kuitenkaan normaalioloissa syntyneitä pelisääntöjä: suurin puolue saa oikeuden aloittaa hallitustunnustelut. Kaikki olivat kuitenkin yhtä miltä siitä, ettei Ruotsin kaltaiseen, pitkitettyyn farssiin meillä ollut aikaa eikä varaa. EU-vaalit ja EU:n puheenjohtajuus määräsivät todellisen marssijärjestyksen.

Demareiden puheenjohtaja, entinen ay-pomo, tajusi tämän heti. Hän ei päästäisi aloitetta käsistään. Antaa ajan kulua. Pian kaikki osapuolet, tasavallan presidentti ja politiikan tutkijat mukaan lukien, ymmärtäisivät , että tämä ratkaisu (hallituspohja) olisi ainoa mahdollinen. Kaikki muut johtaisivat umpikujaan.

- Näinhän siinä kävi. Minäkin olisin mielelläni nähnyt, että joku muukin olisi päässyt yrittämää, mutta se oli käytännössä mahdotonta.

3. Vuodoista hallitusohjelmaan

Marssijärjestyksen sanantarkka noudattaminen johti erinäisiin kummallisuuksiin. Hallitusneuvottelija noudatti omaa järjestystään, jonka runkona oli Sdp:n puolueohjelma. Hän valikoi johtamistaan neuvotteluista tarkasti, mitkä ”uutiset” pääsivät hänen omiin, päivittäisiin ”katsauksiinsa” ja mitkä jäivät vain ”vuodoiksi”, joiden varaan lehdistö ja muu media joutui rakentamaan omat uutisensa. ”Odottakaa rauhassa. Ne julkaistaan huomenna uutisissa”. Kun hallitusohjelma lopulta julkaistiin ministerilistoineen, kävi selväksi, että siinä oli kaikessa komeudessaan demareiden koko puolueohjelma, jota oli rakennettu huolella Forssan kokouksesta lähtien. 

Vain vinosti virnuileva puoluejohtaja sai paistatella julkisuuden lämmössä monta viikkoa

Nyt ei tarvitse enää julkaista ”vuotoja”. Sosialidemokratian oppitunti mahtui nätisti sadalleyhdeksällekymmenelle arkille. Pidän koko prosessia omituisena! Jonkinlaisena pakkopaitana! Ehkä sen tarkoituksena oli kuvata avoimuutta. Nyt se oli kuin kassakaappiin kätketty salaisuus, josta ”löytyi sopivasti aineksia hallitusohjelmaan” eikä kukaan pannut hanttiin. Sille ei voinut mitään!

Demarit saivat valtavasti ilmaista mainostilaa! Ei ihme, että Antti Rinteen naama televisioruudussa alkoi kyllästyttää.

Ei tästä voi hyvää seurata. Julkisuus ei jätä pääministeriä rauhaan!

4. RKP:n ihaileva ylistys 

Hallitusohjelma julkistettiin virallisesti Helsingin keskustakirjastossa Oodissa. Samalla julkistettiin myös puolueiden välinen ministerisalkkujen jako. Ministerit saivat mahdollisuuden purkaa suuren televisioyleisön edessä syvimpiä tuntojaan. Ja niitähän leiskui esiin kuin revontulija.

Minusta yksi hämmästyttävimmistä leiskauksista kuultiin Rkp:n puheenjohtajan suusta, kun kävi selväksi, että puolue saisi oikeusministerin ja tasa-arvoministerin salkut ja että samalle tontille mitoitettaisi myös pohjoismainen yhteistyö. Se oli pelkkää hunajaa Sipilän hallitukseen verrattuna. Yksinäisyys ei ollut tuttua  ruotsinkieliselle vähemmistölle saatikka oppositio.

Niinpä puheenjohtaja innostui ylistämään kaunopuheisesti pääministeri Rinteen neuvottelutaitoja – niin komeasti, että se särähti korvaan.

- Ihan totta. Harmi, ettemme ottaneet siitä sanatarkkaa versiota.

Ei sellaista olisi tarvittu. Minä kyllä muistan sen tarpeeksi hyvin Ihaileva ylistys pursui yli äyräittensä. Ihmettelen kuitenkin sen asiasisältöä. 

Rinne on varmasti joutunut ay-pomona useammin kuin kerran pahempiinkin tilanteisiin. Tällä kertaa ei sellaisesta ollut kysymys. Hän tiesi kaiken aikaa, ettei parempaa hallituspohjaa ollut olemassa. Puolueet kyllä osaisivat ratkoa henkilökysymykset. Ei niissä tarvittu suurta strategista johtajaa ja neuvottelijaa.  Siksi hän saattoi päivästä toiseen tulla kameroiden eteen sama virne kasvoillaan. ”Ei mitään ongelmia. Kaikki menee hyvin. Odottakaa rauhassa.”

Ja niinhän siinä kävi.

5. Kädenpuristus

Kun kaikki oli valmista, vanha ja uusi hallitus kävivät tervehtimässä tasavallan presidenttiä linnan peilisalissa. Se on ensikertalaisille muistorikastilaisuus, vaikka jokainen ministeri oli varmasti saanut tervehtiä monta kertaa presidentti Niinistöä ihan kädestä pitäen.

Nyt nähtiin kaksi erilaista kädenpuristusta. Ensin porvari ja keskustalainen, sitten porvari ja vasemmistolainen. 

Yhdestä kädenpuristuksesta ei tietenkään voi vetää juuri mitään johtopäätöksiä. Tällä kertaa ero oli niin ilmeinen, että se tuskin jäi yhdeltäkään television katsojalta huomaamatta.

Sauli Niinistön ote Juha Sipilän oikeasta kädestä, jota tämä vahvisti omalla vasemmallaan lämmin ja ystävällinen – ehkä ymmärtäväinen olisi parempi sana. Sen sijan Sauli Niinistön ote Antti Rinteen oikeasta kädestä oli asiallinen, ehkä parempi sana olisi virallinen.                 

717. Natsionalismista 190505

Nationalismi on uuden ajan suurimpia vapautusliikkeitä, työväenliikkeen ja naisasialiikkeen ohella. Kaikilla näillä on myös rappeutumismuotonsa ja kuten jo Aristoteles ymmärsi, liian pitkälle vietyinä ja liian yksisilmäisesti viljeltyinä ne muuttuvat vastakohdikseen, kuten kaikki hyveet muuttuvat paheiksi väärin annosteltuina. (Timo Vihavainen, Historioitsija, Venäjän tutkimuksen professori, 5.5.2019)

Olemme tottuneet Viljo Vähäsen kanssa siihen, että luemme Timo Vihavaisen blogia säännöllisesti. Se sopii mukavasti juuri sunnuntaiaamuun, kun postiluukusta tipahtaa Hesarin paperiversio. Arkipäivisin luemme vain nettiversion. Silloin kilpailevana mielenkiinnon kohteena on usein Jukka Kemppisen blogi. Elämme siis professorimaailmassa. Keskellä korkeinta sivistystä.

Nyt vuorossa oli ”Nationalismin mallimaa.”

Otimme arkistoomme myös  Vihavaisen blogin toisen kappaleen:

Joka tapauksessa nationalismi merkitsi ja olennaisesti merkitsee yhä pyrkimystä perustaa oma, kansallinen valta ulkoisen sortovallan sijaan. Se merkitsi oikeutta omalle kielelle ja kansakunnalle, se pyrki kansan kasvattamiseen täysarvoisiksi, valistuneiksi kansalaisiksi, jotka myös kykenisivät hallitsemaan omaa, sivistynyttä yhteiskuntaansa.

Tässä muodossa nationalismi on kaunis voimasana. Siitä olimme Viljon kanssa yhtä mieltä. Noin määriteltynä se sopii täydellisesti mille tahansa mallimaalle.

Mutta heti, kun astutaan rappeutumismuotojen hämärään, missä Aristoleskin uskalsi liikkua, nationalismin hyve muuttuu vastakohdakseen, paheeksi.

Juuri siihen tartuimme Viljon kanssa tänä sunnuntaina, kun aurinko oli jo laskeutumassa mereen Ryssänkärjen takana.

Viljo aloitti.

”Nationalismin pahe paljastuu muuttamalla vain hieman sen ilmiasua. Natsionalismi kertoo koruttomasti ja raa’asti tämän tosiasian. Kaunis sana vääntyy kirosanaksi. Eikä syyttä. Natsi on natsi vaikka voissa paistaisi. Se ei ole verbaaliakrobatiaa, vaan historiaa paljaimmillaan.”

- Aivan. Siihen viittaa myös Timo Vihavainen, joka vetää keskusteluun Euroopan nykytilanteen ja toteaa, että kansallisen koalitiopuolueen nimen säilyttänyt kuppikunta näytti suorastaan kainostelevan sitä, vaikka ”nationalismi on tämän hetken suurin poliittis-yhteiskunnallinen liike koko maailmassa. Sen merkeissä toimivat kaikki suurvallat".

”Muistetaan toki myös, että meillä Kansallinen Kokoomus on säilyttänyt virallisessa nimessään nationalismin leiman, vaikka suosittelee kotisivullaan lyhyempää muotoa Kokoomus. Pian sodan jälkeen nationalismi toi erityisesti Norjassa mieleen natsimiehityksen. Nyt leima lienee siirtynyt perustuslaillisille, vaikka se ei näy puolueen nimessä.”

”Natsismin varjoa nationalismin yllä ei ole tarpeen pyyhkiä pois, vaikka Saksan liittopresidentti Frank Steinmeier ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron jättävät sen mainitsematta hyökätessään näinä päivinä nationalismia vastaan. Päinvastoin. On syytä pitää visusti mielessä se rappeutumisen muoto, jonka Adolf Hitler sai siihen aikaiseksi. Se on tärkeää sen vuoksi, että kansallisuusaate on alkanut saada eri puolilla maailmaa niitä yksisilmäisyyden piirteitä, joista professori Vihavainen varoittaa tämänpäiväisessä blogikirjoituksessaan.” 

716. Anteeksi! 190501

”Minulla ei ole sanoja häpeälle, jota tunnen nyt niistä ennakkoluuloista, ajatuksista ja kielestä jota olen käyttänyt homoseksuaaleista, juutalaisista, sunneista, somaleista tai muista ihmisryhmistä. Voin sanoa niiden olevan valitettavasti aitoja”.

”Anteeksi” on vahva voimasana. Sitä voi käyttää monenlaisissa tilanteissa. Tahattomissa sattumissa. Ruuhkassa, jos sattuu tönäisemään. Ruokapöydässä, jos läikyttää pöydälle. Mutta myös pahoissa ja vakavissa tilanteissa, jotka ulottuvat syvälle mielenrauhaan ja saattavat jäädä ikuisiksi ajoiksi vaivaamaan.

Jäimme Viljo Vähäsen kanssa pohtimaan anteeksipyytämisen ongelmaa Ryssänkärjessä vappupäivän kevätauringossa hyvissä ajoin ennen kuin suuntasimme kohti Ullanlinnaa.

Aihe oli tuttu viime päivien mediasta, kun demareiden kansanedustajaksi tuli valituksi henkilö, joka oli pyytänyt suorassa televisiolähetyksessä tuhannesti anteeksi vanhoja kirjoituksiaan, jotka olivat tulleet päivänvaloon kiusallisesti juuri sen jälkeen, kun vaalitulos oli vahvistettu.

Viljo aloitti.

”Eniten minua jäi vaivaamaan se, että ihminen tunnustaa ajatelleensa ja kirjoittaneensa jotakin tärkeää ja merkittävää vain muutama vuosi sitten ja nyt hän kieltää jyrkästi tuntevansa tuota ihmistä, mutta sanoo kuitenkin syvästi häpeävänsä kaikkea sitä, mitä tuo kummallinen ihminen on mennyt kirjoittamaan. Anteeksipyyntö jää leijumaan tyhjän päälle. Aivan samalla tavalla kuin valehtelu kuuluisalla hiilivalkealla.”

- Aivan. Olen samaa mieltä, vaikka en ole tietenkään varma siitä, että tästä valehtelusta puhuttaisin yhtä kauan aikaa kuin evankeliumeissa, siis vuosituhansia.

”Kansanedustajuus tekee tästä tapahtumasta tosi dramaattisen, lähes traagisen. Enkelit ja haamut alkavat kilpailla keskenään.”

- Kuinka pitkälle anteeksipyyntö mielestäsi riittää?

”Se ei kyllä riitä mihinkään. Ei, vaikka se olisi kuinka vilpitöntä ja tarkoittaisi vain hyvää. On syntynyt tahra, joka pilaa yksittäisen kansanedustajan ja pahimmassa tapauksessa koko suomalaisen kansanedustuslaitoksen mainen.”

- Mitä siis pitäisi tehdä?

”Asia on täysin asianomaisen kansanedustajan oman harkinnan varassa. Ratkaisu ei löydy lainsäädännöstä. Ei hallinnollisista määräyksistä eikä rikoslaista. Se on ratkaistavissa vain moraalisin perustein.”

”Tällä tarkoitan – jotta Sinullekaan ei jäisi epäselväksi – että asianomainen pyytäisi mahdollisimman pian eroa eduskunnan jäsenyydestä ja että asia saatettaisiin vaalien jälkeen valittavan perustuslakivaliokunnan tutkittavaksi. Lopullinen päätös tehtäisiin eduskunnan täysistunnossa.”

715. Kysymyksiä 190427

:,: Minne käy tuulen ilmassa tie? :,:

Minnekä myrsky merien aallot viimeinkin vie?
:,: Missä on pilven hautausmaa? :,:
Sanopa, missä taivahan tähti levätä saa?
 :,: Ihminen minne, minnekä hän? :,:
Minnekä rientää ihmisen henki, tiedätkö sen?

(A.E. Hagfors/Emil von Qvanten, 1827-1903/N. Järvinen)

Tässä viikonvaihteessa ilma on täynnä kiperiä kysymyksiä. Yhdeksän hullunkurista perhettä etsii toisiaan yhden perheen asettamien kysymysten pohjalta. Tavoitteena on löytää porukka, joka voisi tulla toimeen keskenään ja johtaa maata Valtioneuvoston linnasta käsin neljän vuoden ajan.

Vastauksia etsitään kahdeksaan ydinkysymykseen, 39 lisäkysymykseen ja neljään erikoiskysymykseen. Ei siis mikään vähäpätöinen tehtävä verrattuna A.E. Hagforsin neljään kysymykseen, jotka jäivät vuosikymmeniksi elämään sävelten siivin ja joita alun perin taisi olla muuutama enemmänkin.

Joka tapauksessa 459 vastauksen ristiintaulukoinnissa ja analysoimisessa on hikinen urakka kysymysten asettajalle.

Hallitusneuvottelut polkaistiin siis eilen virallisesti käyntiin, kun puolueet pääsivät helposti yksimielisyyteen siitä, että tunnustelut aloittaa eduskuntavaaleissa suurimman äänimäärän saavuttanut puolue.

Viljo Vähänen epäröi, vaikka kevätaurinko helotti pilvettömältä taivaalta Ryssänkärjessä.

”Vaikka kysymykset ovat paljon täsmällisempiä ja konkreettisempia kuin Hagforsilla, niistä hehkuu samanlaista kaihoa ja toiveikkuutta, joiden taakse todellisuus herkästi katoaa. Valtataistelu on raadollista puuhaa. Vastauksia kyllä kertyy valtaisa määrä, mutta ne katoavat herkästi taivaan sineen.” 

”On helppoa sanoa, että aluksi kaikki pelurit asettavat korttinsa avoimesti pöydälle. Se on reilua. Mutta vuosikymmenet ovat osoittaneet, että valtapoliittiset megatrendit toteutuvat myös meikäläisessä monipuoluejärjestelmässä ja että niiden voima tulee nytkin näkymään hallitusneuvottelujen lopputuloksessa.”

”Näissä olosuhteissa aikarajojen on pakko joustaa. Meillä ei ole varaa ajautua Ruotsin kaltaiseen, loputtomaan vetkutteluun. Emme voi myöskään jäädä suurten eurooppalaisten valtioiden sisäisten ongelmien vangeiksi, vaan meidän tehtävä ratkaisut omassa aikataulussamme, omien etujemme mukaisesti.”

”Vaikka emme tietenkään onnistu löytämään tälläkään kertaa oikeita vastauksia A.E. Hagforsin kysymyksiin.”

714. Havaintoja 190419

Vaalit menivät. Vaaleja tulee. Sellaista on elämänrytmi politiikassa. Emme kuitenkaan kiirehtineet Viljo Vähäsen kanssa takaisin piippuhyllylle, vaan jäimme odottamaan virallisia tuloksia eduskuntavaaleista ja kuulostelemaan ensikommentteja. Ja niitähän on tullut yhtenä ryöppynä pääsiäispyhien alla.

Pitkänäperjantaina rauhoituimme katselemaan kevään heräämistä Ryssänkärjessä ja kokosimme alustavan rypäleen havaintoja.

1. Suomalainen demokratia toimi moitteettomasti. Kansainvälinen yhteisökin luotti siihen täydellisesti. Emme tarvinneet vaalitarkkailijoita. Valta vaihtui normaalisti. Kauniisti. Vanha kaarti siirtyi syrjään ja uudet voimat astuivat esiin.

2. Euroopassa herännyt oikeistolainen populismi etsi rauhanomaisesti oman paikkansa meidän vaalijärjestelmässämme, vaikka aiheuttikin parin vuoden aikana pahanlaisen turbulenssin.

3. Suurin muutos nähtiin siinä, ettei yksikään puolue ylittänyt 20%:n kannatusrajaa. Näin pohjoismaisen sosialidemokratian vuosikymmeniä kestänyt ylivoima nujertui lopullisesti. Se on hyvä asia.

4. Myös Maalaisliiton omaleimainen asema särkyi eivätkä nimenmuutokset enää purreet. Uuden imagon etsintä tyssäsi lopulta kuin seinään, mikä tuntuu kiusalliselta, kun samanaikaisesti juuri Maalaisliiton johdolla tasavallan talous ja tulevaisuus alkoi näyttää valoisammalta. Ymmärrämme täysin pääministerin reaktiot vähän ennen vaaleja ja välittömästi niiden jälkeen.

5. Paavo Väyrysen elinikäinen unelma Kekkosen kaltaisesta suuresta johtajasta taisi haihtua nyt taivaantuuliin.

6. Jytky tuli, vaikka sitä hieman epäröimme ennen vaaleja, kun tarkastelimme ilmapiirin muutosta piippuhyllyltä. Onneksi mitään niin suurta mullistusta ei syntynyt kuin Ranskassa silloin, kun kansa äänesti Emmanuel Macronin valtaan. Perussuomalaisista katosi Timo Soinin myötä viimeinenkin tuoksu Suomen Maaseudun puolueesta.

7. Nyt kaikki on valmista uutta hallitusta ajatellen. Toivottavasti ratkaisua ei tarvitse etsiä kuukausitolkulla, kuten Ruotsissa tapahtui. Brexit  voi kyllä sotkea vielä pahasti kuvioita. 

8. Maailmanpolitiikassa on menossa niin suuri myllerrys, ettei meidän vaaleillamme ole tosiasiassa mitään merkitystä tapahtumien kulkuun. On vain keskityttävä oman pihan ja kotipiirin hoitoon ja vältettävä turhia riskejä.