499. Laivamatka 161031
Kirje kolahti aamulla.

Lähdimme matkaan kahdella laivalla Mustaltamereltä jo syyskuussa. Ne olivat sota-aluksia, mutta minua se ei suuresti häirinnyt. Meri oli silloin aivan peilityyni, joten myrskyäkään ei tarvinnut pelätä. Ajattelin vain, että tämä meri oli ollut joskus, kauan sitten, makean veden allas, mutta että nyt se oli yhtä suolainen kuin Itämeri, jonne olimme matkalla.

Minulla oli lupa liikkua vapaasti molemmissa laivoissa. Siviiliasussa. Lenkkarit jaloissa, dongareissa ja siniraitaisessa t-paidassa. Kaikilla muilla oli joku sotilasmerkki kauluksessa tai hihassa.

Edessä oli sotainen laivamatka, vaikka mistään sodasta ei ollut kysymys, vaan ainoastaan voimannäytöstä. Ei laukaustakaan ammuttaisi.

Eivät kaverit oikein tykänneet siitä, kun sanoin sitä lihasten pullisteluksi, koska he tiesivät, että kysymyksessä oli merkittävä rauhanaikainen operaatio. Se oli heille tärkeä komennus. Erityistehtävä. Ja alukset olivat upouusia fregatteja.

Oli sovittu, että minä matkaisin ensin Sevastopolista Valettaan Zelenyi Dolissa ja vaihtaisin siellä Serpuhoviin, jossa oleilisin aina Tanskan salmiin saakka, joiden jälkeen palaisin takaisin Doliin ja jättäisin jäähyväiset kavereille Kaliningradin satamassa, josta saisin selviytyä Lauttasaaren Ryssänkärkeen miten lystäisin. Se ei kuuluisi enää isännilleni.

Selvä diili. Ei mitään rajoituksia. Saisin nähdä kaiken. Saisin kuulla kaiken. Saisin kysyä mitä tahansa. Saisin kertoa kaiken kenelle tahansa, milloin tahansa. Ilman sensuuria.

Tunsin olevani vapaa mies.

Ihmeellistä. Kun kuitenkin tiesin, ettei kyseessä olisi mikään tavallinen laivamatka, vaan sotilaallinen operaatio, joka olisi osa suurvaltapolitiikkaa ja jota sen vuoksi tultaisiin seuraamaan tunti tunnilta ja minuutti minuutilta kaikilla mahdollisilla nykyaikaisilla vekottimilla maalta, meren pinnan alta ja ilmasta.

Tietysti alusten päälliköt olivat saaneet tarkat ohjeet operaatiokeskuksesta, mutta niitä ei minulle näytetty enkä ollut niistä edes kiinnostunutkaan. Halusin vain tietää, mitä tapahtuu ja olla näkemässä ja kokemassa kaiken sen, mitä tällaisella laivamatkalla sattuu.

Kun lähdettiin liikkeelle Krimiltä, mieleeni tuli, että Itämeri on vain pikkuruikkuinen lätäkkö Mustaanmereen verrattuna, joka on syvimmältä kohdaltaankin aivan toista luokkaa (2,2 km) ja sinne laskee paljon isompia jokiakin kuin Itämereen. Mutta saarien lukumäärässä Mustameri on vähäpätöinen takapajula. Suomen Saaristomeri ja Tukholman saaristo ovat paratiiseja Mustanmeren saarten rinnalla!

Yhtä kaikki molemmat ovat kuitenkin geopoliittisia polttopisteitä, koska ne sijaitsevat suurten, historiallisten raja-aitojen päällä.

Siksi sotalaivojen liikkumisella näiden raja-aitojen välillä täytyy olla jotakin suurempaa kuin vain symbolista merkitystä.

Siitä olin kiinnostunut.

Kävi itse asiassa ilmi, että liikkeellä oli samanaikaisesti kaksi laivastoyksikköä, joista Sevastopolista lähtenyt oli pienempi ellei nyt aivan niin pieni kuin hyttynen elefantin korvassa.

Kohtaisivatko ne toisensa Atlantilla?

En kysellyt omien fregattieni aseistuksesta juuri mitään. Tiesin kyllä jotakin niistä (kuten esimerkiksi, että niiden pääasejärjestelmä rakentui Kalibr-risteilyohjuksiin, joiden kantama on neljä kertaa pitempi kuin Kaliningradiin äskettäin sijoitettujen Iskander-ohjusten), mutta kokonaistulivoimaltaan ne olivat vähäisiä verrattuna siihen laivastoon, joka lähti samanaikaisesti liikkeelle Muurmanskista ja jonka keulassa oli Venäjän ainoa lentotukialus Admiral Flota Sovjetskogo Sojuza Kuznetsov ja jota seurasi ohjusristeilijä Pjotr Veliki sekä kuusi muuta sotalaivaa ja ainakin yksi hinaaja siltä varalta, että iso alus saisi konevian ennen kuin se palaisi pitkän retkensä jälkeen Severodviskin korjaustelakalle Vienanlahden etelärannalle.

Sitä en kuitenkaan saanut tietää, montako sukellusvenettä oli seuraamassa tämän suuren performanssin kulkua.

Johonkinhan salaisuuksien raja piti tietysti vetää!

Bosporinsalmi ja Marmarameri ohitettiin yöllä, vaikka se ei olisi tietenkään ollut tarpeellista, koska kansainväliset sopimukset takaavat turvallisen läpikulun tärkeissä salmissa ja sitä paitsi oli sovittu, että performanssin aikana noudatetaan tunnontarkasti kaikkia merenkulun ohjesääntöjä.

Välimerelle tultaessa tunsin atavistista levottomuutta sen vuoksi, etten olut varma siitä kääntyisimmekö vasemmalle kohti levotonta Syyria vai jatkaisimme oikealle kohti Maltaa ja Gibraltarin salmea ja sitä kautta  Englannin kanaalia.

Kavereilta sain kyllä kuulla, että operaation pääpaino oli isolla laivastolla ja että sen saapuminen Välimerelle olisi kuin teräsnyrkki sotilasliitto Naton silmään.

Meidän osuutemme olisi heiveröisempi, vaikka arvasin kyllä, että siitä nousisi melkoinen hälinä Itämeren rannikoilla.

Valetta meni. Vaihdoin alusta. Gibraltarilla tankattiin ja matka jatkui.

Serpuhovin radisti kertoi, että  vähän ennen Englannin kanaalia ohitettiin Amiraali Kuznetsovin porukka, mutta en minä siitä nähnyt vilaustakaan. Sen sijaan näin kyllä brittilaivaston uudenaikaisimman hävittäjäalus HMS Duncanin, joka oli lähetetty seuraamaan performanssia. Arvasin myös,   etteivät ranskalaiset silmätkään nukkuneet sillä aikaa, kun performanssi oli käynnissä.

Toisen fregattini radisti totesi yöllä lakonisesti vain sen, että pinnan alla oli ainakin kolme sukellusvenettä seuraamassa tapahtumaa siinä vaiheessa ja että ilmassakin oli aikamoista vilskettä.

Voimannäyttö oli silloin parhaimmillaan.

Englannin kanaalissa ajettiin niin läheltä Claisin kaupunkia, että saatoin aavistuksenomaisesti nähdä pakolaisleirin tyhjennyksen, mutta siihen murhenäytelmään eivät ajatukseni ehtineet jäädä kiinni, koska edessä olivat Tanskan salmet, joiden sulkemisen varalta fregatit olivat matkalla Itämerelle.

Meillä ei tietenkään ollut mitään vaikeuksia niiden kohdalla. Ne olivat saman kansainvälisen enkelin suojeluksessa kuin Bosporinsalmikin.

Mutta kun lähestyimme Tanskan rannikkoa, ajatukseni lähtivät kuitenkin ravaamaan.

Mistä tässä performanssissa oli nyt oikein kysymys? Mikä on totuus? Ollaanko Euroopassa palaamassa rautaesiripun aikaan? Kuka kiristi ruuvia sen jälkeen, kun Berliinin muuri murtui? Itä vai länsikö? Mihin selitykseen pitäisi uskoa!

Kahdella fregatilla ei Tanskan salmia avata eikä suljeta. Siihen tarvitaan järeämpiä aseita. Poliittista pimeyttä!

Ohjuksia. Panssareita. Pommikoneita.

Niitä minä en laivamatkallani nähnyt, mutta kuulin kyllä moneen kertaan, että fregattien ohjussiiloihin voidaan ladata ydinkärkiä.

Se tuntui pelottavalta.

Mutta miksi? Miksi ydinaseella on alettu avoimesti uhkailla? Sehän ei kuulunut edes kylmän sodan kiihkeimpäänkään repertuaariin, vaikka ohjuskriisit olivat kyllä tuttuja. Hiroshima ja Nagasaki olivat opettaneet.

Järki pelasi – ja pelasti.

Pelkään pahoin, että syy löytyy siitä katkerasta pettymyksestä, ettei länsi onnistunut (kaikista shokkiterapioistaan huolimatta) viemään omaa demokratiakäsitystään itään eikä se tajunnut, että olisi edes mahdollista ajatella, että muu kuin asevarainen turvallisuus voisi tulla kysymykseen.

Että idässä olisi oma käsityksensä demokratiasta? Että se muistuttaisi vain etäisesti meidän omaamme? Että se voisi olla tyystin erilainen?

Sotilasliitto Naton näkyvä ja röyhkeä tunkeutuminen itään (itäiseen Keski-Eurooppaan) ja Venäjän uusi patoaminen oli lännen ainoa resepti tämän pettymyksen nielemiselle.

Ja nyt samaisen sotilasliiton tyrkyttäminen Pohjolan turvaksi on parhaillaan käynnissä!

Laivamatka Krimiltä Itämerelle opetti pelkäämään.

Ei itää, vaan länttä. Meitä itseämme. Minua itseäni!

Se tuntuu jotenkin järjettömältä

           Ryssänkärjessä 31.10.2016

           Parhain syysterveisin

           Viljo Vähänen

498. Hyväntahtoisuudesta 161010

Aidosti hyväntahtoinen ihminen: harvinainen jalokivi

Aito kiltteys tarkoittaa rohkeutta puolustaa sitä mikä on hyvin ja oikein

Viljo Vähänen rykäisi aamiaispöydässä vähän samaan tapaan kuin Krooklan Mikkeli Alastalon salissa, mikä merkitsi sitä, että häneltä oli jäänyt jotakin tärkeää sanomatta viime kerralla, kun puhuimme Ryssänkärjessä Hillary Clintonin ja Donald Trumpin ensimmäisestä televisioväittelystä.

Volter Kilpi kuvasi rykäisyn synnyttämää hiljaisuutta näin:

”Pukkila ja Lahdenperä saivat kuin laastarilapun suullensa ja vaikenivat kuin kaksi veräjäntolppaa, joiden välitse kirmaisee lauantaiehtoon irstaudessa sunnuntaisille laitumille päitsistään päästetty vanha valanka koni.”

Minäkin jäin vähän ihmettelemään, mistä Viljon rykäisyssä oli kysymys. Viljollahan ei ole tapana kakistella sanottaviaan, vaan sieltä tulee puhetta solkenaan.

”Monella suulla sanottiin, että se oli Yhdysvaltojen historian likaisimpia vaaliväittelyjä”, Viljo aloitti. ”Enkä usko, että loanheitto tähän loppuu.”

Nyt kyse oli jo toisesta väittelystä, joka käytiin aamuyöstä Suomen aikaa.

”Tuli kyllä mieleeni laitumille päästetty koni. Oliko se nyt sitä kuuluisaa sananvapautta! Niissä tunnelmissako nyt maailman rikkain valtio on valitsemassa johtajaansa, jolla on yhtä paljon valtaa kuin historian kuuluisimmilla diktaattoreilla? Näillä eväilläkö maailma lähtee jälleen kerran kohti suurta sotaa?”

Tästäkö kenkä siis puristi!

Viljo Vähänen oli päässyt mieliaiheeseensa.

Mutta miksi nyt tuo rykäisy.

Hiukka liika varhain minä sentään vuovasin kysymykseni, jota minä jo olin ruvennut jahtaamaan kohta rommipöytään istuessa, sillä porsaalla oli vielä joku rommittamaton paikankohta omassa päässään, ja sen sijaan, että hän, niinkuin kuka muu järki-ihminen hyvänsä hänen tällissään olisi alkanut aprikoida asiain vaikeutta, niin sen sijaan tirkistääkin minua silmien sumusta kaksi kysymyksen tikkua niin kuin naulankärkeä puurolusikasta, jota juuri vie suuhunsa” (Volter Kilpi: Alastalon salissa s. 309).

Viljo jatkoi.

”Kaksi kysymystä jäi pyörimään mielessäni noiden vaaliväittelyiden jälkeen.”

(1) Onko minun sukupolveni vuoro nyt katsoa voimattomana, kuinka tavallisia, avuttomia ja syyttömiä ihmisiä raahataan kohti polttouuneja, kuten natsi-Saksassa? Sitähän Aleppon kaltaisten, kulttuurihistoriallisesti korvaamattomien kaupunkien raaka pommittaminen nykyaikaisin, moninkertaisesti aikaisempaa tuhovoimaisin asein merkitsee. Ikään kuin siellä ei olisi ihmisiä laisinkaan. Ei raunioissa eikä ilmassa. Ja mikä ihmeen rauhanjärjestö YK kuvittelee olevansa, kun se kokoaa siipiensä suojaan tuhatmäärin sivistyneitä, viisaita ihmisiä, mutta ei pysty lopettamaan räikeimpiä ihmisoikeuksien loukkauksia! Onko sen olemassaololle enää mitään oikeutusta?

(2) Onko hyväntahtoisuudella mitään merkitystä nykymaailmassa? Onko sillä koskaan ollutkaan mitään merkitystä? Onko se vain iltarusko, jonka valossa ihmiskunta katsoo tuhoutumistaan kuin peilistä? Harvinainen timantti, joka haihtuu höyrynä taivaan tuuliin, kun sitä ryhdytään hiomaan? Ovatko ironiset leikit hyväntahtoisista hölmöistä tarkoitettu vain USA:n presidentinvaalien televisiokeskusteluja varten?

Löysin Googlesta alussa mainitsemieni kahden lauseen lisäksi vielä kolmannenkin, toivoa ylläpitävän maksiimin.

Yksikään hyväntahtoinen teko, olkoon kuinka pieni tahansa, ei koskaan ole turha.