498. Hyväntahtoisuudesta 161010

Aidosti hyväntahtoinen ihminen: harvinainen jalokivi

Aito kiltteys tarkoittaa rohkeutta puolustaa sitä mikä on hyvin ja oikein

Viljo Vähänen rykäisi aamiaispöydässä vähän samaan tapaan kuin Krooklan Mikkeli Alastalon salissa, mikä merkitsi sitä, että häneltä oli jäänyt jotakin tärkeää sanomatta viime kerralla, kun puhuimme Ryssänkärjessä Hillary Clintonin ja Donald Trumpin ensimmäisestä televisioväittelystä.

Volter Kilpi kuvasi rykäisyn synnyttämää hiljaisuutta näin:

”Pukkila ja Lahdenperä saivat kuin laastarilapun suullensa ja vaikenivat kuin kaksi veräjäntolppaa, joiden välitse kirmaisee lauantaiehtoon irstaudessa sunnuntaisille laitumille päitsistään päästetty vanha valanka koni.”

Minäkin jäin vähän ihmettelemään, mistä Viljon rykäisyssä oli kysymys. Viljollahan ei ole tapana kakistella sanottaviaan, vaan sieltä tulee puhetta solkenaan.

”Monella suulla sanottiin, että se oli Yhdysvaltojen historian likaisimpia vaaliväittelyjä”, Viljo aloitti. ”Enkä usko, että loanheitto tähän loppuu.”

Nyt kyse oli jo toisesta väittelystä, joka käytiin aamuyöstä Suomen aikaa.

”Tuli kyllä mieleeni laitumille päästetty koni. Oliko se nyt sitä kuuluisaa sananvapautta! Niissä tunnelmissako nyt maailman rikkain valtio on valitsemassa johtajaansa, jolla on yhtä paljon valtaa kuin historian kuuluisimmilla diktaattoreilla? Näillä eväilläkö maailma lähtee jälleen kerran kohti suurta sotaa?”

Tästäkö kenkä siis puristi!

Viljo Vähänen oli päässyt mieliaiheeseensa.

Mutta miksi nyt tuo rykäisy.

Hiukka liika varhain minä sentään vuovasin kysymykseni, jota minä jo olin ruvennut jahtaamaan kohta rommipöytään istuessa, sillä porsaalla oli vielä joku rommittamaton paikankohta omassa päässään, ja sen sijaan, että hän, niinkuin kuka muu järki-ihminen hyvänsä hänen tällissään olisi alkanut aprikoida asiain vaikeutta, niin sen sijaan tirkistääkin minua silmien sumusta kaksi kysymyksen tikkua niin kuin naulankärkeä puurolusikasta, jota juuri vie suuhunsa” (Volter Kilpi: Alastalon salissa s. 309).

Viljo jatkoi.

”Kaksi kysymystä jäi pyörimään mielessäni noiden vaaliväittelyiden jälkeen.”

(1) Onko minun sukupolveni vuoro nyt katsoa voimattomana, kuinka tavallisia, avuttomia ja syyttömiä ihmisiä raahataan kohti polttouuneja, kuten natsi-Saksassa? Sitähän Aleppon kaltaisten, kulttuurihistoriallisesti korvaamattomien kaupunkien raaka pommittaminen nykyaikaisin, moninkertaisesti aikaisempaa tuhovoimaisin asein merkitsee. Ikään kuin siellä ei olisi ihmisiä laisinkaan. Ei raunioissa eikä ilmassa. Ja mikä ihmeen rauhanjärjestö YK kuvittelee olevansa, kun se kokoaa siipiensä suojaan tuhatmäärin sivistyneitä, viisaita ihmisiä, mutta ei pysty lopettamaan räikeimpiä ihmisoikeuksien loukkauksia! Onko sen olemassaololle enää mitään oikeutusta?

(2) Onko hyväntahtoisuudella mitään merkitystä nykymaailmassa? Onko sillä koskaan ollutkaan mitään merkitystä? Onko se vain iltarusko, jonka valossa ihmiskunta katsoo tuhoutumistaan kuin peilistä? Harvinainen timantti, joka haihtuu höyrynä taivaan tuuliin, kun sitä ryhdytään hiomaan? Ovatko ironiset leikit hyväntahtoisista hölmöistä tarkoitettu vain USA:n presidentinvaalien televisiokeskusteluja varten?

Löysin Googlesta alussa mainitsemieni kahden lauseen lisäksi vielä kolmannenkin, toivoa ylläpitävän maksiimin.

Yksikään hyväntahtoinen teko, olkoon kuinka pieni tahansa, ei koskaan ole turha.