734. Sic transit gloria mundi 191007

Alkoi uusi viikko. Niinhän aika kulkee. Helminauha täyttyy. Eilinen jää taakse. Uudet helmet kimaltelevat toivoa, jännitystä ja rauhaa. Mutta myös odotusta. Arvailua. Tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä ja tapahtumia.

Niin katoaa mainen kunnia.

Minulle kävi tänä iltana juuri tällä tavalla. Olin seurannut vain puolella silmällä MM-urheilua Dohasta. Tunnistin  Persianlahden hiekan ja kuumuuden vain televisioruudun välityksellä. Kaikki muu tuntui oudolta, kaukaiselta, ihmeelliseltä. Tyhjältä. Niin tosiaankin. Nykyaika ammotti tyhjyyttä, vaikka se sisälsi valtavan määrän mainetta ja kunniaa. Surua ja iloa.

Korkeatasoista rakennustekniikka. Digitalisaatiota. Tiedon nopeutta. Monikansallisuutta. Kaikkea sitä, mitä ei ennen vanhaan ollut olemassa.

Kaukana olivat suomalaisen yleisurheilun kunnianpäivät, ne, jotka veivät Suomen maailman kartalle, muistojen puutarhaan. 

Jäljelle oli jäänyt vain 2 pistesija. Niitä kehuttiin mediassa, vaikka ekspertit olivat ennustaneet parempaa saavutusta. Viittä pistesijaa.

Pettymykseni ei kuitenkaan koskenut Dohan tuloksia, vaan sitä, että MM-kilpailut olivat jo päättyneet enkä ollut edes noteerannut sitä, kun istahdin tv-ruudun ääreen.

Se tuntui nololta. Että onko urkeilukansa vajonnut näin syvälle!

Viljo Vähänen yritti panna asian oikeisiin mittasuhteisiin.

”Urheilu on hyvä, mutta liian heiveröinen mittanauha. Se sykkii kyllä yhtä vääjäämättömään tahtiin kuin ihmisen sydän. Silläkin on oma evoluutiohistoriansa. Aivan alussa se oli kuin polkupyörän pumppu. Ei tunteita eikä tuntemuksia. Vain rakenne, jonka ”tehtävänä” oli muodostua ihmiselämän tärkeimmäksi keskukseksi. Johtopaikaksi. Juuri sellaiseksi jollaiseksi urheilu on vuosituhansien myötä kasvanut ihmismielessä.”

”On hämmästyttävää, kuinka yksi ihmisen keksimä idea, raha, on pääsyt niin voimakkaaseen ja tuhoisaan valta-asemaan urheiluelämässä.  Raha on syöpä. Se välittää hyvää ja huonoa tietoa. Usein erittäin tärkeää ja vaativaa, mutta sitäkin enemmän salakavalaa ja vastuutonta.”

”Maailmanhistoria osoittaa, että ihmiskunnalla on ollut kautta aikojen kaksi ylivoimaista kunniankenttä: sota ja urheilu. Sankarit ovat niillä päässet podiumeille.”

Maanantai-illan pimetessä alkoi kuitenkin käydä yhä selvemmäksi, mitä Viljo tarkoitti maisella kunnialla. Se on paljon suurempi asia kuin urheilu, yhdet MM-kisat. Melkein yhä hurja kuin sota. 

”Se on totta. Urheilu kirpaisee, mutta kipu katoaa. Mainen kunnia kestää epäonnistumisia, unohduksia, väsymystä ja pettymyksiä. Se ei ole kiinni mittanauhasta eikä arvailuista, vaan tosiasioista, joista jokaisella ihmisellä on omia tulkintoja.”

”Niiden varassa mainen kunnia on kauneimmillaan.” 

733. Yksi tyhmä 191004

Tyhmyyttä on kautta aikain ylenkatsottu ja parjattu, vaikka puolet kansasta on keskimääräistä tyhmempiä, eikä se loppujenkaan taso kauttaaltaan niin häikäisevä ole. Tämä on ymmärrettävää ja tietenkin myös sallittua, ainakin ei-totalitaristisissa maissa. Kuitenkin tyhmyydestä kärsivät eniten juuri tyhmät itse, joten yleisellä tasolla voisi sanoa olevan kovin moraalitonta lisätä onnettomuuteen vielä pilkkakin. (Timo Vihavainen: ”Oikeus tyhmyyteen” 4.10.2019)

Jysähdimme Viljo Vähäsen kanssa supervallan ja pienen valtion johtajien lehdistötilaisuuteen. Odotimme protokollan mukaista, diplomaattisesti kaunislinjaista esitystä, vaikka olimme jo tottuneet siihen, että suuremman suusta lenteli lähes päivittäin eläviä sammakoita. Odotukset olivat tässä suhteessa matalalla tasolla.

Riman alitus oli silti hämmästyttävä.

Professori Vihavaisen blogi osui kipeästi. Tyhmyys on onnettomuus. Sitä ei sovi pilkata. Sen taso ei ole häikäisevä.

Mitä siis tyhmyys on? Onko se osa ihmisyyttä? Voiko korkeimpaan poliittiseen paikkaan ulottunut ihminen olla luonnostaan tyhmä?

Syksy sateineen oli juuri saapunut Ryssänkärkeen. Oli sopiva hetki pohtia tyhmyyden olemusta.

Viljo aloitti.

”On olemassa kahdenlaista tyhmyyttä. Joukkotyhmyyttä ja yksinäisen suden tyhmyyttä. Ensiksi mainitussa tyhmyys tiivistyy. Useimmiten huomaamatta. T. Vihavainen löytää siitä jännän aspektin.

Kun siis kuulemme Kansalaistorilta sinne kokoontuneen massan aasinkiljunnan, ei meidän ole syytä pitää sitä vain tiivistyneen tyhmyyden osoituksena, mitä se tietenkin myös on. Kuitenkin siinä ilmenee myös ihmisyyden muita ulottuvuuksia. Epäilemättä nuo muut ulottuvuudet eivät välttämättä ole millään tavalla tyhmyyttä ylevämpiä tai muutoin parempia. Usein mukana on voimakasta aggressiota, jolle haetaan kyllin simppeliä kohdetta, mukana myös on riemua siitä havainnosta, ettei omaa tyhmyyttä tarvitse hävetä ja tietenkin joukkotunteet synnyttävät euforisia kaikkivoipaisuuden kuvitelmia, jotka toimivat huumeen tavoin.

- Ajatteletko siis että suurvallan presidenttiä vaivaa kaikkivoipaisuuden harhakuvitelma, josta hän ei pääse irti ja että sen mukainen tyhmyys tiivistyy hänen tviiteissään ja että sen vuoksi hänen aggressionsa ovat niin voimakkaita?”

”Arvelen, että häntä vaivaa vielä voimakkaammin toinen tyhmyyden muoto: yksinäisen suden  tyhmyys. Sen sisälle ei mahdu ketään muuta. Ipso fakto, olemassa oleva, on hänelle kaikki kaikessa. Erotettavien lista alkaa olla lopussa. Jäljellä on vain minä itse. Sellainen lähestyy vainoharhaista diktatuuria. Siitä on leikki kaukana”

- Itse asiassa lehdistötilaisuuden loppunäytös, jossa pienen valtion presidentti asteli rauhallisesti ja arvokkaasti päreensä polttaneen suurvaltakollegansa perässä pois tilaisuudesta oli osoitus levottomuudesta ja tasapainottomuudesta.

”Ehkäpä juuri näin. Tyhmyyttä se sivusi vain symbolisella tasolla, koska on hyvä muistaa, että suurvallan johtaja pääsi korkeaan asemaansa taitavana ja monipuolisena rahan ja henkilökohtaisen omaisuuden kartuttajana – jopa siinä määrin, että hänellä oli varaa ohittaa demokratian portit ja julistaa itsensä kaikkivaltiaaksi.”

Tästä kaikesta meidän oli Viljon kanssa helppoa päästä yksimielisyyteen, eivätkä Timo Vihavaisen pohdinnat demokratiastakaan vieneet meitä kauaksi toisistamme. 

Demokratiassa kuitenkin voittaa yleensä aina enemmistö, mikä ei merkitse sitä, että siinä voittaisivat viisaus, rohkeus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja muut vastaavat hyveet.

Yksi paha marja, väärä puu, kiero kisko tai rujo ajatus, voi kuitenkin pilata kauneimmankin unelman. Tuhota ylevimmätkin periaatteet. Yksi tyhmä riittää, jos hän istuu jakkaralla, josta näkee kaiken, mutta ei ymmärrä mitään. 

Tätä murhenäytelmää me huomasimme Viljon kanssa katsovamme.