Tyhmyyttä on kautta aikain ylenkatsottu ja parjattu, vaikka puolet kansasta on keskimääräistä tyhmempiä, eikä se loppujenkaan taso kauttaaltaan niin häikäisevä ole. Tämä on ymmärrettävää ja tietenkin myös sallittua, ainakin ei-totalitaristisissa maissa. Kuitenkin tyhmyydestä kärsivät eniten juuri tyhmät itse, joten yleisellä tasolla voisi sanoa olevan kovin moraalitonta lisätä onnettomuuteen vielä pilkkakin. (Timo Vihavainen: ”Oikeus tyhmyyteen” 4.10.2019)
Jysähdimme Viljo Vähäsen kanssa supervallan ja pienen valtion johtajien lehdistötilaisuuteen. Odotimme protokollan mukaista, diplomaattisesti kaunislinjaista esitystä, vaikka olimme jo tottuneet siihen, että suuremman suusta lenteli lähes päivittäin eläviä sammakoita. Odotukset olivat tässä suhteessa matalalla tasolla.
Riman alitus oli silti hämmästyttävä.
Professori Vihavaisen blogi osui kipeästi. Tyhmyys on onnettomuus. Sitä ei sovi pilkata. Sen taso ei ole häikäisevä.
Mitä siis tyhmyys on? Onko se osa ihmisyyttä? Voiko korkeimpaan poliittiseen paikkaan ulottunut ihminen olla luonnostaan tyhmä?
Syksy sateineen oli juuri saapunut Ryssänkärkeen. Oli sopiva hetki pohtia tyhmyyden olemusta.
Viljo aloitti.
”On olemassa kahdenlaista tyhmyyttä. Joukkotyhmyyttä ja yksinäisen suden tyhmyyttä. Ensiksi mainitussa tyhmyys tiivistyy. Useimmiten huomaamatta. T. Vihavainen löytää siitä jännän aspektin.
Kun siis kuulemme Kansalaistorilta sinne kokoontuneen massan aasinkiljunnan, ei meidän ole syytä pitää sitä vain tiivistyneen tyhmyyden osoituksena, mitä se tietenkin myös on. Kuitenkin siinä ilmenee myös ihmisyyden muita ulottuvuuksia. Epäilemättä nuo muut ulottuvuudet eivät välttämättä ole millään tavalla tyhmyyttä ylevämpiä tai muutoin parempia. Usein mukana on voimakasta aggressiota, jolle haetaan kyllin simppeliä kohdetta, mukana myös on riemua siitä havainnosta, ettei omaa tyhmyyttä tarvitse hävetä ja tietenkin joukkotunteet synnyttävät euforisia kaikkivoipaisuuden kuvitelmia, jotka toimivat huumeen tavoin.
- Ajatteletko siis että suurvallan presidenttiä vaivaa kaikkivoipaisuuden harhakuvitelma, josta hän ei pääse irti ja että sen mukainen tyhmyys tiivistyy hänen tviiteissään ja että sen vuoksi hänen aggressionsa ovat niin voimakkaita?”
”Arvelen, että häntä vaivaa vielä voimakkaammin toinen tyhmyyden muoto: yksinäisen suden tyhmyys. Sen sisälle ei mahdu ketään muuta. Ipso fakto, olemassa oleva, on hänelle kaikki kaikessa. Erotettavien lista alkaa olla lopussa. Jäljellä on vain minä itse. Sellainen lähestyy vainoharhaista diktatuuria. Siitä on leikki kaukana”
- Itse asiassa lehdistötilaisuuden loppunäytös, jossa pienen valtion presidentti asteli rauhallisesti ja arvokkaasti päreensä polttaneen suurvaltakollegansa perässä pois tilaisuudesta oli osoitus levottomuudesta ja tasapainottomuudesta.
”Ehkäpä juuri näin. Tyhmyyttä se sivusi vain symbolisella tasolla, koska on hyvä muistaa, että suurvallan johtaja pääsi korkeaan asemaansa taitavana ja monipuolisena rahan ja henkilökohtaisen omaisuuden kartuttajana – jopa siinä määrin, että hänellä oli varaa ohittaa demokratian portit ja julistaa itsensä kaikkivaltiaaksi.”
Tästä kaikesta meidän oli Viljon kanssa helppoa päästä yksimielisyyteen, eivätkä Timo Vihavaisen pohdinnat demokratiastakaan vieneet meitä kauaksi toisistamme.
Demokratiassa kuitenkin voittaa yleensä aina enemmistö, mikä ei merkitse sitä, että siinä voittaisivat viisaus, rohkeus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja muut vastaavat hyveet.
Yksi paha marja, väärä puu, kiero kisko tai rujo ajatus, voi kuitenkin pilata kauneimmankin unelman. Tuhota ylevimmätkin periaatteet. Yksi tyhmä riittää, jos hän istuu jakkaralla, josta näkee kaiken, mutta ei ymmärrä mitään.
Tätä murhenäytelmää me huomasimme Viljon kanssa katsovamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti