386. Pehmeästä voimasta 150727

Urheilussa on monta taistelulajia. Jokaisessa on tavoitteena voitto vastustajasta. Esikuvat on saatu sodankäynnin historiasta. Voitto on tarkoitus saavuttaa joko kovalla tai pehmeällä voimalla. Molemmat vaativat älyä ja oveluutta.

Sama pätee politiikassa. Siinä taktiikat ovat samalla tavalla epämääräisiä, kiistanalaisia ja osin rinnakkaisia, mutta tavoite on sama kuin urheilussa.

Voitto.

Itsepuolustus on kaiken A & O. Alku ja loppu. Jos se pettää, tappio on varma.

Niinhän se on itse kaikilla inhimillisen elämän alueilla, vaikka lopullinen tavoite sekä voima ja valta pyrkivät usein piiloutumaan taidokkaasti kudottujen verkostojen kätköihin.

Urheilussa jokaisella lajilla on oma filosofiansa, omat oppi-isänsä ja omat taitajansa.

Politiikassa pehmeää voimaa vastaavat urheilun budolajit, jotka on johdettu erilaisista itsepuolustus ja taistelulajeista. Ne eivät ole samalla tavalla intohimoisia, näyttäviä ja suuria tunteita herättäviä kuin tyypilliset kampailulajit, kuten nyrkkeilyn eri alalajit tai kovassa nousussa oleva vapaaottelu.

Politiikassa pehmeän voiman vastapari on sota, asevarustelu ja sodalla uhkaaminen.

Pehmeälle voimalle on vuosisatojen kuluessa annettu monenlaisia nimityksiä. Diplomatia. Neuvottelu. Sovittelu.

Uusin termi, joka ei ole vielä läpäissyt yleiskielen muuria on noopolitiikka, jonka eräät amerikkalaiset informaatiosodan tutkijat ovat pyrkineet nostamaan reaalipolitiikan vastapariksi (ks. John Arquilla & David Ronfeldt: "The Emergence of Noopolitik: Toward an American Information Strategy", Rand 1999).

Kun yleissanakirjani (Google) on nähnyt vaivan eritellä näiden termien sisällöt, otan tuloksen tässä esille:

Reaalipolitiikassa valtiot ovat analyysin yksikkö, noopolitiikassa solmut, ei-valtiolliset toimijat.

Reaalipolitiikassa kova voima (resurssit, ym.) vallitsevat, noopolitiikassa pehmeä voima (tieto, arvot, ym)

Reaalipolitiikka on nollasummapeliä, noopolitiikassa myös win-win ja lose-lose- tilanteet ovat mahdollisia.

Reaalipolitiikassa järjestelmät ovat anarkkisia, hyvin konflikti-keskeisiä, noopolitiikassa järjestelmät ovat etujen harmonisoimia, yhteistyökeskeisiä.

Reaalipolitiikassa liittoutuminen on ehdollista (uhkaorientoitunutta), noopolitiikassa liittolaisverkot ovat elintärkeitä turvallisuudelle.

Reaalipolitiikassa vallitsee kansallinen itsekkyys, noopolitiikassa jaetut edut.

Reaalipolitiikka on loppumatonta edun etsimistä, noopolitiikka yhteisen edun etsimistä (seeking of telos)

Reaalipolitiikassa etiikka (ethos) on ei-moraalista, ellei peräti moraalitonta, noopolitiikassa etiikka on ratkaisevan tärkeää.

Reaalipolitiikassa käyttäytymistä ohjaa uhka ja valta (power), noopolitiikassa yhteiset tavoitteet ohjaavat toimijoita.

Reaalipolitiikassa suojataan hyvin voimakkaasti tietovirtoja, noopolitiikassa ollaan halukkaita tiedon jakamiseen.

Reaalipolitiikassa on oleellista vallan tasapaino, noopolitiikassa vastuiden tasapaino.

Reaalipolitiikassa valta liittyy kansakunta/valtioihin, noopolitiikassa valta on globaalissa verkossa.

Tähän erittelyyn on ehkä aihetta palata joskus Viljo Vähäsen kanssa.

”Kansallinen itsekkyys”. ”Loppumaton oman edun etsintä”. ”Uhkaorientoitunut liittoutuminen.” ”Tietovirtojen suojaaminen.”

Aika näppäriä ja realistisiakin kuvauksia pehmeän voiman vastapareista!

Parhaimmillaan ne saattavat jopa kolkutella eräiden nykypoliitikkojen omiatuntojakin!

Valitettavasti vaikutus reaalipolitiikkaa saattaa jäädä kovin vähäiseksi.

Se tulee mieleen, jos kuuntelee esimerkiksi Baltian maiden huolia ”Venäjän pehmeästä voimasta” tai vaikkapa persujen ympärille noussutta kesäkohinaa … puhumattakaan Kreikan lainaneuvotteluista … tai ruukinmatruunan monikulttuuria tai Morgothia koskevista iänikuisista vuodatuksista.

Ja mitä tulikaan sanotuksi älystä ja oveluudesta!