Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941. Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa. (Pekka Visuri, Docendo 2017)
Waldemar Erfurth. Sotapäiväkirja 1942-1943. (Toimittanut ja suomentanut Pekka Visuri, Docendo, 2018)
”Hannibal on portilla” Hannibal ante portas peloteltiin Rooman lapsia toisessa puunilaissodassa, kun karthagolainen sotapäällikkö oli ylittänyt elefantteineen ja palkkasotureineen Alpit vuonna 218 ennen ajanlaskun alkua ja hänen pelättiin aloittavan Roman piirittämisen.
Näin syntyi vuosisatainen myytti hurjasta sotapäälliköstä. Sitä värittivät roomalaiset historioitsijat Livius ja Cicero, joiden mielestä Hannibal oli julma ihminen.
Ajan myötä viholliskuva alkoi haalistua ja vähitellen murtuakin, kun siihen tuli inhimillisempiä piirteitä sen mukaan, kun pelottava sotapäällikkö lähti vapaaehtoiseen maanpakoon, jonka jälkeen hän teki itsemurhan kaukana synnyinmaastaan.
Kerrotaan hänen sanoneen ennen myrkkymaljaa: "Tahdon vapauttaa roomalaiset pelosta, koska he eivät salli vanhan miehen kuolla rauhassa."
Näin yksi myytti vähitellen murtui ja se kadotti pelotusvoimansa.
Samalla tavalla saattoi käydä myös muutamaa vuosisataa myöhemmälle myytille, jonka mukaan hunnien hyökkäys Eurooppaan 300-luvun lopulla oli alkusysäys kansainvaelluksille. Senkin ytimessä oli pelätty ja hurja sotapäällikkö, jonka sukujuuret olivat kaukana idässä, nykyisen Mongolian alueilla.
Kun hunni Attila oli murhannut veljensä vuonna 445 ja alistanut germaanikansojakin palvelukseensa, hän hävisi taistelun roomalaisen sotapäällikön Aëtiuksen joukoille ja joutui vetäytymään takaisin Pannoniaan, nykyisen Unkarin seudulle ja myytti alkoi laimentua.
Mutta se näyttää elävän vielä tänäkin päivänä, kun Unkarin pääministerin Viktor Orbánin kerrotaan vasta äskettäin selittäneen kiinalaisille virkaveljilleen, että hän on hunnien jälkeläinen – siis pelottava mies.
Vuosisataisille myyteille näyttäkin olevan luonteenomaista pitkäikäisyys ja sitkeys. Ne saavat aina vain uutta vetovoimaan ajan arvaamattomista rattaista, joita kansanperinne, tiede ja tutkimus usein vahvistaakin.
Eräissä tapauksissa myyteihin liittyy voimakkaita uskonnollisia vakaumuksia, jotka näyttävät tekevän niistä suorastaan ikuisia. Näinhän on tapahtunut esimerkiksi Siddharta Gautamalle ja Jeesus Nasaretilaiselle.
Nuoremmat myytit ovat eläväisempiä. Niiden murtumista voi tutkimus edistää muutamissa vuosikymmenissä eikä tarvetta vuosisataiseen saatikka vuosituhantiseen odotukseen ole olemassa.
Näin on selvästikin tapahtunut (lopultakin) myytille, jonka mukaan Suomi kävi toisessa maailmansodassa erillissotaa eikä ollut natsi-Saksan läheinen liittolainen.
Pekka Visuri on kiistattomasti vaikuttanut tämän myytin murtamiseen kahdella kirjallaan.
Samalla hän on tehnyt ymmärrettäväksi tällaisen myytin syntyhistorian osoittamalla, kuinka läheistä ja vaikuttavaa yhteisajattelu ja yhteistyö sotaa ennen ja sodan aikana Suomen ja Saksan välillä oli ja mistä syystä tämän yhteistyön perusluonne pidettiin pienen joukon salaisuutena.
Hyvä niin.
Nyt olisi kuitenkin vielä puhdistettava viimeisetkin pölyt samaisesta myytistä ja ”todistettava” (jos mahdollista), ettei sotilaallinen ja poliittinen yhteistyö natsi-Saksan kanssa pelastanut Suomen itsenäisyyttä, vaan se saattoi, päinvastoin, uhata sitä vakavasti.
Tällöin pitäisi rohjeta katsoa myös syvemmälle historian kaivoon, jotta nähtäisiin ja ymmärrettäisi myös jääkäriliikkeen rooli ja merkitys vuoden 1918 järkyttävässä veljessodassa, jota tänä vuonna on muisteltu.
Pelkät sotavoimien liikkeet ja niiden analyysi eivät tässä suhteessa riitä.
Eiväthän ne riittäneet Hannibalin eivätkä hunnienkaan myyteissä. Buddha ja Jeesus Nasaretilainen taitavat kuulua paremmin kulttuurihistorian kuin sotahistorian kategoriaan. Mutta rajanveto teologian ja politiikan välillä on tietysti edelleenkin problemaattista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti