170. Tahdistaja 130615

Yllätys. Yllätys. Viljo Vähänen palasi takaisin. Yhtä salamyhkäisesti kuin oli lähtenytkin. Ei selityksiä. Ei tarinoita. Vain ovikellon rimpautus juuri, kun oli katsomassa Avaraa luontoa, jossa tällä kertaa olivat pahkasiat pääosassa.

Avasin oven. ”Sgodag! Käypä sisään”. Ei muuta.

Viljo oli ruskettunut, mutta en kysellyt, oliko hän ollut yöttömän yön odottamattomissa helteissä vai Päiväntasaajan tuntumassa. Se oli sivuseikka. Tärkeintä oli, että Viljo oli tullut – päälisin puolisin katsottuna – terveenä takaisin.

Tarjosin lasillisen punaista Kardinaalia, koska vinettokellot olivat juuri lyöneet eikä kummallakaan ollut aikomusta istua auton rattiin lähi tunteina. Enkä tullut edes kysyneeksi Viljolta, tuliko hän bussilla vai kävellen. Sen tiesin, ettei hänellä ole omaa autoa, mutta että hän saattoi joskus saada lainaksi Niinistön mustan virka-auton – ilman kuljettajaa.

”Mitä mies?” Viljo aloitti. ”Kuis hurisee?”

Avauksesta arvasin, että Viljolla oli jokin paukku taskussaan. Ehkä hän oli käväissyt rajan toisella puolella ja ihastunut johonkin enkeliin  ulottuvuudessa, jonne minulla ei ole (toistaiseksi) mitään asiaa.

- Eihän tässä ihmeitä, vastasin. – Ulysses alkaa olla lopuillaan. Ithakan kysymys ja vastaustekniikka on tosi piristävä keksintö raskaan ja vaativan Eumaionin jälkeen. Sitä vain olen kaiken aikaa miettinyt, että miksi lukion suomentunneilla ei Maailman Vanhimmassa Suomenkielisessä Oppikoulussa hiiskuttu 1950-luvulla sanaakaan James Joycesta, vaikka hän nyt (v. 2013) on tempaissut minut mukaansa kuin oljenkorren. Yleissivistykseeni jäänyttä monttua on ollut vaikeaa täyttää etenkin, kun olen ottanut asiakseni tarkistaa Leevi Lehdon äärimmäisen tarkan nootituksen pohjiaan myöten. Ja sen seurauksena olen lukenut Raamattua enemmän kuin koskaan elämässäni … niin, ja nyt on tarkoituksenani vielä verrata eräiltä osin Lehdon käännöstä Saarikosken käännökseen ja originaalitekstiin … siihen eivät taida vuoteni enää riittää …

”OK. Itsepähän olet urakkasi valinnut”, Viljo jatkoi, kun rupeisin takeltelemaan. ”Laiska töitään luettelee. Mutta ymmärrän kyllä, miksi et voi jättää enää Odysseusta kesken, kun olet päässyt jo noin pitkälle … Mutta mitä sinulle ihan oikeesti kuuluu? Olet vähän huolestuneen tuntuinen.

- No joo. Ei pitäisi olla huolestunut. Kyllä lääketiede on edistynyt hurjasti ja pitäisi vain luottaa siihen, että yhdet tohtorit osaavat paremmin asiansa kuin toiset tohtorit. Olen vain aina oudoksunut sitä, että kroppaani asennettaisiin laitteita, jotka eivät ole omien aivojeni hallinnassa, vaan että niitä hallitaan jostakin oman tiedonpiirini ulkopuolelta … että joudun elämään muiden armoilla, muiden kuin itseni varassa …  

”Jaha. Puujalka se ei voi olla eikä Kapteeni Koukun koukku, koska ne eivät toimi itsestään, vaan käyttäjän aivojen ja lihasten käskystä …”

- Ei todellakaan. Ei mitään niin näkyvää … sydämeeni asennetaan parin päivän kuluttua pieni, tikkuaskin kokoinen, laite, joka toimii pattereilla … eikä ole siten minun määräysvallassani …

”Mutta eihän sydämesikään ole sinun määräysvallassasi. Sehän toimii automaattisesti … ja lakkaa toimimasta silloin, kun sitä huvittaa … tai jos siihen osuu luoti taikka puukon terä …”

- Aivan oikein. Olen viime päivinä lueskellut huolellisesti lääketieteen opiskelijoiden perusteosta, Walter Nienstedtin et al kirjaa Ihmisen fysiologia ja anatomia. Tiedän siis jotakin sydämen perustoiminnoista, mutta ei siinä selostettu tahdistajan asentamista ja toimintaa … ja vaikka kopioin itselleni Sydänliiton sivuilta Olli Airolan jutun ”Sydämen tahdistin”, ei siitäkään käynyt ilmi uitetaanko solislaskimoni kautta sydämeeni rytmihäiriötahdistin vain vajaatoimintatahdistin vaiko molemmat tai onko jo keksitty laite, jonka avulla molemmat toiminnot korjataan. Tunnen olevani koekaniini, mutta luotan siihen, etten ole ensimmäinen enkä viimeinen siinä lajissa. Kyllä ne tohtorit osaavat Meilahdessa asiansa.

”Yes. Olen samaa mieltä. Voit odotella operaatiota ihan rauhallisin mielin … Mutta ajattelin vain, että sydämen tahdistin on sittenkin aika pikku juttu sen rinnalla, että koko maailma alkaisi kaivata jonkinlaista tahdistinta ja että sellaista tarvittaisiin myös Suomen pikkuriikkisessä sisäpolitiikassakin.

Olin arvannut oikein. Viljolla oli kuin olikin jokin paukku takataskussaan. Itsekin olin jo alkanut huolestua Lähi-idän tilanteen kärjistymisestä ja uutisista, jotka koskivat tietoturvallisuutta. Maailma alkaa olla niin täynnä disinformaatiota (kaaosmaista tiedon tulvaa), että (ainakin varotoimenpiteenä, kuten ultraäänitutkimuksen Laaksossa tehnyt lääkäri oli minulle selostanut) tahdistajaa tarvittaisiin.

Pelkään kuitenkin, että Kataisen vetoomus (eduskunnan puhujapöntöstä) kaikuu tyhjille korville, jotka ovat jo täynnä omahyväisyyden, itseriittoisuuden ja poliittisen vihan myrkyllistä töhnää.

”Näin on”, Viljo sanoi, kun olimme hetken eritelleet politiikan nykyilmiöitä. ”Tyhjyyskin voi olla täynnä! Riippuu siitä, osaammeko katsoa, osaammeko nähdä. Tumma tunnor bullra mest.  On varmaankin oikea havainto, jos ajatellaan vain ääntä. Tyhjyys kumisee. Mutta se ei ehkä ilmaisekaan oikealla tavalla todellisuutta, vaikka se on kokeellisen fysiikan kannalta oikein. Entä jos täyteen ahdettu tynnyri päästääkin ääniä, joita emme ole tottuneet kuulemaan laisinkaan! Jonkinlaisia epä-ääniä. Entä jos elämmekin yhden totuuden valheellisessa maailmassa. Vain harhojen varassa. Entä jos olemmekin kuuroja tosiasioille. Entä jos "tosiasiat" ovat turvottaneet aistimaailmamme niin pahasti, ettemme näe emmekä kuule kaikkia tosiasioita.”

- Olet jälleen hieman arvoituksellinen. Hämärä. Minäkin pelkään, ettei pääministeri pysty toimimaan Tahdistajana. Hän on vähän samassa asemassa kuin YK maailmanpolitiikassa. Tyhjä rukous. Tyhjä toive. Kovat tosiasiat (geopolitiikan paluu politiikkaan, valtataistelu, asevarustelu, sotapropaganda, valehtelu, salailu, uhma ja seikkailu) hautaavat toiveet allensa. Ne ovat juuri sitä töhnää, joka estää herkkiä elimiä (korvia, silmiä, ihoa) toimimasta ja toteuttamassa tehtävää, joka olisi niiden luonteen mukaista.

”Mutta kuka tai mikä siihen sitten pystyisi? Olemaan tahdistaja!”

- Luoja tietää.

169. Unelma 130610

Jokaisella on oikeus unelmiin. Jokainen saa unelmoida. Se on niitä asioita, joita ei voi kahlita. Ei vangita. Ei vahingoitta. Ei ole lakia, jonka nojalla unelmoija pantaisiin häkiin. Unelma on vapaa. Se saa lentää. Se voi levätä. Se voi olla olematta.

Unelma on kuin L. Onervan esikoiskokoelman tuliruusu.

"Yhden kerran elämässä tuliruusu aukee,

yhden yön se kukoistaa ja aamulla jo raukee;

sill' on syvä silmänluonti, kutsuva ja kuuma,

sill' on hehkuheteillänsä keskiöiden huuma."

Paitsi silloin, kun unelma nousee politiikan näyttämölle.

Siellä se menettää ruusunhohteensa. Siellä siihen isketään joka puolelta keihäitä, astaloita ja teräsnuolia, kunnes se on kuin piikkikaktus tai kuin ruoskittu rikollinen, joka makaa teilipyörällä odottamassa viimeistä iskua.

Unelma ei sovi politiikkaan. Ei. Vaikka politiikka on täynnä unelmia.

Paradoksi on siinä, ettei politiikka eläisi ilman unelmia. Ilman unelmoitsijoita.

Politiikka tarvitsee haaveilijansa. Se elää unelmista. Unelmat ovat politiikan herkkupaloja. Ne ovat suupaloja, jotka politiikan koneisto, teräshampaat, saa murskata ja jauhaa olemattomiin. Nielaista pohjattomaan säkkinsä, jota jotkut, realisteina itseään pitävät, kutsuvat historian roskatynnyriksi.

Eräs tällainen ikuinen unelma on uuden puolueen perustaminen. Vaikka maailman hautausmaa on täynnä näitä unelmia ja näitä unelmoitsijoita, innokkaita etsijöitä, tuliruusujen ihailijoita, syntyy säännöllisin väliajoin kaikkialla ja kaikenlaisissa yhteiskunnissa.

Tämän kevään unelmoijatulokas ilmestyi Suomen politiikkaan Keminmaan viinimarjapensaiden keskeltä. Hän on tuulenhaistajista terävänenäisin. Ja sitkein. Sillä hän ei välitä yhtään siitä, että hänen omat unelmansa ovat joskus murskautuneet. Hän nousee kuin Feenikslintu. Karistaa menneet ja esittää uuden unelmansa hetkellä, jolloin katsoo oman, uuden aikansa koittaneen.

Egyptiläisen mytologian mukaan Feenikslinnulla oli monta ikää. Mutta aina, kun se katsoi aikansa tulleen täyteen, se rakensi itselleen uuden pesän.

Lainaan jälleen Googlea (vaikka tämäkin blogini lienee jo CIA:n ja muiden tiedustelupalvelujen haavissa):

“Tarinan mukaan aikansa tullessa täyteen feeniks rakentaa itselleen kanelipuun oksista pesän ja sytyttää sen tuleen, jolloin pesä ja lintu itse palavat roihuten tuhkaksi. Tuhkasta nousee uusi nuori feenikslintu, joka kokoaa edeltäjänsä tuhkat mirhaiseksi munaksi ja vie sen Heliopolikseen, Auringon kaupunkiin. Sanotaan myös, että feenikslintu tulee aina kun apua kipeimmin tarvitaan, ja feeniksin kyyneleet parantavat jopa kuolemasta.”

Unelma uudesta Maalaisliitto-Keskustasta on lehahtanut (jälleen) politiikan taivaalle (ks. Savon Sanomat 9.6.2013, ”Väyrynen on taas asian ytimessä”). Se on vielä vailla nimeä, mutta ei tietenkään vailla johtajaa.

Idea (unelma) on siinä, että nyt pitäisi perustaa uusi puolue, Euroopan Keskusta.  Sen pitäisi irtaantua europarlamentin liberaalis-demokraattisesta ryhmästä ja ryhtyä etsimään liittolaisia suuremmista ja vaikutusvaltaisemmista ryhmistä.

Tällä kertaa unelmoitsija ei ratsastaisikaan suomalaisilta sotatantereilta tutuilla, rohkeilla ja pelottomilla hevosilla, vaan haluaisi vankkureittensa eteen peräti kuninkaallisia brittiratsuja.

Blogissaan unelmoitsija kirjoitti jo 29.1.2013: ”Ilmoitan ehdokkuuksistani (EU:n parlamenttivaaleihin ja Suomen eduskunnan vaaleihin) jo nyt ennen muuta Britannian pääministerin David Cameronin äskettäisen linjapuheen innoittamana. Cameronin avaus käynnistää todellisen keskustelun EU:n ja euroalueen tulevaisuudesta.”

Unelmana on siis, että piskuinen ALDE-ryhmä (Group of the Alliance of Liberals Liberals and Democrats for Europe; 85 jäsentä) ottaisi uutta verta ja kannattajia ennen kaikkea EU-parlamentin suurimmasta ryhmästä EPP:stä (Group of the European People's Party; Christian Democrats; and European Democrats; 265 jäsentä) ja tietenkin myös toiseksi suurimmasta ryhmästä S&D:stä (Group of the Party of European Socialists, 184 jäsentä).

Ja ellei tämä onnistuisi unelmoitsija lähtisi johtamaan kokonaan uutta parlamenttiryhmää.

Mutta. Mutta.

Mahtavatkohan rahkeet riittää?

Jos kysymys olisi vain tavallisesta unelmasta, ei rahkeista tarvitsisi edes puhua. Ei tarvitsisi lukea gallupeja eikä haistella tuulensuuntia. Unelmoitsija voisi nukkua yönsä rauhassa. Hän voisi ihailla tuliruusuansa, jos sattuisi olemaan hereillä silloin, kun se puhkea kukkimaan. Hän voisi odottaa uutta kevättä, uutta unelmansa täyttymystä. Tai olla odottamatta.

Politiikassa kaikki on toisin. Siellä ei siedetä toisinajattelijoita. Eivät nekään siedä, jotka kutsuvat itseään liberaaleiksi tai suvaitsevaisiksi.

Politiikan suuri tragedia ja paradoksi on siinä, että suuret unelmat saattavat joskus toteutuakin. Ja elää kauankin aikaa. Suuret ajattelijat ovat saattaneet sen joskus kokeakin.

Feenikslinnun sanottiin voivan elää kerrallaan jopa 1461 vuotta.

Tavallisella unelmalla ei ole ikää. Onneksi.

168. Tuulenhaistajista 130602

Tabloidi-Hesari yllätti tänä aamuna, kun helle oli laskeutunut Utsjoelta eteläisen Suomen rantavesiin.

Koko sivu (49 560 euroa) täynnä persua. ”Suomen kansalle”. Raha ei siinä hämmästytä. Sitähän maailman on täynnä. Mutta ilmoituksen koko ja paikka. Täyslastillinen sunnuntaisaarnaa!

Jotakin merkittävää on täytynyt tapahtua Hesarin johtokunnassa, joka ei – kuten tiedetään – puutu toimituksellisiin kysymyksiin (muuta kuin silloin, kun haluaa erottaa päätoimittajan).

Nyt läiskäytettiin (v.t. päätoimittajan suostumuksella, tietenkin) etusivulle kovan tason poliittinen uutinen, jolla vedotaan ”koko kansaan” eli tässä tapauksessa Hesarin tilaajiin ja lukijoihin. Jälkimmäisiin kuulun itsekin.

Rahahan ei haise. Se tulee lähelle kuin kesy kaniini.

Mistä tällainen hoppu? Miksi juuri nyt, kun persut sattuivat nimeämään pari päivää sitten suurimman osan EU-vaaliehdokkaistaan? Etsiikö johtokunta uutta poliittista viritystä?

Oli mentävä pari vuosikymmentä taaksepäin.

Silloin suomalaisen lehdistön historiaa tutkinut, entinen Alkio-opiston rehtori, tohtori Touko Perko luonnehti Helsingin Sanomia linjattomaksi tuulenhaistajaksi politiikasta pintailmiöihin asti. ”Se myötäilee ajatuksia, joiden uskoo saavansa suosiota lähivuosien aikana.”

“Hesari on tietoisesti halunnut ja saanutkin ns. edistyksellisen lehden maineen. Tosiasialliset motiivit ovat kuitenkin olleet taloudellisia, eivät aatteellisia. Todellisuudessa lehden toimituksesta löytyvät samanlaiset sarvikuonot kuin muistakin lehdistä.”

Persuja ei ehkä voi tällä hetkellä luonnehtia ”pintailmiöksi”, vaikka Soinin jytkyssä oli kyllä paljolti kysymys juuri siitä.

Hesarin johtokunta on jälleen haistanut ilmaa ja ilmavirtauksia.

Kun joskus tuntui varmaankin mukavalta uida samaan suuntaan erilaisten edistyksellisten virtausten kanssa. Nyt näyttää (siis johtokunnan, ei toimituksen) mielestä turvalliselta kääntää perämelaa nousevan eurooppalaisen ja suomalaisen nationalismin suutaan. On painuttava syvälle ”suomalaisuuteen” ja ”kansallisiin tunteisiin”. On maalattava seinille kansainvälistymisen piruja. Pelkoja. Kauhistuksia.

Ja niitähän tietysti löytyy niistä vesistä, joiden syvyyksiin persut ovat verkkonsa virittäneet.

Nyt on seurattava Timo Soinin lippua, kun hän uskaltaa marssia Pariisissa, pikku lippu kädessään, homoliitoja ja muita kauheuksia vastaan.

Mikä sen tehokkaampaa kuin antaa koko sivu asialle! Kyllä kansa tietää!

Kyllä kansa osaa lukea!

Hesarin johtokunta on haistanut tuulta ja päättänyt olla mukana uudessa tuoksussa. Koko sydämestään. Aidosti.

Jätin Poste Restanteen Viljo Vähäselle kirjeen: ”Tule äkkiä takaisin, missä oletkaan. Sarvikuonot ovat liikkeellä. Valmistaudu vastaamaan kysymyksen, sopiiko kirkollinen avioliitto homo- ja lesbopareille. Lue kirjoitus Kirkko & Kaupungin takasivulta. Vakaa vakaumukseni lienee, että ei sovi, mutta palataan sitten asiaan, kun olet tullut retkiltäsi. In due time.”

167. Diskrepansseja 130602

Kuinka helppoa elämä olisikaan, jos kaikki sujuisi johdonmukaisesti. Rauhallisesti. Kauniisti. Järkevästi. Oman tahdon mukaisesti.

Silloin kaikki huolet kaikkoisivat pois. Nurkan takana ei olisi pahoja eikä hyviä yllätyksiä. Ei varjoja. Ei riitoja. Pelkkää aurinkoa ja ystävyyttä.

Mutta, kuten pieni lapsikin, joka hamuilee ensimmäisiä kertoja äitinsä rintaa, tietää, elämä on täynnä arvoituksia, epäjohdonmukaisuuksia, diskrepansseja. Niihin törmäämme joka päivä. Niitä kuhisee ympärillämme. Valot ja varjot leijuvat. Ei niissä näytä olevan mitään järkeä.

Ja mikä vaikeinta, yksinkertaisimmallakin asialla on elävässä elämässä useita kasvoja. Se, mikä näyttää henkilöstä A selvältä ja johdonmukaiselta, voi henkilölle B olla hämärää ja epäjohdonmukaista.

Tässä mielessä diskrepanssillakin on erilaisia, usein vastakkaisiakin, olemusmuotoja.

Yhden silmässä vanhan lehmuksen runkoon kasvanut pahkura, voi näyttää tuskaiselta ja sairaalta. Toisen silmässä se on kaunis ja täynnä elämää. Sama koskee koivun oksiin syntyneitä tuulenpesiä. Joidenkin mielestä ne ovat piristäviä poikkeuksia, toiset surevat sitä, että koivuparka on sairastunut syöpään.

Sitten tulevat totuudenpuhujat ja tietäjät, jotka selittävät, että pahkat ja tuulenpesät ovat ilmiselvästi noiden kasvien sairauksia, mutta että kasvit ovat hyväkysyneet ne osaksi itseään ja oppineet elämään niiden kanssa.

Tällaiseen ajatuksenjuoksuun törmäsin yllättäen maanpuolustuskurssini kanssa, kun kävimme katsomassa lähellä Pietaria sijaitsevaa Levashovon hautausmaata, jonne on haudattu Stalinin 9. maaliskuuta 1936 käynnistämän suuren puhdistuksen uhreja. Heitä arvellaan olevan pelkästään Levasjovossa noin 40 000. Kaikki kuljetettiin paikalle kuorma-autoilla. Heidät oli surmattu niskaan ampumalla sen jälkeen, kun ”entisten kulakkien, rikollisten ja muiden neuvostovastaisten elementtien” joukkopidätykset käynnistyivät 31.7.1937 NKVD:n käskyn 00447 nojalla (perustietoja tapahtumasta löytyy Googlesta hakusanalla Levashovo).

Oliko tässäkin kysymyksessä vain diskrepanssi, epäjohdonmukaisuus? Poikkeama, joka vasta sitten, kun Neuvostoliitto romahti, osui silmään?

Oliko Levashovo vain tuulenpesä tai pahkura lehmuksen kyljessä?

Tietäjä voi vastata sanomalla, että se riippuu siitä, kenen silmällä asiaa katsoo.

Niille, jotka takoivat muistosanat Levashovon graniittiin, asia ei ole hämärä: "Tämä muistomerkki on pystytetty muistoksi kaikille suomalaisille, jotka kuljetettiin teuraaksi neuvostovallan aikana".

Kun sanojen yläpuolelle oli kirjoitettu ote Raamatusta (Hesekiel 37:9), oli ihan pakko tarkistaa: Tule, henki, neljästä tuulesta ja puhalla näihin surmattuihin, että he tulisivat eläviksi.

Sanoihin ”neljästä tuulesta” sisältyy se diskrepanssin olemusmuotoja kokeva huomautus, josta edellä mainitsin.

Voisiko totuudellakin olla erilaisia kasvoja? Vai onko olemassa vain yksi totuus, joka on hakattu kiveen ikuisiksi ajoiksi?

Tähän vastaa Hesekiel arvoituksellisesti (profeetan näky Kebar-joen varrella): ”Ja niiden kasvot olivat ihmiskasvojen kaltaiset; mutta oikealla puolen oli niillä neljällä leijonankasvot, vasemmalla puolen oli niillä neljällä häränkasvot, myös oli niillä neljällä kotkankasvot.”

Voi olla, että (nyky)ihmisen pyrkimys nähdä kaikessa oman tahtonsa mukaista johdonmukaisuutta ja vierastaa diskrepansseja, on virheellinen. Ehkä se on totuudelle vierasta? Ehkä se on liian minäkeskeistä, egoistista?

Tästä asiasta keskustelen varmaankin joskus myöhemmin Viljo Vähäsen kanssa, jos (ja kun) hän ilmestyy taas maisemiin.

Sillä aikaa on turvauduttava omiin voimiin.

Niiden avulla päädyin eilen, jolloin niin ja niin monta valkolakkia painettiin uusien ylioppilaitten päihin, siihen hämmästyttävään lopputulokseen, että olin sisäministerin kanssa samaa mieltä yhdestä asiasta: Suvivirsi kuuluu lähtemättömästi suomalais-kansalliseen perintöön eikä sen arvovaltaa ja asemaa pidä tieten tahtoen horjuttaa koulujen kevätjuhlissa. Ei siinäkään tapauksessa, että jonkin yksittäisen koulun oppilaitten enemmistö on maahanmuuttajia, joille suvivirsi ei ole tuttu.

Mennään aivan väärään suuntaan, jos koraanilaiset ja raamattulaiset eivät voisi laulaa ja kuunnella toistensa lauluja samassa tilassa, samassa juhlasalissa.

Päinvastoin. Pitäisi opettaa heitä elämään tässäkin suhteessa yhdessä. Rauhallisesti. Kauniisti. Järkevästi.

Eihän se vaadi kuin muutamia yhteisiä lauluharjoituksia kevään aikana!

Uskoisin, että Suvivirsi kyllä kestää diskrepansseja ja että samaista ymmärtämystä ja suvaitsevaisuutta löytyy myös muilta kasvoilta.