396. Uutisia Bjäbon konsiilista II 150819

(1) Jännitys kasvaa. Määräaika (21.8.2015) on kulumassa umpeen. Hermopeli kiristyy. Kämmenet hikoavat. Hiusrajassakin tuntuu kostealta. Piispat ovat hiomassa vastauksiaan omiensa kanssa. Kokoonkutsujalla on kädet täynnä muita hommia. Puhutaan kansainvaelluksesta ja muista kauheuksista. Valtakunnan rahakirstu tyhjenee huolestuttavalla vauhdilla. Media rynkyttelee ovella. Nyt on tehty kaikki mahdolliset virheet. Ei ole luottamusta eikä kriisitietoisuutta. Huonolta näyttää. Eduista ei haluta luopua eikä numeroista puhua. Tällä ei lama poistu mihinkään. On tehtävä yritysloikka näpertelyn sijasta. Tämä viittaa väljähtyneeseen saamattomuuteen. Surkeus vain jatkuu ja syvenee.

(2) Kokoonkutsuja muistelee vanhoja, neljännesvuosisadan takaisia tapahtumia, jolloin hänen edeltäjänsä oli samassa jamassa. Silloin ajettiin karikolle, mutta siitä selvittiin eikä laiva uponnut. Nyt näyttää pahemmalta.

(3) Silloin erään piispan neuvonantaja, joka oli disputeerannut asiasta, vuodatti krokodiilin kyyneleitä parlamentin käytävillä, mutta ei se mitään auttanut. Taisi vain pahentaa tilannetta.

(4) Palopäällikkö odottaa tornissaan, että pääsisi varsinaisiin töihin – sammuttamaan päreitä piispojen kainaloista. Joka ikkunasta nousee erivärisiä savuja. Tehtävä vaikuttaa toivottomalta.

(5) Kotimaiset ja kansainväliset huippuauguurit ihmettelevät, kuinka tämä on mahdollista, kun kaikki merkit ovat osoittaneet, ettei mitään hätää pitäisi olla. Maa on täynnä älykköjä. Isoja viisaita. Yleviä neuvoja satelee. Työmarkkinoita pitäisi uudistaa ja nuorista pitäisi huolehtia. Tattista vaan.

(6) Kun konsiili perjantaina kokoontuu täydessä vahvuudessaan ja piispat kertovat Kokoonkutsujalle, tulevatko he mukaan talkoisiin, solmun on pakko aueta jollakin tavalla. Mutta kuka uskaltaa avata Gordionin solmun? Kenellä on tarpeeksi vahva miekka? Eivätkö jäljet pelota? Aleksanteri Suurihan kuoli sen vuoksi, että hän käytti väkivaltaa köyhän talonpojan solmun aukaisemisessa. Kukapa uhmaisi kuolemaa!

(7) Vai pannaanko solmu kiehumaan siihen sappiliemeen, jonka piispat oksentavat kattilan pohjalle siinä toivossa, että se höltyisi hieman tai  laukeaisi ehkä itsestään?

(8) Via dolorosa. Kaikki on pelkkää tuskaa. Joku sanoi, että yhteiskuntasopimus on yhtä tuskaa. Hän on ilmeisesti oikeassa. Mutta eikö ylpeys käykin lankeemuksen edellä? Hullu mies Huttisista syö enemmän kuin tienaa. Eikö tuskien taival ole silloin oikeudenmukainen rangaistus!

(9) Kaikkien on tingittävä. Näinhän se on. Tai ainakin pitäisi olla. Mutta aina on niitä, jotka yksien mielestä pääsevät kuin koira veräjästä ja toisien mielestä juuri se tekee elämästä jännittävän ja oikeamielisen. Vapaus on kunnia-asia! Sitä ei saa millään tekosyyllä rajoittaa! Saa lähteä vaikka Portugaliin, jos oma kravattisolmu tuntuu kotimaassa liian kireältä.

(10) Konsensus on kova sana. Liian kova? Määritelmän mukaan se on päätöksentekoprosessi, jossa ei ainoastaan tyydytä enemmistön haluamaan lopputulokseen, vaan pyritään myös ottamaan huomioon vähemmistöön jäävien vastustus ja sisällyttämään se lopputulokseen, jolloin saadaan paras mahdollinen lopputulos.

(11) Palopäällikölle riittää hommia. Hän ei tietenkään voi hyväksyä sitä, että Kokoonkutsuja avaa solmun miekallaan. Tai edes uhkaa sellaisella katalalla tempulla.

395. Vetoketju 150817

Viljo Vähänen ei juuri koskaan halua puhua edellisestä elämästään. Hän on kyllä sanonut, ettei se mikään tabu ole, mutta että hän mieluummin elää tätä päivää kuin eilistä, ja niihän on tapahtunutkin. Tavallisesti.

Tänään hän teki kuitenkin poikkeuksen ja alkoi kertoa siitä, kuinka hän käveli eräänä syyskuun aamuna, vuonna 1851 Brooklynissä, New Yorkissa Elias Howen vieressä, kun tämä oli viemässä paikalliseen patenttitoimistoon keksintöään, josta oli tuleva maailmankuulu ja jonka vakiintunutta versiota me kannamme edelleenkin päällämme lähes joka päivä.

Interesting!

”Elias oli jo silloin saanut patentin ompelukoneelleen, mutta eihän me siinä vaiheessa tietenkään aavistettu, että hakasten ja nappien sijasta alettaisiin joskus valmistaa koneellisesti vetoketjuja. Idea oli kuitenkin Eliaksen ja sille hän oli menossa hakemaan patenttia. Ja sai sen. Nyt sinunkin sepaluksesi pysyy kiinni Eliaksen patentilla.”

Viljo innostui kertomaan vetoketjun historiaa ja sitä, kuinka hänen kaverinsa ideaa kehiteltiin eteenpäin ja kuinka uusille versioille jouduttiin hakemaan uusia patentteja.

”Whitcomb Judson toi markkinoille parannetun version, joka esiteltiin Chicagon maailmannäyttelyssä vuonna 1893. Aluksi vetoketjun hakaset ommeltiin vaatteeseen yksi kerrallaan, mikä oli äärimmäisen hidasta, mutta vuonna 1913 ruotsalainen Gideon Sundbäck patentoi edistyneemmän version, jossa hakaset ommeltiin kahteen kangaspalaan, jotka taas ommeltiin kiinni vaatteeseen. Vasta silloin vetoketju varsinaisesti ohitti napit ja hakaset.”

Jaksoin kuunnella sitkeästi Viljon tarinaa, mutta arvelin, että tälläkin kertaa sillä tulisi olemaan jonkinlainen kytkentä politiikkaan.

En erehtynyt.

Mutta siihenkin Viljo pääsi vasta esitettyään kovin koukeroisen ja omaperäisen, vetoketjun etymologian.

”Otetaan käsitteet inflaatio ja devalvaatio. Niistähän puhutaan taas kiivaaseen sävyyn euromarkkinoilla. Ja Paavo Väyrynen kiertää tästä päivästä lähtien viikon ajan Etelä-Suomen kaupungeissa saarnaamassa Suomen jäsenyydestä euroalueessa ja keräämässä allekirjoituksia kansalaisaloitteellensa. Presidenttikampanja on siis jälleen täydessä vauhdissa …”

- Annetaan nyt Paavon kiertää kaikessa rauhassa. Onhan hänellä hyvät esilämmittelijät, kun pääministeri, ulkoministeri ja valtiovarainministeri pitävät tulta presidenttikattilan alla, keskeytin Viljon, jotta hän pääsisi takaisin vetoketjutarinaansa ennen kuin meidän pitäisi kääntyä takaisin Ryssänkärjestä.

”… niin siis inflaatio ja devalvaatio. Kun irrotetaan molemmista sanoista etuliitteet, saadaan sana indev, joka ei merkitse mitään. Mutta jos se luetaan takaperin, saadaan sana vedin eli vetoketju. Ja kun ajatellaan vetoketjun tehtävää, saadaan sanapari sulkija & avaaja.”

Viljo innostui ja kaivoi taskustaan muistilehtiönsä.

”Kaava on siis seuraavanlainen:

(in)flaatio  & (dev)alvaatio  = indev = vedin = vetoketju = sulkija & avaaja.”

- Eli. Mihin puhuja siis pyrkii? Ollaanko me siis jonkinlaisessa joko-tai tilanteessa? Joko suljetaan rahahanat tai avataan? Joko jatketaan eurossa tai lähdetään omille teille?

”Yksinkertaista. Eikö niin? Mutta tietysti vain teoriassa.”

Ja Viljo aloitti pitkän esitelmänsä inflaatiosta ja devalvaatiosta.

”Rahan ostovoimastahan tässä on kysymys. Inflaatio heikentää sitä ja devalvaatiolla sitä voidaan vahvistaa. Devalvaatio aiheuttaa inflaatiota, koska tuontitavaran hinnat nousevat. Seurauksena voi olla jatkuva devalvaatio-inflaatio-kierre. Siitähän meilläkin on sodanjälkeisiltä vuosilta ja vielä 1970- ja 1980-luvuiltakin hyviä ja huonoja kokemuksia riippuen siitä, keneltä kysytään. Euroon liittymisen jälkeen tätä mahdollisuutta ei enää ole. Nyt kiistellään siitä, onko tämä hyvä vai huono asia.”

”Yksin meidän on turha rimpuilla. On myös turhaa jossitella sillä, että jos me olisimme Ruotsi, Norja tai Britannia. Me olemme Suomi. Olemme nyt ja olimme silloin. Kreikkakaan me emme ole.”

”Soininvaaran kiviriippakin on vain akateemista sanaleikkiä – vähän samaan tapaan kuin vetoketju!”

”Olemme mukana hevostenleikissä. Viisaita ajatuksia sinkoilee joka suunnasta, mutta mieleeni tulee vain yksi vanha totuus. Köyhän pitää olla nöyrä. Sillä voi pysyä hengissä vaikeinakin aikoina.”

- Onneksi vetoketjun saa kiinni ja auki omin käsin. Ellei se satu olemaan selkäpuolella.

394. Tunnustuksista 150814

”Maailmamme on täynnä vääryyttä ja väkivaltaa. Kuulemme siitä joka päivä, mutta emme haluaisi tunnustaa, että olemme itsekin osallisia siihen ja siksi myös syyllisiä. Usein olemme antaneet vääryyden tapahtua, vaikka olisimme voineet estää sen.”

”Jos syyllistä halutaan etsiä, minä se olen, puolueen puheenjohtaja. Älä selitä, älä valita. Elämä jatkuu entistä arpisempana. Ei maailmani tähän kaadu, vaikka lukua otankin. Kehään takaisin. Kohti uusia voittoja ja pettymyksiä.”

Tunnustaminen on kova asia. Se vaatii itsetutkistelua. Uskallusta. Rohkeutta. Silloinkin, kun se tapahtuu omassa kammiossa, yksinään. Saatikka silloin, kun se tapahtuu julkisesti.

Teologinen kirjallisuus on täynnä tunnustusmalleja. Sieltä voi valita itselleen sopivimman sen mukaisesti, mihin kirkkokuntaan haluaa kuulua. Uskonnottomatkin saattavat löytää sieltä itselleen sopivia sanoja.

Poliittiselle tunnustukselle ei ole oppikirjoja. Ideologiat ja puolueiden periaateohjelmat muodostavat vain kirjavan kaikupohjan tunnustuksille.

Petos on paha sana. Sen tunnustaminen on vaikeaa, useimmiten ylivoimaista. Sille etsitään mielellään lievennyksiä ja ”selityksiä”.

Politiikassa annetaan paljon vaalilupauksia. Niitä kutsutaan tavoiteohjelmiksi. Niillä kerätään ääniä, mutta ne unohdetaan helposti heti, kun vaalitulos on ratkennut. Sitten jäädään odottamaan seuraavia vaaleja.

Näinhän demokratia toimii. Niin se on aina toiminut.

Myös ”härski vaalipetos” kuuluu demokratiaan, mutta siitä ei voi saada samanlaista armahdusta tai vapautusta kuin synnintunnustuksen jälkeen erilaisissa kirkkokunnissa. Politiikassa ei ole sellaista tahoa, jolla olisi oikeus antaa anteeksi. Ainoa mahdollisuus on vastata itse kaikista seurauksista. Selittämiset ja valittamiset eivät auta.

Tunnustus voi parhaassa tapauksessa puhdistaa ilmaa. Se paljastaa vallankäytön raadollisuuden.

Valta turmelee ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti, kuten meille on opetettu. Kaikkien valtatutkimusten mukaan valtioneuvostolla (hallituksella ja sen ministereillä) on ylivoimainen valta-asema.

Sen vuoksi olisi jälleen kerran syytä alkaa pohtia, onko neljä vuotta kestävä hallitusvastuu liian pitkä aika vai pitäisikö sitä tavalla tai toisella lyhentää.

Välikysymyksillä asia ei ratkea, vaan tunnustusten väsyttämänä horjuva hallitus voi jatkaa entistä arpisempana ja nousta kehään takaisin.

On kuitenkin nähtävä myös se myönteinen seikka, että hallitusvastuu voi kirkastaa ajattelua ja vahvistaa käsitystä siitä, kuinka tiukasti valta ja vastuu ovat kietoutuneet toisiinsa.

Kyllä kansa senkin saattaa ymmärtää, vaikka sillä ei ole pyhiin kirjoihin perustuvaa oikeutta anteeksiantoon.

393. Faktoista ja fiktioista 150813

Kirkko & Kaupunki on mainio lehti. Keskiviikkoa oikein odottaa. Että saisi lukea pääkirjoitussivun ja takakannen mielipiteet. Kerettiläinenkin palasi tällä viikolla kesälomaltaan ja ehti heti tönäistä suurmoskeijalla.

Niin sitä pitää.

Mieleeni on jäänyt hyvä ohje. Kun kirjoitat fiktioita, faktojen pitää olla kohdallaan. Se on kuitenkin käytännössä usein hyvin vaikeaa.

Eiväthän tuhannen ja yhden yön tarinat olisi voineet syntyä, jos ohjeesta olisi pidetty kiinni kirjaimellisesti. Faktat eivät voi kahlita mielikuvitusta, vaan niillä on oikeus lentää vapaasti.

Silti juuri faktan (tiedon) ja fiktion (uskon) välisellä rajalla käydään jatkuvasti kiihkeitä taisteluita niin sanoin kuin miekoin.

Kun tunnettu muusikko julkaisee sanoittamansa teoksen Sian raato kääntää hitaasti kasvonsa valoon päin, joku saattaa hieman hymähtää. Mutta jos kuvataitelija panee sian riippumaan ristillä, kohu on korvia huumaava.

Kyllä kuollut sika saa vapaasti katso minne tahansa ja missä vain, mutta erään uskontokunnan keskeinen symboli ei ole elävän eikä kuolleen sian paikka.

Näinhän se käytännössä menee.

Ei sen vuoksi ole kovin ihmeellistä, että uusimman Kirkko & Kaupungin takasivulla käydään railakasta keskustelua siitä, onko evankeliumeiden Jeesus fakta vai fiktio.

Yksi (Kari Peitsamo) sanoo, että ”kristinusko syntyi ilman historiallista Jeesusta”, toinen (Vladimir Klimenko) hiiltyy: ”Goofbye kristillinen maailma, jos tämä näkemys voittaa”.

Järki (fakta) ja usko (fiktio) ovat jälleen vastakkain. Nyt halutaan tarkistaa, kumpi puhuu totta.

Sama asetelma on tuttu kaikista uskonsodista. Vahvoja argumentteja on molemmin puolin odotettavissa.

Taustana on teologian tohtori Jarmo Tarkin toteamus (K&K 5.8.): ”Kirkon täytyy uskaltaa luopua opinkohdista, joka ovat merkityksettömiä, haitallisia ja jotka eivät edes kuulu kirkon varhaiseen sanomaan.”

Tilanne on herkullinen nuorille teologian opiskelijoille (ks. Risto Pulkkinen ja Ilpo Pursiainen: ”Kirkollisesta radikalismista”), mutta on myöskin mielenkiintoista seurata, kuinka teologian opinnot vasta vanhemmalla iällä aloittanut, tuottelias muusikko siinä pärjää.

Oman mielenkiintonsa tämänkertaiselle uskonsodalle tuo siihen liittyvä poliittinen väriläiskä.

Kari Peitsamo kysyy ”onko kirkolla rohkeutta myöntää, että Paavalin kirjeet eivät kerro Jeesus-nimisen saarnamiehen seikkailuista, vaan ne keksi Markus vasta myöhemmin. Paavalin Kristus on Jumala meissä.”

Suomen kommunistisen puolueen, SKP:n, listalta kansanedustajaksi viime eduskuntavaleissa pyrkinyt muusikko, näyttää löytäneen Raamatusta oman faktansa.

On kuitenkin tärkeää ymmärtää, etteivät fakta ja fiktio määräydy muodollisen aseman tai yliopistollisen loppututkinnon saatikka poliittisen vakaumuksen perusteella, vaan ne ovat vain ajattelutyön tuloksia.

Niinpä Mika Waltarin Mikael Karvajalka vuodelta 1948 on totuuden mukainen, vaikka se on pelkästään mestarikirjoittajan ajattelutyön tulos. Sen uskottavuutta lisää kuitenkin se, että siinä faktat ovat kohdallaan. ”Koska Turun hirmuinen ryöstä tapahtui vuonna 1509 eli neljätoista vuotta jälkeen Viipurin pamauksen ja viisi vuotta ennen P. Hemmingin autuuttamisen juhlaa, lienen syntynyt vuonna 1502 tai 1503.”

Voidaanko siis pitää faktana sitä, että ”Paavalin Kristus on Jumala meissä” vai onko se vain fiktio?

Tieteellistä tietoa asiasta lienee vaikea saavuttaa, koska käsitys siitä, missä Jumala milloinkin sijaitsee, vaihtelee sen mukaan, mihin ihminen (tiedemies tai poliitikko) on oppinut uskomaan.