Sumuisilla vuorilla
punainen tapasi sinisen
eikä kummallakaan
viha kiehunut sydämessään
Yksi silmä, jolla
ei ollut oikeutta ymmärtää
ei edes oikeutta nähdä
tajusi, että metsässä
on onnen kukkuloita ja
suuren häpeän laaksoja
Tuokaa minulle avain,
jotta näkisin sydämeen
Viljo Vähänen oli sanaton katsottuaan Hillary
Clintonin ja Donald Trumpin ensimmäisen televisioväittelyn. Hän piti sitä
vaikeana teatterina. Siksi hän kertoi kirjoittaneensa tuoreeltaan runon, jonka
hän aika vaivautuneena kaivoi taskustaan sanoen, ettei siinä ole päätä eikä
häntää.
”Mutta otsake tuotti vaikeuksia”, hän valitti, kun seuraavana aamuna
kävelimme jälleen kohti Ryssänkärkeä.
”Ajattele nyt, että ex-presidentin vaimo astuisi miehensä kertaalleen
loppuun kulutettuihin saappaisiin. Se ei tahdo mahtua minun otsaluuni takana lojuvaan
solumassaan.”
(Tiesin, että Viljo oli lukemassa Volter Kilven Alastalon salia ja että sen tähden hänen sanastonsa oli viime
aikoina alkanut kiertyä hauskalla tavalla kikkuralle kuin porsaan häntä)
”Eihän se maailman historiassa olisi mahdottoman suuri harvinaisuus.
Ainahan voimakkaat naiset ovat jaksaneet kantaa miestensä varustuksia, kilpiä
ja keihäitä. Mutta silti se tuntuu oudolta, väkinäiseltä ja vieraalta tänä päivänä ja näissä olosuhteissa.
Juuri sen vuoksi katselin USA:n presidenttiehdokkaiden väittelyä kuin suurta
teatteria. Nukketeatteria, jossa Rouva
Fortuna liikutteli lankoja korkealla, pilvien yläpuolella, siellä, mihin
tavallisen kuolevaisen silmä ei ulotu.”
”Eikö vanha kunnon taistelu mies miestä vastaan olisi tuntunut
reilummalta. David ja Goljat. Ja sillä siisti. Ei olisi tarvinnut harhailla
feminismin harhapoluilla …”
- Tuosta saatat joutua vielä luokalle. Heikomman astian teoriat ovat
joutuneet ennenkin häpeään.
Tiesin, että puolusteluni oli aika heikko. Kestämätön.
En silti voinut olla kuvittelematta sitä tilannetta, että jonkun
Suomen presidentin vaimo (tai Mannerheimin tapauksessa naisystävä) olisi
astunut miehensä saappaisiin ja alkanut johtaa ne jaloissaan Valtioneuvoston
istuntoja.
Arvelin, että Viljo Vähäsenkin ajatukset olivat kulkeneet samoja ratoja,
kun hän oli valinnut arvoituksellisen runonsa otsakkeeksi ”Sylvi Clinton”.
Hienovaraista, runollista viisautta on löytynyt Suomen tasavallan
presidentin läheltä kohta sadan vuoden ajan.
Onneksi traditio näyttää jatkuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti