23. Natomaista kiemurtelua

Aurinko oli noussut jo vähän yli neljän. Olimme päättäneet Viljon kanssa lähteä katsomaan kerääntyisikö Islannin tuhkaa jo anivarhain Helsingin rantavesiin. Valitsimme kohteeksi Lauttasaaren sillan. Se oli itse asiassa Viljon ehdotus. Hän on kova onkimies, kuten minäkin, ja hän halusi välttämättä iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Koskaan aikaisemmin en ole lähtenyt ongelle ilman matopurkkia. Mutta nyt seisoin sillalla ilman matoja. Emmekä me suinkaan olleet paikalla yksin. Sillan kaiteen yli roikkui kymmenittäin muita virveleitä ja pohjaonkia, joiden päässä välkehti pitkä rivi tyhjiä, kirkkaita ongenkoukkuja. Kaapelitehtaan jykevällä rantalaiturillakin oli jo pitkä rivi ukkoja samassa puuhassa. Naisiakin näytti olevan mukana. Viljo oli varannut meille molemmille omat vehkeet. Minulla oli viisikoukkuinen, Viljolla itsellään oli seitsemän koukkua.

Kello oli vasta pari minuuttia yli kuuden,  mutta huomasimme olevamme myöhässä. Viljo sanoi, että parhaat paikat olivat jo varattuja. Kun olin ensikertalainen, tiedolla ei ollut itselleni erityistä merkitystä. Kiilasimme punaisen ämpärimme kanssa johonkin rakoon ja levitimme reppu-jakkara yhdistelmämme kaiteen viereen.

Sitten vain vehje - jonka nimeä en muista - yli kaiteen. Plomps! Siimassa roikkui jonkinlainen paino, joka kiskaisi madottomat koukut kohti pohjaa. Naapurit vetivät jo omia siimojaan ylös. Niissä välkehti useita hölmöjä silakoita.

Kuinka ne voivat iskeä madottomaan koukkuun?

Viljo oli kertonut jo eilen, että hän oli oppinut kikan jo seitsemänkymmentäluvulla. Opettajana oli ollut hänen kotiryssänsä. Silloin se oli tuntunut aivan älyttömältä. Että ilman matoa tai minkäänlaista syöttiä! Mahdotonta!

Mutta nyt odotimme vuorenvarmaa saalista Lauttasaaren sillalla! Aamuauringossa.

Oli siis filosofoinnin aika.

Viljo aloitti: "Tämä muistuttaa hallitusneuvotteluja. Heitetään teräviä koukkuja mielivaltainen määrä veteen ja odotetaan, että joku tarttuu niihin kiinni. Katainen vetelee siimaa vasemmalta oikealle. Odottaa ja odottaa. Ei kerro kenellekään, jos tuntee nykäyksiä. Ei. Vaan odottaa, että jokaisessa  tai mahdollisimman useassa koukussa olisi kiinni silakka. Ei väliä, olisiko se iso tai pieni, viisas vai hölmö. Kunhan vain saadaan ylös punaiseen ämpäriin. Lopputulos ratkaisee."

- Miten niin "punaiseen ämpäriin"? Eihän Katainen mikään punikki ole eikä eduskunnassa ole ollut vuosikymmeniin punaista enemmistöä. Sateenkaartahan hän nytkin metsästää. Luulee varmaan, että jommassakummassa päässä on kultakirstu, jolla valtiontalous pelastetaan!

- Kyllä kyllä. Niinhän se on. Sateenkaarta se metsästää. Mutta ei aivan oikeaoppisesti, koska  pudotti kepun ja persut pois hallitusneuvotteluista. Kyllä niillekin kirkas hallituskoukku olisi kelvannut.

Käytiin nopeasti läpi eduskuntavaalien loppulukemat. Keskusta ymmärsi heti, ettei hallitusovi jäänyt edes raolleen, mutta Perussuomalaiset odottivat, että nyt taivas aukenee heille. Kultaa ja hopeaa välkkyisi jokaisen kotikuusen oksilla. Saivathan he kansanedustajan jokaisesta vaalipiiristä. Paitsi Ahvenanmaalta. Vasemmistoliiton vetäminen mukaan oli ovela temppu, Ruotsalaisten pakkopullaan ei kukaan ole ennenkään tukehtunut. Mutta mitä kristilliset siellä tekevät? Onkohan Kataisen ongessa liian monta koukkua?

Sitten siirryimme Natoon. Kysyin Viljo Vähäseltä, mitä mieltä hän on siitä, että hallitusneuvottelut näyttävät jymähtäneen Suomen Nato-jäsenyyteen. Mitä järkeä siinä on?

- On siinä järkeä -  enemmän kuin uskotkaan. Se on edelleenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme peruskysymys. Nato-jäsenyys merkitsisi sotilaallista liittoutumista ja vetäisi Suomen automaattisesti suurvaltapolitiikan syövereihin. On nimittäin turha uskotella, että Natosta olisi tullut jonkinlainen kansalaisjärjestö, vaikka se on yrittänyt omassa propagandassaan toitottaa sitä jo kaksikymmentä vuotta. Kun Häkämies laukoi aikoinaan New Yorkissa, että "Venäjä, Venäjä, Venäjä", nyt odottaisi, että A. Stubb tunnustaisi avoimesti, että Suomen suurin turvallisuuspoliittinen ongelma on "Nato, Nato, Nato". Nato on ja pysyy kirkkaana, teräväkärkisenä sotilasliittona. Se on kuin silakkaongen koukku! Yrittää roikkua siimassa muiden seassa, muina miehinä. Mutta kyllä oikean kalastajan pitäisi ymmärtää, että siihen koukkuun ei saalista odoteta. Eikä hyväksytä.

- Mutta miksi sitten Salolainen ja Stubb ajavat Natoa kuin käärmettä pyssynpiippuun?

- Hyvä kysymys. Hyvä kysymys.

Viljo näytti pysähtyvän miettimään. Hallitusneuvotteluista on valunut tiedonjyväsiä vain harvakseltaan. Katainen on onnistunut pitämään ohjakset hämmästyttävän hyvin omissa hanskoissaan. Hänen profiilinsa poliittisena johtajana on vahvistunut. Salolainenkin pyöritteli Nato-sanojaan kuin sirkushylje värikästä palloaan. Ja Subbkin piti suunsa supussa ennen astumistaan UM:n mustaan autoon. Mahtoiko ajatella, että sillä tavalla, samassa kaarassa, saisi ajella sateenkaarihallituksenkin ulkoministerinä!

- Tässä on natomaistan kiemurtelua. Nato on kuin kastemato, jota ei tahdo saada pysymään pienessä silakkakoukussa. Tarvittaisiin paljon suurempi koukku, suurvaltakoukku, jotta se pysyisi kiinni. Sellaista koukkua Suomella ei ole eikä se sellaista tarvitsekaan.

- Mutta mutta. Nyt taidat, parhain V. Vähänen, puhua itsesi pussiin. Sanoit äsken, että Nato on kuin silakkaongen koukku, ja nyt väität, että Nato onkin kuin kastemato. Vähän sekavaa retoriikkaa!

- Onhan se, retorisesti! Mutta tosiasiassa Nato-keskustelu on juuri tällaista kiemurtelua. Siinä ei ole päätä eikä häntää. Nato-matoa työnnetään väkisin väärään koukkuun. Koko optiokeskustelu on väärillä raiteilla. Siinä on vähän samanlaista uhoa kuin Narvan marssissa. Ei huomata, että sotilasliitto Naton jäljet pursuavat verestä. Viimeisimpinä "rauhanvuosina", se on pyrkinyt päämääräänsä pommittamalla entistä Jugoslaviaa ja nyt Libyaa. Kukahan tästä viimeksi mainitusta operaatiosta käy aikanaan pokkaamassa Rauhan Nobelin. Nyt pitäisi itse asiassa oivaltaa, että Suomen edun mukaista olisi lopettaa kokonaan keskustelu Nato-optiosta ja tyytyä korkeitaan siihen, missä nyt ollaan. Oikeastaan olisi järkevää aloittaa valmistautuminen uudenlaiseen puolueettomuuspolitiikkaan. Sitä vetämään tarvittaisiin uusi miehitys.

22. "Narvanmailla verta vuoti ..."

 Venäjän ja Viron taitekohdassa sijaitseva Narva on mielikuvissani aina värjäytynyt verenpunaiseksi. Se johtuu sotaisasta Porilaisten marssista, joka on ollut Suomen puolustusvoimien kunniamarssi vuodesta 1918 lähtien. Sitä on ollut  - jostakin minulle tuntemattomasta syystä - tapana soittaa radiossa ja televisiossa, jos joku suomalainen voittaa kultamitalin olympialaisissa. Onneksi tapa ei ole levinnyt MM-jääkiekkoiluun! Finlandia sopi ihan mukavasti kauppatorille.

Tarkistin Googlesta, miten Zacharias Topeliuksen sanat ovat kääntyneet eri aikoina suomeksi. Kaikissa esillä olevissa kuudessa versiossa (M.A. Numminen, Paavo Cajander, Otto Manninen. J.L. Runeberg - joka ei tietenkään yrittänyt kääntää marssia suomeksi vaan esittää siitä oman versionsa -  Juhani Lindholm ja Teivas Oksala) esiintyy sana "veri". Veri joko vuotaa tai maa juo verta. Veren ohella käytetään myös synonymia "hurme".

Mielenkiintoinen eroavuus esiintyy M.A. Nummisen ja Teivas Oksalan käännösten välillä. Nummisen mukaan vielä voimissaan oleva Suomi voi peittää maan vihollisen verellä. Oksalan mukaan vihamies kastaa kentän omalla hurmeellaan. Ero lienee käytännössä vähäinen.

Runeberg käyttää sanaa "ovän", jonka verellä kenttä voidaan värjätä punaiseksi, mutta ei sanaa "fiende", joka olisi lähempänä Nummisen, Cajanderin ja Lindholmin käyttämää "vihollista", mutta jäisi sanomaltaan miedommaksi kuin Otto Mannisen "vainolainen" tai Teivo Oksalan "vihamies".

Oli miten oli, Narvanmailla on vuodatettu verta aivan kamalasti. Ne ovat olleet monen taistelun tantereena.

Tämän jouduin aistimaan, kun seisoin kesän kynnyksellä yhdellä Sinimäen kolmesta kukkulasta. Sen ympäristössä, vain muutaman kilometrin päässä Narvan kaupungista, käytiin toisessa maailmansodassa verisiä taiteluita. Ensin saksalaiset hyökkäsivät kukkuloille 1941 parin kuukauden ajan, ja sitten, keväällä ja kesällä 1944 vuorossa olivat puna-armeijan joukot. Oppaamme kertoi, että Sinimäen maastossa on yksi maailmansodan suurimmista joukkohaudoista.

Kun uhreille ei ehditty löytää riittävästi hautapaikkoja, osa heitä kynnettiin luineen päivineen kuolinsijoilleen. Paikalle pystytetyn, suurikokoisen, mustan ristin varjossa vaeltavat vieläkin kahdensadantuhannen sotilaan henget. Se tuntui karmaisevalta.

Sama tunne valtasi mieleni, kun seisoin maanpuolustuskurssini ydinjoukon kanssa Narva-joen rannalla katsellen virtaa, joka juoksi läpi Narvan-linnan. Toisella rannalla, Venäjän puoleisella muurilla, liehui puna-sini-valkoinen lippu. Viron puolella seisoi Vladimir Uljanov käsi ojossa, ikään kuin tervehtimässä uusia joukkoja, jotka ehkä joskus jälleen yrittäisivät ylittää joen.

Kerrottiin, että edellisellä kerralla tämä yritys vaati niin valtaisan määrän kuolonuhreja, että joki kuohusi verenpunaisena.

Nyt vuolas virta vaahtosi valkoisena, mikä johtui yläjuoksulla näkyvästä voimalaitoksesta, joka myllysi sähköä rajakaupungille.

Narva-joella tulin pakostakin ajatelleeksi, kuinka katkera pala nyky-Venäjälle Viron itsenäistyminen saattoikaan olla.

Narvanmailla oli vuodatettu vuosisatojen aikana kolmen suurvallan, Venäjän, Ruotsin ja Saksan verta. Stalinin joukot pysäytettiin kesällä 1944 Tali-Ihantalassa, mutta ne vyöryivät verissäpäin läpi Sinimäen kukkuloiden kohti Tallinnaa ja koukkasivat kohti Etelä-Baltiaa ja Saksaa. Saksalais-virolaiset joukot pystyivät vain jarruttamaan puna-armeijan ryntäystä kohti Berliiniä. Natsi-Saksa ei pystynyt valtaamaan Leningradia eivätkä suomalaiset rientäneet piirityksessä Hitlerin avuksi, vaan irtautuivat sodasta ennen kuin lännen ja idän joukot murskasivat lopulta Saksan armeijan.

Mutta ei tässä kaikki. Sodissa on aina häviäjiä ja voittajia. Neuvostoliitto voitti, miehitti Viron ja liitti sen elimelliseksi osaksi itseään. Viro ei ollut edes "satelliitti", kuten Puola, Tshekki ja Unkari. Siksi Stalin ja hänen seuraajansa saattoivat rakentaa Narva-joen tuntumaan, omalle maalleen, palavaa kiveä käyttävän suurvoimalan ja metalleja jalostavan erityistehtaan, joihin tavallisella kansalla ei ollut pääsyä - saatikka ulkomaalaisilla turisteilla.

Nyt virolaiset isäntämme esittelivät meille ylpeinä molemmat tuotantolaitokset.

Sen täytyy olla kova pala entisille isännille, jotka seisoivat lippunsa kanssa, voimattomina, Narva-joen itäisellä rannalla. Meille jaettujen tilastojen mukaan Viro ei vie sähkö Venäjälle, vaan käyttää sen itse ja tarjoaa sitä muualle Baltiaan. Metalleja jalostava tehdas on aivan äskettäin siirtynyt amerikkalaiseen omistukseen.

Ei ihme, että Viro hakeutui hyvissä ajoin Naton siipien suojaan - ennen kuin vaihtoi kruununsa euroon.

Keväisen Narva-retken jälkeen kirjoitin yhteenvedon seuraavasti: ("Huntu" ei viittaa siihen, että virolaiset isäntämme olisivat halunneet peitellä meiltä jotakin. Päinvastoin. He kertoivat iloisesti uudesta itsenäisyydestään ja olivat ylpeitä Nato-jäsenyydestään. Narvanmailla ei nähty yhtään veripisaraa. Sen sijaan isot linnut olivat kerääntyneet meren rantaan suuriksi parviksi, jotka suunnittelivat muuttomatkaa kohti pohjoista.)

Huntu

Harmaahaikarat lensivät

taivaanrannassa villihanhien seassa

vetäen perässään punaista iltahuntua.

Lastentarhanmäen musta risti,

pelottava suuressa kauneudessaan,

keskellä keväistä kukkaketoa

kuuli kaksisataatuhatta

huokausta, jotka oli kynnetty

luineen päivineen ruskeaan multaan

Verestä punainen Narva

jonka muurilla liehui

sini-puna-valkoinen päivä,

vaahtosi valkeana kuin

säikkynyt hevonen

Vladimir Uljanovin

kämmenen alla

Sillamäen salaiset portit aukesivat

ja uraanin kirvelevä pöly häilyi

lankkaamattomien kenkien pinnalla

Yöbaarissa tarinat hipaisivat

hiljaa värisevää vesirajaa

ja sukelsivat silloin tällöin

sen alapuolellekin

Yksinäinen neito kulki

morsiushuntu kutreillaan

muistojen runometsässä.

22. "Narvanmailla verta vuoti ..."

 Venäjän ja Viron taitekohdassa sijaitseva Narva on mielikuvissani aina värjäytynyt verenpunaiseksi. Se johtuu sotaisasta Porilaisten marssista, joka on ollut Suomen puolustusvoimien kunniamarssi vuodesta 1918 lähtien. Sitä on ollut  - jostakin minulle tuntemattomasta syystä - tapana soittaa radiossa ja televisiossa, jos joku suomalainen voittaa kultamitalin olympialaisissa. Onneksi tapa ei ole levinnyt MM-jääkiekkoiluun! Finlandia sopi ihan mukavasti kauppatorille.

Tarkistin Googlesta, miten Zacharias Topeliuksen sanat ovat kääntyneet eri aikoina suomeksi. Kaikissa esillä olevissa kuudessa versiossa (M.A. Numminen, Paavo Cajander, Otto Manninen. J.L. Runeberg - joka ei tietenkään yrittänyt kääntää marssia suomeksi vaan esittää siitä oman versionsa -  Juhani Lindholm ja Teivas Oksala) esiintyy sana "veri". Veri joko vuotaa tai maa juo verta. Veren ohella käytetään myös synonymia "hurme".

Mielenkiintoinen eroavuus esiintyy M.A. Nummisen ja Teivas Oksalan käännösten välillä. Nummisen mukaan vielä voimissaan oleva Suomi voi peittää maan vihollisen verellä. Oksalan mukaan vihamies kastaa kentän omalla hurmeellaan. Ero lienee käytännössä vähäinen.

Runeberg käyttää sanaa "ovän", jonka verellä kenttä voidaan värjätä punaiseksi, mutta ei sanaa "fiende", joka olisi lähempänä Nummisen, Cajanderin ja Lindholmin käyttämää "vihollista", mutta jäisi sanomaltaan miedommaksi kuin Otto Mannisen "vainolainen" tai Teivo Oksalan "vihamies".

Oli miten oli, Narvanmailla on vuodatettu verta aivan kamalasti. Ne ovat olleet monen taistelun tantereena.

Tämän jouduin aistimaan, kun seisoin kesän kynnyksellä yhdellä Sinimäen kolmesta kukkulasta. Sen ympäristössä, vain muutaman kilometrin päässä Narvan kaupungista, käytiin toisessa maailmansodassa verisiä taiteluita. Ensin saksalaiset hyökkäsivät kukkuloille 1941 parin kuukauden ajan, ja sitten, keväällä ja kesällä 1944 vuorossa olivat puna-armeijan joukot. Oppaamme kertoi, että Sinimäen maastossa on yksi maailmansodan suurimmista joukkohaudoista.

Kun uhreille ei ehditty löytää riittävästi hautapaikkoja, osa heitä kynnettiin luineen päivineen kuolinsijoilleen. Paikalle pystytetyn, suurikokoisen, mustan ristin varjossa vaeltavat vieläkin kahdensadantuhannen sotilaan henget. Se tuntui karmaisevalta.

Sama tunne valtasi mieleni, kun seisoin maanpuolustuskurssini ydinjoukon kanssa Narva-joen rannalla katsellen virtaa, joka juoksi läpi Narvan-linnan. Toisella rannalla, Venäjän puoleisella muurilla, liehui puna-sini-valkoinen lippu. Viron puolella seisoi Vladimir Uljanov käsi ojossa, ikään kuin tervehtimässä uusia joukkoja, jotka ehkä joskus jälleen yrittäisivät ylittää joen.

Kerrottiin, että edellisellä kerralla tämä yritys vaati niin valtaisan määrän kuolonuhreja, että joki kuohusi verenpunaisena.

Nyt vuolas virta vaahtosi valkoisena, mikä johtui yläjuoksulla näkyvästä voimalaitoksesta, joka myllysi sähköä rajakaupungille.

Narva-joella tulin pakostakin ajatelleeksi, kuinka katkera pala nyky-Venäjälle Viron itsenäistyminen saattoikaan olla.

Narvanmailla oli vuodatettu vuosisatojen aikana kolmen suurvallan, Venäjän, Ruotsin ja Saksan verta. Stalinin joukot pysäytettiin kesällä 1944 Tali-Ihantalassa, mutta ne vyöryivät verissäpäin läpi Sinimäen kukkuloiden kohti Tallinnaa ja koukkasivat kohti Etelä-Baltiaa ja Saksaa. Saksalais-virolaiset joukot pystyivät vain jarruttamaan puna-armeijan ryntäystä kohti Berliiniä. Natsi-Saksa ei pystynyt valtaamaan Leningradia eivätkä suomalaiset rientäneet piirityksessä Hitlerin avuksi, vaan irtautuivat sodasta ennen kuin lännen ja idän joukot murskasivat lopulta Saksan armeijan.

Mutta ei tässä kaikki. Sodissa on aina häviäjiä ja voittajia. Neuvostoliitto voitti, miehitti Viron ja liitti sen elimelliseksi osaksi itseään. Viro ei ollut edes "satelliitti", kuten Puola, Tshekki ja Unkari. Siksi Stalin ja hänen seuraajansa saattoivat rakentaa Narva-joen tuntumaan, omalle maalleen, palavaa kiveä käyttävän suurvoimalan ja metalleja jalostavan erityistehtaan, joihin tavallisella kansalla ei ollut pääsyä - saatikka ulkomaalaisilla turisteilla.

Nyt virolaiset isänämme esittelivät meille ylpeinä molemmat tuotantolaitokset.

Sen täytyy olla kova pala entisille isännille, jotka seisoivat lippunsa kanssa, voimattomina, Narva-joen itäisellä rannalla. Meille jaettujen tilastojen mukaan Viro ei vie sähkö Venäjälle, vaan käyttää sen itse ja tarjoaa sitä muualle Baltiaan. Metalleja jalostava tehdas on aivan äskettäin siirtynyt amerikkalaiseen omistukseen.

Ei ihme, että Viro hakeutui hyvissä ajoin Naton siipien suojaan - ennen kuin vaihtoi kruununsa euroon.

Keväisen Narva-retken jälkeen kirjoitin yhteenvedon seuraavasti: ("Huntu" ei viittaa siihen, että virolaiset isäntämme olisivat halunneet peitellä meiltä jotakin. Päinvastoin. He kertoivat iloisesti uudesta itsenäisyydestään ja olivat ylpeitä Nato-jäsenyydestään. Narvanmailla ei nähty yhtään veripisaraa. Sen sijaan isot linnut olivat kerääntyneet meren rantaan suuriksi parviksi, jotka suunnittelivat muuttomatkaa kohti pohjoista.)

Huntu

Harmaahaikarat lensivät

taivaanrannassa villihanhien seassa

vetäen perässään punaista iltahuntua.

Lastentarhanmäen musta risti,

pelottava suuressa kauneudessaan,

keskellä keväistä kukkaketoa

kuuli kaksisataatuhatta

huokausta, jotka oli kynnetty

luineen päivineen ruskeaan multaan

Verestä punainen Narva

jonka muurilla liehui

sini-puna-valkoinen päivä,

vaahtosi valkeana kuin

säikkynyt hevonen

Vladimir Uljanovin

kämmenen alla

Sillamäen salaiset portit aukesivat

ja uraanin kirvelevä pöly häilyi

lankkaamattomien kenkien pinnalla

Yöbaarissa tarinat hipaisivat

hiljaa värisevää vesirajaa

ja sukelsivat silloin tällöin

sen alapuolellekin

Yksinäinen neito kulki

morsiushuntu kutreillaan

muistojen runometsässä.

21. Leipäjonossa

Yksityinen taideoppilaitos Alfa-Art järjestää 11-25 toukokuuta opiskelijoiden lopputöiden näyttelyn Kaapelitehtaan puristamo- ja valssaamosaleissa. Teemaksi on otettu 360°, millä ilmeisesti halutaan sanoa, että kuvataiteen silmän on annettu kiertää koko ympyrä, jotta neljävuotisen taideopiskelun koko monimuotoisuus tulisi esille.

Minulta näyttely olisi varmaankin jäänyt huomaamatta, ellei yksi sen osallistujista olisi tuonut Leipäjonossa - työtään näytille Suomalaisen Klubin omien kuvataiteilijoiden näyttelyyn, jota olin ripustamassa ja joka oli esillä huhtikuun ajan klubin omissa tiloissa.

Oli itse asiassa suorastaan vallankumouksellinen tunnelma, kun siirsimme Albert Edelfeltin  triptyykin Turun Akatemian avajaiset kellariin ja ripustimme sen paikalle Antti Virkkusen Leipäjonossa - taulun (sekä 39 muuta taulua).  Juhlallinen, pompöösi, kulkue, jonka Edelfelt oli maalannut Helsingin yliopiston juhlasaliin, sai antaa tietä tämän päivän kulkueelle, joka kiemurtelee Kallion työläiskortteleissa ja jota paremman luokan ihmiset häpeävät niin paljon, että haluaisivat siirtää sen jonnekin varjoisemmille kujille, pois oikeiden ihmisten silmien alta.

Selvyyden vuoksi on tietysti sanottava, ettei suomalaisen konservatismin pesään oltu toki saatu raijatuksi Edelfeltin originaalia (joka tuhoutui pommituksessa), vaan sen kopio, jonka teollisuusneuvos Olavi Lehto on deponoinut klubille.

Antti Virkkunen on kuvannut hennon pikku tytön seisomaan leipäjonossa. Tytöllä on hempeänpunainen mekko päällä ja hän on kääntänyt selkänsä harmaille aikuisille, jotka seisovat kasseineen jonottamassa ruokaa. Tytön ilme on päättäväinen, lähes uhmakas. Tuo ei ole minun tulevaisuuteni, mutta minä seison tässä isäni kanssa, isäni tukena!

Kontrasti akateemiseen juhlakulkueeseen, jota köyhä kansa on tullut katsomaan, oli raju, vaikka se ei lennähtänytkään katsojien silmille klubin näyttelyssä, koska Edelfelt oli viety syrjään ja ihmisillä oli (kuukauden ajan) vain muistikuva siitä mielessään.

Itse en ole seisonut leipäjonossa Helsingin Kalliossa enkä muuallakaan, mutta voin hyvin aistia tunnelman, joka siinä ja sen ympäristössä vallitsee. Tiedän myös kokemuksesta, millaista on seisoa väitöskirja taskussaan työttömyyskassan jonossa. Se ei unohdu koskaan.

Silti tytön ilme Antti Virkkusen taulussa palautti tapauksen elävästi mieleeni ja kysyin itseltäni, mitä hävettävää köyhyydessä on, vaikka ymmärsin hyvin, että olin (ja olen) kaukana varsinaisesta köyhyysloukusta.

En minä tiedä todellisesta köyhyydestä yhtään mitään! Olen saanut vain pienen aavistuksen siitä - ja varhaisen muistikuvan evakkovuosilta.

Siksi myös Voima-lehdessä (4/2011) ollut Kaitaan koulun saksankielen ja uskonnon opettajan Piia Kerolan kertomus (Kati Pietarinen: "Kesä vailla lomaa") kosketti. "Kun kollegat lähtevät Kanarialle, sijaisopettaja lähtee kortistoon."

Viljo Vähäsellä saattaisi olla leipäjonostakin omakohtaisia kokemuksia, mutta niistä hän ei ole minulle kertonut koskaan. Suosittelen hänelle Alfa-Artin näyttelyä Kaapelitehtaalla. Ehkäpä se herättää hänessä samanlaisia tuntemuksia kuin minussa.

Kehotan häntä myös käymään Alfa-Artin kotisivuilla, josta löysin mm. seuraavan, hyvin ajankohtaisen mietelmän:

"Taide merkitsee kulttuurin rakentamista, ajan ilmiöiden havaitsemista, omaan itseensä tutustumista, iloa, onnea ja elämän rikkautta, uusia mahdollisuuksia ja näkökulmia, todellisuuden tutkimista ja arjen kuvaamista, suvaitsevaisuutta ja arvoja, joita voidaan omassa elämässä toteuttaa."

20. Yhteensattumia?

Viljo Vähänen ei liikahtanut mihinkään vappuna. Ajattelin, että se oli jonkinlainen protesti, mutta tänä aamuna hän selitti, ettei se mikään protesti ollut, vaan pelkkä yhteensattuma. Ihmettelin kyllä, että mikä se sellainen yhteensattuma voi olla, mutta hän ei selittänyt tarkemmin. Epäilin, että joku naikkonen oli sotkenut hänen aikataulunsa, mutta en viitsinyt udella, koska tiesin, ettei Viljo kuitenkaan kertoisi. Hän on sellainen. Pitää yksityisasiat omana tietonaan.

Kun kuulin aamulla uutisen, että USA:n erityisjoukot ovat tappaneet Osama bin Ladenin Pakistanissa, jäin miettimään Viljon selitystä. Yhteensattuma? Mitä se oikeastaan tarkoittaa?

Elämähän on täynnä sattumia. Oikeastaan se on vain sattumien summa.

Kohtasiko prinssi William Kate Middletonin sattumalta? Syntyikö meille viisi lasta sattumalta? Osuiko puukko polveeni sattumalta, kun olin pikku poikana veistämässä itselleni sukkulasuksea, jolla oli tarkoitus osallistua seuraavana päivänä laskettelukilpaan, jota varten rataa oli jäädytetty kahtena tai kolmena yönä?

Viimeksi mainitussa asiassa sattuman seuraus oli kyllä selvä. Puukon terä lävisti lahkeeni ja upposi ilkeästi polviluuhun. Arpi näkyy vieläkin vaaleana viiruna, mutta en muista, osallistuinko kilpailuun.

Sattuma saattaa siis jättää jälkensä, kuten tässä tapauksessa - lähes 70 vuoden taakse. Mutta onko sille mitään selitystä?

Vastaus on ei. Sattumiin ei ole mitään järkevää selitystä. Jos oli olisi, ne eivät olisi sattumia. Sattuma on ratkaisematon arvoitus.

On sen vuoksi loogista olettaa, että kahden tai useamman sattuman summa, yhteensattuma, on myöskin arvoitus, johon ei ole useinkaan syytä edes etsiä vastausta.

Kun presidentti Barack Obama ilmestyi kuvaruutuun ilmoittamaan, että yksi historian mittavimmista metsästysretkistä on päättynyt ja että saalis on metsästäjän hallussa, huomasin vasta nyt, että metsästäjässä ja saalissa on vain yhden kirjaimen kokoinen ero. Obama ja Osama ovat niin lähellä toisiaan. Onko se sattuma?

Selvää on, ettei CIA:n ja asevoimien yhteistyön tulos ollut "pelkkä sattuma", kuten Viljo Vähänen oli selittänyt vapunviettoaan, vaan yhteisin ponnistuksin saavutettu päämäärä. Lopputulos.

Mutta tapahtuiko maailmassa samanaikaisesti jotakin sellaista, että voitaisiin puhua yhteensattumasta?

Vastaus on kyllä, vaikka mitään järkevää selitystä ei olisikaan.

Jos ei olla pikkutarkkoja päivämäärien saatikka kellonaikojen suhteen, samanaikaisesti tapahtui kolme muuta seikkaa: (1) Uutisissa kerrottiin, että Suomeen ollaan perustamassa natsipuoluetta, joka tulisi kantamaan Adolf Hitlerin tunnusmerkkejä, (2) Oikeistopopulistiksi Keski-Euroopassa leimautunut Timo Soini saavutti murskavoiton eduskuntavaaleissa ja nousee sen myötä ministeriksi ja (3) Muammar Gadaffin nuorin poika ja tämän kaksi lastenlasta kuolivat Naton täsmäiskussa Libyan suuren sosialistisen arabikansantasavallan  pääkaupungissa, Tripolissa.

Sattumien niputtaminen yhteen ei tee niistä yhteensattumia sanan tavanomaisessa merkityksessä eikä se ole omiaan valaisemaan erillisiin sattumiin liittyvää arvoituksellisuutta.

Oikea sana tässä kuvatuille tapahtumille olisi "yhteissattuma". Tällöin päästäisiin irti selittämisenvaivasta. Tarvitsisi vain todeta, että ne tapahtuivat suurinpiirtein samanaikaisesti, mutta niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Tiedän jo etukäteen, ettei tällainen poisselittäminen riitä Viljo Vähäselle. Siksi jään odottamaan, kunnes hän selviää omasta "pelkästä yhteensattumastaan" ja alkaa pohtia, onko äärioikeiston voimistumisella ja CIA/Naton täsmäiskuilla mahdollisesti jokin yhteinen selittäjä.

Reaalimaailmakin voi olla vain sattumien summa. Ei mitään muuta?