Yksityinen taideoppilaitos Alfa-Art järjestää 11-25 toukokuuta opiskelijoiden lopputöiden näyttelyn Kaapelitehtaan puristamo- ja valssaamosaleissa. Teemaksi on otettu 360°, millä ilmeisesti halutaan sanoa, että kuvataiteen silmän on annettu kiertää koko ympyrä, jotta neljävuotisen taideopiskelun koko monimuotoisuus tulisi esille.
Minulta näyttely olisi varmaankin jäänyt huomaamatta, ellei yksi sen osallistujista olisi tuonut Leipäjonossa - työtään näytille Suomalaisen Klubin omien kuvataiteilijoiden näyttelyyn, jota olin ripustamassa ja joka oli esillä huhtikuun ajan klubin omissa tiloissa.
Oli itse asiassa suorastaan vallankumouksellinen tunnelma, kun siirsimme Albert Edelfeltin triptyykin Turun Akatemian avajaiset kellariin ja ripustimme sen paikalle Antti Virkkusen Leipäjonossa - taulun (sekä 39 muuta taulua). Juhlallinen, pompöösi, kulkue, jonka Edelfelt oli maalannut Helsingin yliopiston juhlasaliin, sai antaa tietä tämän päivän kulkueelle, joka kiemurtelee Kallion työläiskortteleissa ja jota paremman luokan ihmiset häpeävät niin paljon, että haluaisivat siirtää sen jonnekin varjoisemmille kujille, pois oikeiden ihmisten silmien alta.
Selvyyden vuoksi on tietysti sanottava, ettei suomalaisen konservatismin pesään oltu toki saatu raijatuksi Edelfeltin originaalia (joka tuhoutui pommituksessa), vaan sen kopio, jonka teollisuusneuvos Olavi Lehto on deponoinut klubille.
Antti Virkkunen on kuvannut hennon pikku tytön seisomaan leipäjonossa. Tytöllä on hempeänpunainen mekko päällä ja hän on kääntänyt selkänsä harmaille aikuisille, jotka seisovat kasseineen jonottamassa ruokaa. Tytön ilme on päättäväinen, lähes uhmakas. Tuo ei ole minun tulevaisuuteni, mutta minä seison tässä isäni kanssa, isäni tukena!
Kontrasti akateemiseen juhlakulkueeseen, jota köyhä kansa on tullut katsomaan, oli raju, vaikka se ei lennähtänytkään katsojien silmille klubin näyttelyssä, koska Edelfelt oli viety syrjään ja ihmisillä oli (kuukauden ajan) vain muistikuva siitä mielessään.
Itse en ole seisonut leipäjonossa Helsingin Kalliossa enkä muuallakaan, mutta voin hyvin aistia tunnelman, joka siinä ja sen ympäristössä vallitsee. Tiedän myös kokemuksesta, millaista on seisoa väitöskirja taskussaan työttömyyskassan jonossa. Se ei unohdu koskaan.
Silti tytön ilme Antti Virkkusen taulussa palautti tapauksen elävästi mieleeni ja kysyin itseltäni, mitä hävettävää köyhyydessä on, vaikka ymmärsin hyvin, että olin (ja olen) kaukana varsinaisesta köyhyysloukusta.
En minä tiedä todellisesta köyhyydestä yhtään mitään! Olen saanut vain pienen aavistuksen siitä - ja varhaisen muistikuvan evakkovuosilta.
Siksi myös Voima-lehdessä (4/2011) ollut Kaitaan koulun saksankielen ja uskonnon opettajan Piia Kerolan kertomus (Kati Pietarinen: "Kesä vailla lomaa") kosketti. "Kun kollegat lähtevät Kanarialle, sijaisopettaja lähtee kortistoon."
Viljo Vähäsellä saattaisi olla leipäjonostakin omakohtaisia kokemuksia, mutta niistä hän ei ole minulle kertonut koskaan. Suosittelen hänelle Alfa-Artin näyttelyä Kaapelitehtaalla. Ehkäpä se herättää hänessä samanlaisia tuntemuksia kuin minussa.
Kehotan häntä myös käymään Alfa-Artin kotisivuilla, josta löysin mm. seuraavan, hyvin ajankohtaisen mietelmän:
"Taide merkitsee kulttuurin rakentamista, ajan ilmiöiden havaitsemista, omaan itseensä tutustumista, iloa, onnea ja elämän rikkautta, uusia mahdollisuuksia ja näkökulmia, todellisuuden tutkimista ja arjen kuvaamista, suvaitsevaisuutta ja arvoja, joita voidaan omassa elämässä toteuttaa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti