Venäjän ja Viron taitekohdassa sijaitseva Narva on mielikuvissani aina värjäytynyt verenpunaiseksi. Se johtuu sotaisasta Porilaisten marssista, joka on ollut Suomen puolustusvoimien kunniamarssi vuodesta 1918 lähtien. Sitä on ollut - jostakin minulle tuntemattomasta syystä - tapana soittaa radiossa ja televisiossa, jos joku suomalainen voittaa kultamitalin olympialaisissa. Onneksi tapa ei ole levinnyt MM-jääkiekkoiluun! Finlandia sopi ihan mukavasti kauppatorille.
Tarkistin Googlesta, miten Zacharias Topeliuksen sanat ovat kääntyneet eri aikoina suomeksi. Kaikissa esillä olevissa kuudessa versiossa (M.A. Numminen, Paavo Cajander, Otto Manninen. J.L. Runeberg - joka ei tietenkään yrittänyt kääntää marssia suomeksi vaan esittää siitä oman versionsa - Juhani Lindholm ja Teivas Oksala) esiintyy sana "veri". Veri joko vuotaa tai maa juo verta. Veren ohella käytetään myös synonymia "hurme".
Mielenkiintoinen eroavuus esiintyy M.A. Nummisen ja Teivas Oksalan käännösten välillä. Nummisen mukaan vielä voimissaan oleva Suomi voi peittää maan vihollisen verellä. Oksalan mukaan vihamies kastaa kentän omalla hurmeellaan. Ero lienee käytännössä vähäinen.
Runeberg käyttää sanaa "ovän", jonka verellä kenttä voidaan värjätä punaiseksi, mutta ei sanaa "fiende", joka olisi lähempänä Nummisen, Cajanderin ja Lindholmin käyttämää "vihollista", mutta jäisi sanomaltaan miedommaksi kuin Otto Mannisen "vainolainen" tai Teivo Oksalan "vihamies".
Oli miten oli, Narvanmailla on vuodatettu verta aivan kamalasti. Ne ovat olleet monen taistelun tantereena.
Tämän jouduin aistimaan, kun seisoin kesän kynnyksellä yhdellä Sinimäen kolmesta kukkulasta. Sen ympäristössä, vain muutaman kilometrin päässä Narvan kaupungista, käytiin toisessa maailmansodassa verisiä taiteluita. Ensin saksalaiset hyökkäsivät kukkuloille 1941 parin kuukauden ajan, ja sitten, keväällä ja kesällä 1944 vuorossa olivat puna-armeijan joukot. Oppaamme kertoi, että Sinimäen maastossa on yksi maailmansodan suurimmista joukkohaudoista.
Kun uhreille ei ehditty löytää riittävästi hautapaikkoja, osa heitä kynnettiin luineen päivineen kuolinsijoilleen. Paikalle pystytetyn, suurikokoisen, mustan ristin varjossa vaeltavat vieläkin kahdensadantuhannen sotilaan henget. Se tuntui karmaisevalta.
Sama tunne valtasi mieleni, kun seisoin maanpuolustuskurssini ydinjoukon kanssa Narva-joen rannalla katsellen virtaa, joka juoksi läpi Narvan-linnan. Toisella rannalla, Venäjän puoleisella muurilla, liehui puna-sini-valkoinen lippu. Viron puolella seisoi Vladimir Uljanov käsi ojossa, ikään kuin tervehtimässä uusia joukkoja, jotka ehkä joskus jälleen yrittäisivät ylittää joen.
Kerrottiin, että edellisellä kerralla tämä yritys vaati niin valtaisan määrän kuolonuhreja, että joki kuohusi verenpunaisena.
Nyt vuolas virta vaahtosi valkoisena, mikä johtui yläjuoksulla näkyvästä voimalaitoksesta, joka myllysi sähköä rajakaupungille.
Narva-joella tulin pakostakin ajatelleeksi, kuinka katkera pala nyky-Venäjälle Viron itsenäistyminen saattoikaan olla.
Narvanmailla oli vuodatettu vuosisatojen aikana kolmen suurvallan, Venäjän, Ruotsin ja Saksan verta. Stalinin joukot pysäytettiin kesällä 1944 Tali-Ihantalassa, mutta ne vyöryivät verissäpäin läpi Sinimäen kukkuloiden kohti Tallinnaa ja koukkasivat kohti Etelä-Baltiaa ja Saksaa. Saksalais-virolaiset joukot pystyivät vain jarruttamaan puna-armeijan ryntäystä kohti Berliiniä. Natsi-Saksa ei pystynyt valtaamaan Leningradia eivätkä suomalaiset rientäneet piirityksessä Hitlerin avuksi, vaan irtautuivat sodasta ennen kuin lännen ja idän joukot murskasivat lopulta Saksan armeijan.
Mutta ei tässä kaikki. Sodissa on aina häviäjiä ja voittajia. Neuvostoliitto voitti, miehitti Viron ja liitti sen elimelliseksi osaksi itseään. Viro ei ollut edes "satelliitti", kuten Puola, Tshekki ja Unkari. Siksi Stalin ja hänen seuraajansa saattoivat rakentaa Narva-joen tuntumaan, omalle maalleen, palavaa kiveä käyttävän suurvoimalan ja metalleja jalostavan erityistehtaan, joihin tavallisella kansalla ei ollut pääsyä - saatikka ulkomaalaisilla turisteilla.
Nyt virolaiset isänämme esittelivät meille ylpeinä molemmat tuotantolaitokset.
Sen täytyy olla kova pala entisille isännille, jotka seisoivat lippunsa kanssa, voimattomina, Narva-joen itäisellä rannalla. Meille jaettujen tilastojen mukaan Viro ei vie sähkö Venäjälle, vaan käyttää sen itse ja tarjoaa sitä muualle Baltiaan. Metalleja jalostava tehdas on aivan äskettäin siirtynyt amerikkalaiseen omistukseen.
Ei ihme, että Viro hakeutui hyvissä ajoin Naton siipien suojaan - ennen kuin vaihtoi kruununsa euroon.
Keväisen Narva-retken jälkeen kirjoitin yhteenvedon seuraavasti: ("Huntu" ei viittaa siihen, että virolaiset isäntämme olisivat halunneet peitellä meiltä jotakin. Päinvastoin. He kertoivat iloisesti uudesta itsenäisyydestään ja olivat ylpeitä Nato-jäsenyydestään. Narvanmailla ei nähty yhtään veripisaraa. Sen sijaan isot linnut olivat kerääntyneet meren rantaan suuriksi parviksi, jotka suunnittelivat muuttomatkaa kohti pohjoista.)
Huntu
Harmaahaikarat lensivät
taivaanrannassa villihanhien seassa
vetäen perässään punaista iltahuntua.
Lastentarhanmäen musta risti,
pelottava suuressa kauneudessaan,
keskellä keväistä kukkaketoa
kuuli kaksisataatuhatta
huokausta, jotka oli kynnetty
luineen päivineen ruskeaan multaan
Verestä punainen Narva
jonka muurilla liehui
sini-puna-valkoinen päivä,
vaahtosi valkeana kuin
säikkynyt hevonen
Vladimir Uljanovin
kämmenen alla
Sillamäen salaiset portit aukesivat
ja uraanin kirvelevä pöly häilyi
lankkaamattomien kenkien pinnalla
Yöbaarissa tarinat hipaisivat
hiljaa värisevää vesirajaa
ja sukelsivat silloin tällöin
sen alapuolellekin
Yksinäinen neito kulki
morsiushuntu kutreillaan
muistojen runometsässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti