Keskellä heinäkuun helteitä postiluukustani tipahti UKK-seuran vuosikirja, jonka otsake oli yksinkertaisesti "23. UKK". Liityin vasta pari vuotta sitten mainittuun seuraan, vaikka tunsin itseni kekkoslaiseksi jo kauan ennen kuin seuran ensimmäinen vuosikirja oli ilmestynyt vuonna 1988. Itse asiassa olin vahvasti kekkoslainen jo kesällä 1969, jolloin olin perustamassa Kokoomuksen sisälle "remonttimiehiä". Ehkäpä juuret löytyvät sitäkin kauempaa, peräti kesältä 1961, jolloin olin ongella Harri Holkerin kanssa Vesanka-järvellä. Sen vuoden joulukuussa kirjoitin Nuori Oikeisto-lehteen "joulurunon". Valitettavasti en ole löytänyt sitä omasta arkistostani enkä löytänyt sitä myöskään Kokoomuksen arkistosta, kun muutama vuosi sitten etsin aineistoa omakustanteeseeni "Omistuksia".
Joka tapauksessa UKK 23. sattui jotenkin herkkään rakoon.
Muutama päivä sitten osui silmääni myöhään illalla Uuden Suomen nettisivuilta tieto siitä, että entinen esimieheni, Harri Holkeri , oli kuollut vaikean sairauden murtaman. Paria päivää myöhemmin uutisiin levisi tieto siitä, että Paavo Lipponen harkitsee lähtevänsä mukaan seuraavaan presidentinvaaliin.
Kun mielelläni harrastan aivovoimistelua, ajatukseni lähtivät lentämään. Kuinka UKK (kesk), Holkeri (kok) ja Lipponen (sdp) liittyvät toisiinsa?
Ensimmäinen vastaus oli helppo. Presidenttiys. UKK onnistui siinä, Holkeri ei onnistunut ja Lipponen odottaa onnistuvansa.
Jatko olikin sitten paljon vaikeampaa.
UKK-seuran vuosikirjasta löytyi kuitenkin mielenkiintoinen "miellekartta", jonka avulla pääsin alkuun. Turun yliopiston poliittisen historian professori Timo Soikkanen käsittelee siinä Urho Kekkoseen liittyviä historian tulkintoja. Kiinnitin artikkeliin huomiota erityisesti sen vuoksi, että T.S. on kirjoittanut Ulkoministeriön kaksiosaisen historian (Ulkopolitiikan hoito ja ulkoasianhallinto Kekkosen kaudella 1956-1981, I osa 1956-69 ja Ulkoasiainhallinto ja ulkopolitiikan hoito Kekkosen kaudella, II osa. Uudistumisen, konfliktien ja saavutusten vuosikymmen 1970-81), minkä johdosta hänellä on laaja perspektiivi hallussaan ehkä paremmin kuin monella muulla historioitsijalla. Juhani Suomen mammuttimainen UKK-historia on tosin aikaperspektiiviltään vielä laajempi.
Tänä kesänä eivät Kokoomus ja Sdp istuneet juhannusyönä odottamassa, että UKK:n aurinko laskisi horisontin taakse. Soikkanen esittää Kari Suomalaisen piirroksen vuodelta 1961, vajaa puoli vuotta ennen Neuvostoliiton kuuluisan nootin tuloa. Nyt ei myöskään ole ollut tarvetta esittää pilakuvaan kätkeytyvää piikkiä. Tosin Maalaisliito-Keskustan mahtialueella, Lapissa, aurinko ei laske edelleenkään juhannusyönä. Pian kolmekymmentä vuotta kestänyt demaripresidenttien aikakausi taas on jättänyt horisontin paljaaksi. Edes Mauno Koiviston kuuluisa otsatupsu ei ole jäänyt sinne vaeltamaan.
Timo Soikkasen "miellekartta" ei liitykään Karin pilapiirrokseen, vaan hänen analyysiinsa UKK:n presidenttikauden historiatulkinnoista.
Suurin vastakkainasettelu on Soikkasen mukaan nähtävissä kahden ""äärimmäisen ristiriitaisen historiankäsityksen törmäyksessä." "Toinen historiantulkinta näkee Kekkosen keskeisimpänä voimana itänaapuria vastaan käydyssä, menestyksekkäässä torjuntataistelussa". "Toinen historiantulkinta puolestaan näkee Kekkosen suorastaan masinoineen konflikteja ja vaikeuksia, joita hän sitten käytti taitavasti hyväkseen oman valtansa pönkittämiseen."
Tämähän on tullut jo kaikkien poliittisesta lähihistoriasta kiinnostuneiden tietoon. Nimetkin osataan jo luetella.
Sen sijaan konvergenssita (näiden ääripäiden lähentymisestä) ei historiantulkinnoissa ole näkynyt juuri merkkejäkään.
Timo Soikkanen kysyy: "Missä on se musta aine, joka ajaa tulkintoja erilleen ja estää niitä lähentymästä". "Onko se Kekkos-kauna? Arkistonaineiston saatavuusvaikeudet? Tutkijoiden henkilösuhteet? Ulkopolitiikka? Vai mikä?"
Vastauksia varten tarvittaisiin siis "miellekartta". Sen hahmottelu jää Timo Soikkaselta kuitenkin kovin pahasti kesken. Itse asiassa pitäisi kait puhua "tiekartasta", kuten nykyään on tapana suurten kansainvälisten konfliktien yhteydessä.
Tällöin pitäisi tietysti ensin kysyä, muodostaako Urho Kekkosen presidenttikausi kaikkine tapahtumineen ja niiden tulkintoineen sellaisen esteen Suomen nykyiselle ja tulevalle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle, että se olisi välttämättä hajotettava palasiksi ja murskattava niin pieniksi sirusiksi, ettei se enää koskaan nousisi kummittelemaan miellekartoille. Vai olisiko aika lopettaa UKK-tulkinnat kokonaan ja todeta, ettei niistä ole mitään haittaa eikä hyötyä tulevalle politiikalle.
Mitä tuleva presidentti voisi oppia Urho Kekkosen presidenttikaudesta?
Mitä merkitystä "yhden dokumentin dosenteilla", "kollaboraatiolla ja konspiraatiolla", "Faust-tulkinnoilla". "tietyillä piireillä" tai "tilausteorioilla" on tilanteessa, jossa kansainvälisen politiikan koordinaatit ovat täysin erilaiset kuin UKK-aikakaudella?
Kun demaripresidenttien aikakaudella tasavallan presidentin valtaoikeudet on lisäksi riisuttu lähes kokonaan, mitä merkitystä sillä on, onko seuraavan presidentin nimi Niinistö vai Lipponen?
Ainoa seikka, millä minun mielestäni on todellista merkitystä, on siinä, että vuonna 2012 on Kokoomuksen vuoro saada tuo paikka itselleen.
Historian suurta aaltoliikettä ei pitäisi yrittää padota.
Yksimielisyys presidentin persoonasta löytyy kyllä siltä miellekartalta, joka on kirjoitettu voimassa olevaan perustuslakiimme. Kunhan sitä vain osataan lukea oikein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti