Pelottaa
niin pahasti
kun
tähkäpäät taipuvat
Pitkin
Euroopan peltoja
oikeistopuhurissa
Haukat
ovat saamassa
tuulta
siipiensä alle
Kynnet on vielä
untuvan peitossa
Pelottaa
niin pahasti
kun
myrskystä kuulee
haukan
vihellyksen
Vieläkö kerran se
syöksyy tähkäpäitten
kimppuun
ja tappaa
Pelottaa
niin pahasti
kun
veljenkin sydän
taipuu
tyhjään huutoon:
verot alas!
Mutta
rohkeutta
rohkeutta
nyt tarvitaan
ja
juuria, jotka pureutuvat
pellon
multaan
kallioon
maan
sydämeen
keskustaan
(Nimimerkki
”Mirjami” 21.9.1979 Suomenmaassa)
Vankkurit kulkevat. Koirat
haukkuvat.
Viljo Vähänen tiesi sen
vanhastaan Hän oli istunut sekä rattailla, ohjaksissa, että nieleskellyt pölyjä
koiralaumojen keskellä.
On asioita, joilla on
taipumus pysyä paikoillaan. Kuin kiveen hakattuina. Ja sitten on niitä, jotka
liikkuvat ja lentävät kuin virvatulet.
Poliittiset rakenteet ovat
sellaisia.
Niihin sisältyy lähes
ikuisuutta muistuttavia peruspilareita, mutta myös unelman kaltaisia ihanteita,
suunnitelmia, projekteja, ohjelmia ja visioita.
Eräs pysyvistä tukipilareista
on puoluejärjestelmä.
Tavallinen jaottelu yksi-,
kaksi- ja monipuoluejärjestelmiin on pitänyt hämmästyttävän sitkeästi paikkansa
vuosikymmeniä, vuosisatoja ja vuosituhansiakin vähän riippuen siitä, mitä
sanalla puolue on milloinkin tarkoitettu.
Se – jaottelu – on kuin loppumaton
hevosvaljakko tai tankkijono. Vankkurit kulkevat ja kulkevat. Aina vain
eteenpäin. Sitkeästi. Vääjäämättömästi.
Ajan aallot eivät niitä
pysäytä.
Pelon mustat pilvet ovat
kuitenkin aina seuranneet sen ääripäitä. Mutta yhtä voimakkaina niihin ovat
liittyneet vahvat tunteen oikeudesta, hyvyydestä ja kauneudesta.
Se on hyvä muistaa, kun
ajatellaan, mitä tapahtui Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa.
Yksinvalta (diktatuuri) ja
demokratia (kansanvalta) ovat keränneet aina suuren määrän kannattajia ja
ihailijoita.
Sama prosessi näyttää jälleen
käynnistyneen.
Mutta myös koiralaumojen haukunta
on kuulunut äänekkäänä, jos vankkureiden jono on ollut katkeamaisillaan sen
vuoksi, että ääripäät ovat kasvaneet liian suuriksi.
”Tämä tuli vääjäämättä mieleeni,
kun luin aamulla uutisen siitä, että Angela Merkel aikoo vielä jatkaa Saksan
johtajana ja katsoin, kuinka se herätti heti vilkkaan keskustelun siitä, että
Euroopassa puhaltaa jo nyt voimakas oikeistotuuli”.
Viljo Vähänen teki kyllä heti
selväksi – kun olimme jälleen palaamassa Ryssänkärjestä – että Mirjamin
oikeistotuuli oli kyllä ihan oikeilla jäljillä mutta että sen jälkeinen aika
johti mieluummin ryntäyksen poliittiseen keskustaan kuin varsinaiseen
äärioikeistoon, mutta että nyt ollaan tilanteessa, jossa hänen analyysinsa
tuntuu paljon totuudenmukaisemmalta jopa realistisemmalta.
”Äärioikeiston nousulla eri
puolilla Eurooppaa ja Atlantin takanakin on nyt paljon laajempi kannatus kuin
Mirjamin aikoihin. Kaksipuoluemaatkin, kuten Saksa, Iso-Britannia ja USA, ovat
helisemässä sen kanssa. Eikä ole mikään ihme, että yksipuoluejärjestelmän
pakkopaidasta vapautuneet maat (Venäjä etunenässä, mutta myös Baltian maat sekä
Visegrad-maat ja muut) ovat vielä täysin tokkurassa eivätkä tiedä, kuinka nousevaan
oikeistomyrskyyn pitäisi asennoitua.”
”Niiden ajatuksissa paluu
yksipuoluejärjestelmään tuntuu täysin mahdottomalta, mutta samalla ne joutuvat vielä
pitkään pesemään sitä likaista pyykkiä, joka aiheutui lännen organisoimasta
shokkiterapiasta, jonka yksi kiusallisimmista äärimuodoista oli yritys luoda
väkisin monipuoluejärjestelmä. Eihän siitä mitään tullut.”
”Mikään poliittisen
järjestelmän peruspilareista ei ole ikuisesti pysyvät. Ei keskustakaan ole
mikään turvapaikka, vaikka Mirjami saattoi lähes puoli vuosisataa sitten niin
ajatella.”
Unelmista ei silti kannata luopua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti