610. Carpe diem 171231

Pois, pois, Leukonoee, nuo utelut,

minkä mä, minkä sä

päivän huomenna saat! Myös jätä pois

tuo horoskooppien harras tutkiminen!

On paras vaan huomisen antimet

ottaa sellaisinaan.

Juppiter suo vuosia montakin

tai vain sen, mikä nyt kallioihin

aallokot uuvuttaa.

Heitä hupsutus pois, viiniä juo!

Katkaise hetkeksi suuret suunnittelut!

Seurassa voit ajankulun unohtaa.

Ota päivä kerrallaan! Luottaa et saa

liikoja huomiseen.

(Horatius, ensimmäinen oodikirja, suom. Toivo Viljamaa)

Kosmologi Kari Enqvist kertoi heti joulupyhien jälkeen, Viattomien lasten päivän aattona, tieteellisen tosiasian: ”Maapallo on tulevan tammikuun 3. päivänä kello 7:34 lähimpänä Aurinkoa” ja lisäsi, että onneksemme tämä lähikontakti elää sekä vuosittain että vuosisatojen saatossa. ”Vuonna 6340 sitä tullaan juhlimaan kevätpäivän tasauksen aikoihin.” (ks. Kari Enqvistin kolumni: ”Jumalan tahto ja tiede”)

Viljo Vähäselle tämä tieto toi mieleen suuria ajatuksia, jotka alkoivat ilmeisesti pyöriä hänen päässään vuoden viimeisenä päivänä, kun lähestyimme jälleen Ryssänkärkeä eikä polkumme varressa ollut muuta kuin pari kämmenen kokoista, likaista lumiläiskää. Muutoin nurmet hohtivat vihreinä ja tervaleppien juuret lepäsivät ruskeiden lehtien alla alakuloisina.

Viljo aloitti.

- Pitäisikö meidän tarttua tuohon päivään? Pitäisikö meidän ottaa päivä kerrallaan ja olla liikoja luottamatta huomiseen, kuten vapautetun orjan poika Quintus Horatius Flaccus neuvoi oodeissaan ja hyväksyä paljon häntä ennen eläneen, itkevän filosofin, Herakleitoksen ajatus että kaikki virtaa eikä samaan virtaan voi astua kuin kerran, koska sekä astuja että virta ovat alituisessa liikkeessä, muuttuvat kaiken aikaa? Onko tuossa päivässä toisin sanoen mitään juhlimisen aihetta? Sehän on vain yksi helmi tai hiekansirunen siinä nauhassa, jonka menneet vuodet ovat muodostaneet ja uudet vuodet tulevat muodostamaan.

”Tuohon en osaa sanoa juuri mitään. Elämän ja kuoleman suurimpia salaisuuksia eivät tiede ja uskonto ole pystyneet ratkaisemaan. Minusta kosmologin ja arkkipiispan pohdiskelu näistä suurista kysymyksistä on joka tapauksessa mielenkiintoinen. Ovathan he tällä hetkellä omien alojensa suuria guruja, tietäjiä. Heitä kuunnellaan. Heidän sanomisiaan seurataan.”

- Carpe diem tuntuu kyllä lohdulliselta neuvolta. Antaa päivien virrata omalla painollaan. Välittämättä huomisesta. Välittämättä virran suunnasta tai voimakkuudesta. Ehkäpä se sopii pohjimmaltaan yhtä hyvin tiedemiehelle kuin papille. Annetaan sattuman olla sattuma. Enempää järkeilemättä.

”Aivan. Eihän järki ole mikään onnellisuuden tae. Ehkä päinvastoin. Erilaisten ihmisten erilaisista järkeilyistähän kaikki onnettomuudet ovat lähtöisin.”

- Tästä asiasta arkkipiispa ja kosmologi saattaisivat päästä jopa yksimielisyyteen, jos kummallakin olisi voimia ja tahtoa tutkailla omien maailmojensa saavutuksia ja tappioita kriittisesti. Ehkäpä kvanttifysikaalinen ennustamattomuus, johon Kari Enqvist viittaa voisi kelvata teologeillekin teoreettiseksi malliksi siitä, että jatkuva luominen, jonka sanotaan olevan Jumalan työväline, on aivan samalla tavalla ennustamatonta.

”Sokea usko voi johtaa sekä tieteen että teologian vaarallisille harhapoluille.”

- Kari Mäkinen on mielestäni kuitenkin oikealla polulla, kun hän toteaa, että Raamatun luomiskertomusta pitäisi lukea niin, että se ei ole luonnontieteellinen kertomus tai historiakertomus, vaan kuvaa ihmisen olemassaoloa luonnon osana, ei sen valtiaana.

”Minä aion nyt joka tapauksessa herätä keskiviikkona 3. tammikuuta 2018 klo 7:34 ja tarttua silloin valkenevaan päivään tavallista juhlallisemmalla otteella. ”

Ehkä silloin maa on Ryssänkärjessäkin jo valkoinen!

Samalla me saatamme valmistautua paremmin ymmärtämään, miksi valkoinen ja punainen törmäsivät niin järkyttävällä tavalla toisiinsa sata vuotta sitten. Ja löydämme sanavarastostamme lohduttavan sanan. Molemmin puolin.

Anteeksi.

609. Poikalapsi 171226

Ennen joulunpyhiä sovimme Viljo Vähäsen kanssa, että yritämme irrottautua päivänpolitiikasta sekä maailman tapahtumista, ja annamme itsellemme oikeuden rauhaan kumpikin omissa oloissamme.

Ajattelimme kuitenkin, että olisi mukava haukata raitista ilmaa jossakin vaiheessa ennen kuin Viattomien lasten päivä valkenisi. Silloin kumpikin saisi ottaa esille jonkin asian tai teeman, joka olisi jäänyt mieleen joulunvietosta. Tarinaa ei saisi keskeyttää eikä kommentoida mitenkään, vaan se jäisi hautumaan (jos tarvetta olisi) vuoden viimeiselle viikolle.

Näin tapahtui tänään, tapaninpäivän aamuhämärissä, kun tapasimme Kasinon rannassa ja suuntasimme jälleen askeleemme Ryssänkärkeen. Rantatie oli jäässä yöpakkasen jäljiltä, vaikka meri vielä lainehti eikä lumesta ollut aavistustakaan, joten askelsimme varovaisesti.

Viljo aloitti.

”Miehellä ei ole kohtua. Hän ei voi synnyttää. Ei tyttöä eikä poikaa. Se on fakta. Tosiasia. Ja sen vuoksi minun on mahdotonta ymmärtää Hesarin juttua, jossa kerrotaan, että suomalainen mies olisi odottamassa omaa lastaan, joka syntyisi joskus keväällä. Siinä täytyy olla jonkinlainen väärinkäsitys. Virhe. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista.”

”Juttu ilmestyi joulun alla, mutta jostakin syystä kadotin lehden. Ehkä se meni vahingossa roskikseen, kun siivosin lukaaliani joulua varten, vaikka olin aikonut ottaa sen talteen tarkistaakseni jälkeenpäin tarinan. Sen muistan vain, että siinä oli kysymys kahdesta miehestä, joiden nimet oli tietysti muutettu, ja siksi toisen raskaus oli tullut heille täydellisenä yllätyksenä.”

”Jouluyönä, kun kävin kynttiläkirkossa, asia vaivasi mieltäni erityisesti sen vuoksi, että silloin korostuu lapsen syntymä, poikalapsen syntymä. Sukupuoli-identiteetti ei jouluyönä hämärry. Jeesus oli poikalapsi ja Herodes määräsi vallanhimossaan ja pelossaan kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset surmattavaksi varmistuakseen siitä, ettei kukaan voisi uhata hänen omaa hirmuvaltaansa.”

”Yöllä, kotiin tultuani, etsin vielä Hesarin hälyartikkelia, mutta en löytänyt sitä mistään.”

”Sen sijaan etsin kirjahyllystäni ihmisen kehitysbiologisia faktoja löytääkseni jonkinlaisen varmistuksen siihen, ettei mies voi synnyttää lasta ja ettei Jeesus olisi siis voinut olla Joosefin synnyttämä poikalapsi.”

”Kyllä kaksituhatta vuotta vanhat maailmankirjat olisivat siinä tapauksessa pahasti sekaisin.”

”Löysin kuitenkin eräitä faktoja, jotka saattaisivat olla hämmentävän suomalaisuutisen taustalla.”

”Ehkä raskaana oleva mies olisikin toisin sanoen tosiasiassa nainen.”

”Näin päädyin Satu Vesantolan vanhempaan artikkeliin Hesarissa (su 19.11.2017), jossa todettiin, että biologiassa sukupuolen määrittäminen on kinkkinen asia ja ettei biologia pysty selittämään, miten Hartikaisesta oli tullut sekä Nina että Tero.”

”Lisäksi kaivoin arkistostani esille Kirkko & Kaupungissa viime syksynä julkaistun Pihla Tiihosen artikkelin Vaietut lapset, jossa kerrotaan, että sukupuoleltaan epäselvinä syntyneitä lapsia leikataan Lasten klinikalla Helsingissä ja kysytään, miksi intersukupuolisia lapsia saa pieninä silpoa.”

”Kun löysin vielä kirjahyllystäni artikkelin embryologisesta kehitysbiologiasta, josta kävi ilmi, että ihmisalkion kehityksen varhaisessa alkuvaiheessa klitoris ja penis ovat yksi ja sama solumassa, josta ensin erottuu nainen ja vasta sen jälkeen mies, olivat jouluyön ja Hesarin hälyartikkelin synnyttämät virikkeet niin pahasti sekaisin omassa mielessäni, että päätin luovuttaa ja lähteä kanssasi kaikessa rauhassa tapaninpäivän kävelylle.”

Sopimuksemme mukaisesti en kommentoinut Viljon joulutarinaa, vaan jatkoin omalla tarinallani.

”Minäkin kävin kynttiläkirkossa ja kuuntelin sen jälkeen Paavin yömessun töllöstä. Olihan ero valtava. Roomassa kirkko oli tupaten täynnä ihmisiä ja rahvas, tavallinen kansa, erottui harmaana massana valkoisiin juhla-asuihin ja punaisiin kipoihin pukeutuneesta papistosta. Joku kardinaali otti paavin valkoisen kipan pois hänen päästään pyhimmällä hetkellä, kun tämä suuteli Raamattua. Ehtoollisen asettaminen ja jakaminen sekä syntien tunnustaminen ja anteeksiannon rukoileminen olivat juhlallisuudessaan aivan toista luokkaa kuin meidän kynttiläkirkossamme. Myös musiikki oli näyttävämpää ja vaikuttavampaa kuin meillä.”

”Erityisesti jäi mieleeni, kuinka Raamattua kohdeltiin Rooman kirkossa. Se oli upea, koristeellinen kirja, jota näytettiin kansalle ja jota kannettiin juhlallisesti. Meillä se kätkeytyi pulpettiin, jonka takaa pappi sanoi sanottavansa.”

”Mutta erityisesti jäi mieleen Paavin tulkinta jouluevankeliumista. Herkistyin kuuntelemaan sitä tarkalla korvalla. Siinä oli valtaisa annos kirkollista arvovaltaa. Se oli todellinen arvojohtajan julistus, joka kohteena olivat koko maailman pakolaiset, lapset, tytöt ja pojat, jotka ovat joutuneet jättämään sotien ja vainojen keskellä kotinsa ja eksyneet pois vanhemmistaan.”

”Samaan teemaan hän palasi myös joulutervehdyksessään, jonka hän esitti eilen Rooman kirkon avonaisesta ikkunasta tuhansille paikalle kerääntyneille ihmisille. Kontakti kansaan oli suora ja vaikuttava. Eikä sitä pahemmin häirinnet värikkäät, historialliset sotajoukot, jotka esittivät marssitaitoaan ikkunan alla.”

”Kynttiläkirkon saarnasta ei jäänyt mitään mieleeni. Tuohuskin, joita valkopukuiset papit jakoivat kirkkokansalle ennen tilaisuuden alkua, alkoi valua niin pahasti, että se oli pakko sammuttaa ennen aikojaan.”

”Yhteistä Rooman kirkon ja meidän kirkkomme jouluseremonioissa oli kuitenkin se, että niissä korostettiin poikalapsen syntymistä, valon ja toivon saapumista ihmiskunnan keskelle.”

”Se on tärkeää.”

608. Kolmen sydämen maa 171215

Harvoin on polku Ryssänkärkeen ollut niin kurainen kuin tänä aamuna, hämärissä. Vetistä räntää oli satanut koko yön ja nyt sitä roikkui ruohikossa, puissa ja pensaissa. Kumisaappaamme lotisivat joka askeleella.

Olimme sopineen Viljo Vähäsen kanssa, että katsomme omissa oloissamme kilpailevien tv-kanavien ensimmäiset vaalitentit, joihin kaikki presidenttiehdokkaat osallistuivat, ja niin oli tapahtunut.

Siksi oletin, että Viljo haluaisi jutella niistä. Vertailla. Arvostella.

Mutta ei.

Viljo halusi puhua Jerusalemista.

”Onhan se ajankohtainen asia. Pyhä maa. Pyhä paikka”, Viljo aloitti. ”Ja nyt, joulun lähestyessä, siellä on täysi rähinä päällä. Se tuntuu jotenkin irvokkaalta, kun me olemme juuri juhlineet sinivalkoisin värein oman maamme itsenäisyyttä.”

- Aivan. Ja sinäkin sait Pataässässä oman syysparlamenttisi päätökseen.

Viljo ei ollut kuulevinaankaan huomautustani. Varmaankin hän arveli, ettei Kruununhaan Maamyyrä-korttelia pitäisi sotkea Jerusalemin kortteleihin. Siinä hän oli tietysti aivan oikeassa.

”Olen pohtinut, mahtuuko yhteen ihmiseen useampi sydän, esimerkiksi kolme. Vai onko se vain unelma? Satu? Onko se biologisesti tai fysiologisesti edes mahdollista?”

Arvasin, että edessä olisi jälleen yksi Viljon kuuluisista oppitunneista, luennoista, joihin olin jo ehtinyt tottua, joten jäin vai odottelemaan.

”En tunne yhtään elävää olentoa, jolla olisi useampi kuin yksi sydän. Ehkä jollakin alkuoliolla saattaisi olla. Niin, ja tietysti siamilaisilla kaksosilla, mutta ne ovat tietysti poikkeuksia. Lähdetään nyt siitä, että esimerkiksi kaikilla nisäkkäillä, ihminen mukaan lukien, on vain yksi sydän ja että tämä elin on elämän kehittymisen kannalta keskeisin ja tärkein.”

”Ensin on sydän ja vasta sitten aivot ja muut kapistukset. Elämä alkaa sillä hetkellä, kun polkupyörän pumpun muotoinen, pikkuriikkinen elin alkaa pumpata, siis panna veren liikkeelle. Verenkierto on elämän merkki. Mutta minun kokemuspiiriini ei kuulu tietoa siitä, kuka tai mikä panee sydämen pumppaamaan. Se kuuluu enemmän uskon kuin tiedon piiriin.”

Tätä asiaa olimme monesti sivunneet Ryssänkärjen retkillämme, mutta Viljo oli aina jättänyt kertomatta minulle tarkemmin omasta kokemuksestaan elämän ja kuoleman rajalta. Siksi en nytkään olettanut, että hän sanoisi tämän enempää asiasta.

”Kun ajattelen Jerusalemia sydämenä, siis ihmisen tärkeimpänä elimenä, josta hänen elämänsä on täysin riippuvainen – on ollut ja tulee, nykytiedon varassa, aina olemaan – näyttää täysin mahdottomalta, luonnonvastaiselta, että se voisi olla samanaikaisesti useamman kuin yhden maan sydän, siis pääkaupunki.”

”Mutta mehän tiedämme, että juutalaiset, kristityt ja muslimit pitävät Jerusalemia omana sydämenään, kaikkein pyhimpänä paikkana. Kukin on vuorollaan ajatellut, että Jerusalem olisi oikeastaan koko maailman sydän, keskipiste ja lähtökohta, josta kaikki elämä maapallolla olisi riippuvainen.”

”Ajatus on kuitenkin osoittautunut vuosisatojen kuluessa mahdottomaksi, järjen vastaiseksi.”

MUTTA      

Viljo oli pitkän aikaa hiljaa. Katsoi, kuinka tuuli pyöritti synkän veden pintaa ja räntälumi painautui rantakiviä vasten. Hänen kasvonsa olivat aivan ilmeettömät. Hiljaiset. Vakavat.

”Yhtä vähän kuin me tiedämme, miksi sydän alkaa pumpata verta ja elämä syntyy, yhtä vähän me tiedämme, miksi Temppelivuoden kuuluisa kivenlohkare syntyi Jerusalemiin. Ja kuitenkin me tiedämme, että jokaisella maapallolla elävällä ihmisellä on sydän ja että sen varassa hän elää koko elämänsä. Tiedämme myös, että vuosimiljoonien kuluessa maapallon kuori ja sisusta ovat olleet liikkeessä ja että tuo liike jatkuu edelleen. Jokainen kivenlohkare, hauta, pyhäinjäännös, talo, silta, tehdas, siis kaikki voi siirtyä paikaltaan, hävitä, haihtua ja ilmestyä taas uudelleen, ehkä aivan uudessa ja oudossa muodossa. Se on elämän arkipäivää.”

”Olisi vain opittava näkemään, että pyhä ja arki kuuluvat yhteen. Ne elävät yhdessä. Ne pitävät kiinni toisistaan. Ne tarvitsevat toisiaan.”

”Miksi siis jälleen tämä hirmuinen meteli siitä, että kenelle Jerusalem kuuluu ja minkä ihmisryhmän pääkaupunki se saisi olla? Miksi tämä verinen valtataistelu, turha ja tuhoisa, jatkuu edelleen?”

”Eikö jo olisi aika lopettaa tuo sota ja uskoa, että kolmen sydämen maa on mahdollinen, toivottava ja onnellinen?”

”Vaikka kolmisydämistä ihmistä ei ole olemassa eikä sellaista ehkä koskaan syntyisikään, kolmen sydämen maa on mahdollinen. Se voi olla elinvoimainen. Se voi pumpata hyödyllistä ja tarpeellista elinvoimaa koko maapallolle.”

”Silloin ikuisen rauhan unelmakin voisi toteutua.”

607. Itsenäistymisestä 171206

Itsenäisyys on suuri asia. Suurenmoinen. Senhän me olemme nähneet nyt, kun Saana-tunturikin hohtaa sini-vakoisena ja revontulet välkehtivät sen ympärillä ja kun sata Suomen lippua nousi yhtä aikaa pääkaupungin kauppatorille.

Juhliminen on paikallaan. On hienoa, että se on noteerattu myös maailmalla.

Yksin, keskellä yksinäisyyttä, itsenäisyys ja itsenäistyminen ei olisikaan mitään.

Siihen tarvitaan aina vähintään kaksi osapuolta: se joka itsenäistyy ja se, jolta jotakin lähtee pois, jää puuttumaan.

Tämän ilmeisen tosiasian historia on kertonut tuhansien vuosien ajan – ehkä ikuisesti – monin värikkäin ja iloisin tarinoin mutta myös synkin, traagisin ja verisin kertomuksin.

Yksilöllisellä tasolla se merkitsee napanuoran katkeamista - jos puhutaan ihmisestä – ja mahdollisuutta itsenäisen elämän, elämänuran alkamiselle, itsenäistymiselle.

Valtiollisella taikka (jos halutaan) kansainvälisellä tasolla kysymys on samanlaisesta tai ainakin samanhenkisestä prosessista.

Prosessista.

Niin.

Itsenäistyminen on prosessi. Sillä on alku ja loppu. Niiden väliin mahtuu kaikki, mitä kutsutaan yleisnimellä elämä.

Ja, kuten tiedämme, alku ja loppu jättävät jälkensä, varjonsa, elämään.

Sen vuoksi on usein ajateltu, ettei itsenäisyys ole staattinen, saatikka lopullinen tila, vaan se vaatii jatkuvaan huolenpitoa – suojelua, varmistusta ja vahvistusta.

Itsenäisen Suomen täyttäessä sata vuotta, tuntuu hyvältä ajatella, että syntyminen ja sammuminen kuuluvat alati muuttuvaan prosessiin, evoluutioon.

Maailmankaikkeus hengittää sillä tavalla.