Pois, pois, Leukonoee,
nuo utelut,
minkä mä, minkä sä
päivän huomenna saat!
Myös jätä pois
tuo horoskooppien
harras tutkiminen!
On paras vaan
huomisen antimet
ottaa sellaisinaan.
Juppiter suo vuosia
montakin
tai vain sen, mikä
nyt kallioihin
aallokot uuvuttaa.
Heitä hupsutus pois,
viiniä juo!
Katkaise hetkeksi
suuret suunnittelut!
Seurassa voit
ajankulun unohtaa.
Ota päivä kerrallaan!
Luottaa et saa
liikoja huomiseen.
(Horatius, ensimmäinen oodikirja, suom. Toivo
Viljamaa)
Kosmologi Kari Enqvist
kertoi heti
joulupyhien jälkeen, Viattomien lasten päivän aattona, tieteellisen tosiasian: ”Maapallo
on tulevan tammikuun 3. päivänä kello 7:34 lähimpänä Aurinkoa” ja lisäsi, että onneksemme
tämä lähikontakti elää sekä vuosittain että vuosisatojen saatossa. ”Vuonna 6340
sitä tullaan juhlimaan kevätpäivän tasauksen aikoihin.” (ks. Kari Enqvistin kolumni: ”Jumalan tahto ja tiede”)
Viljo Vähäselle tämä tieto toi mieleen suuria
ajatuksia, jotka alkoivat ilmeisesti pyöriä hänen päässään vuoden viimeisenä
päivänä, kun lähestyimme jälleen Ryssänkärkeä eikä polkumme varressa ollut
muuta kuin pari kämmenen kokoista, likaista lumiläiskää. Muutoin nurmet hohtivat
vihreinä ja tervaleppien juuret lepäsivät ruskeiden lehtien alla alakuloisina.
Viljo aloitti.
- Pitäisikö meidän tarttua tuohon päivään? Pitäisikö
meidän ottaa päivä kerrallaan ja olla liikoja luottamatta huomiseen, kuten
vapautetun orjan poika Quintus Horatius Flaccus neuvoi
oodeissaan ja hyväksyä paljon häntä ennen eläneen, itkevän filosofin,
Herakleitoksen ajatus että kaikki virtaa eikä samaan virtaan voi astua kuin
kerran, koska sekä astuja että virta ovat alituisessa liikkeessä, muuttuvat
kaiken aikaa? Onko tuossa päivässä toisin sanoen mitään juhlimisen aihetta?
Sehän on vain yksi helmi tai hiekansirunen siinä nauhassa, jonka menneet vuodet
ovat muodostaneet ja uudet vuodet tulevat muodostamaan.
”Tuohon en osaa sanoa juuri
mitään. Elämän ja kuoleman suurimpia salaisuuksia eivät tiede ja uskonto ole pystyneet
ratkaisemaan. Minusta kosmologin ja arkkipiispan pohdiskelu näistä suurista
kysymyksistä on joka tapauksessa mielenkiintoinen. Ovathan he tällä hetkellä omien
alojensa suuria guruja, tietäjiä. Heitä kuunnellaan. Heidän sanomisiaan seurataan.”
- Carpe diem tuntuu kyllä lohdulliselta neuvolta. Antaa päivien
virrata omalla painollaan. Välittämättä huomisesta. Välittämättä virran
suunnasta tai voimakkuudesta. Ehkäpä se sopii pohjimmaltaan yhtä hyvin tiedemiehelle
kuin papille. Annetaan sattuman olla sattuma. Enempää järkeilemättä.
”Aivan. Eihän järki ole mikään
onnellisuuden tae. Ehkä päinvastoin. Erilaisten ihmisten erilaisista
järkeilyistähän kaikki onnettomuudet ovat lähtöisin.”
- Tästä asiasta arkkipiispa ja
kosmologi saattaisivat päästä jopa yksimielisyyteen, jos kummallakin olisi
voimia ja tahtoa tutkailla omien maailmojensa saavutuksia ja tappioita
kriittisesti. Ehkäpä kvanttifysikaalinen ennustamattomuus, johon Kari
Enqvist viittaa voisi kelvata teologeillekin teoreettiseksi malliksi siitä, että
jatkuva luominen, jonka sanotaan olevan Jumalan työväline, on aivan samalla
tavalla ennustamatonta.
”Sokea usko voi johtaa sekä tieteen että teologian
vaarallisille harhapoluille.”
- Kari Mäkinen on mielestäni
kuitenkin oikealla polulla, kun hän toteaa, että Raamatun
luomiskertomusta pitäisi lukea niin, että se ei ole luonnontieteellinen
kertomus tai historiakertomus, vaan kuvaa ihmisen olemassaoloa luonnon osana,
ei sen valtiaana.
”Minä aion nyt joka tapauksessa
herätä keskiviikkona 3. tammikuuta 2018 klo 7:34 ja tarttua silloin valkenevaan päivään
tavallista juhlallisemmalla otteella. ”
Ehkä silloin maa on Ryssänkärjessäkin jo valkoinen!
Samalla me saatamme valmistautua paremmin ymmärtämään, miksi valkoinen
ja punainen törmäsivät niin järkyttävällä tavalla toisiinsa sata vuotta sitten.
Ja löydämme sanavarastostamme lohduttavan sanan. Molemmin puolin.
Anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti