Itsenäisyys on suuri
asia. Suurenmoinen. Senhän me olemme nähneet nyt, kun Saana-tunturikin hohtaa
sini-vakoisena ja revontulet välkehtivät sen ympärillä ja kun sata Suomen
lippua nousi yhtä aikaa pääkaupungin kauppatorille.
Juhliminen on paikallaan.
On hienoa, että se on noteerattu myös maailmalla.
Yksin, keskellä
yksinäisyyttä, itsenäisyys ja itsenäistyminen ei olisikaan mitään.
Siihen tarvitaan aina
vähintään kaksi osapuolta: se joka itsenäistyy ja se, jolta jotakin lähtee
pois, jää puuttumaan.
Tämän ilmeisen
tosiasian historia on kertonut tuhansien vuosien ajan – ehkä ikuisesti – monin värikkäin
ja iloisin tarinoin mutta myös synkin, traagisin ja verisin kertomuksin.
Yksilöllisellä
tasolla se merkitsee napanuoran katkeamista - jos puhutaan ihmisestä – ja mahdollisuutta
itsenäisen elämän, elämänuran alkamiselle, itsenäistymiselle.
Valtiollisella taikka
(jos halutaan) kansainvälisellä tasolla kysymys on samanlaisesta tai ainakin
samanhenkisestä prosessista.
Prosessista.
Niin.
Itsenäistyminen on
prosessi. Sillä on alku ja loppu. Niiden väliin mahtuu kaikki, mitä kutsutaan
yleisnimellä elämä.
Ja, kuten tiedämme,
alku ja loppu jättävät jälkensä, varjonsa, elämään.
Sen vuoksi on usein
ajateltu, ettei itsenäisyys ole staattinen, saatikka lopullinen tila, vaan se
vaatii jatkuvaan huolenpitoa – suojelua, varmistusta ja vahvistusta.
Itsenäisen Suomen täyttäessä
sata vuotta, tuntuu hyvältä ajatella, että syntyminen ja sammuminen kuuluvat
alati muuttuvaan prosessiin, evoluutioon.
Maailmankaikkeus
hengittää sillä tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti