517. Luonnemurhista 170210

517. Luonnemurhista 170210

On olemassa ilmeisesti kahdenlaisia murhia: aitoja ja mielikuvituksellisia.

Ensimmäiset ovat tyyppiä ”tapa sinä Kauhavan ruma vallesmanni, niin minä nain sen komian lesken”. Niistä seuraa aikanaan rangaistus. ”Ei saa laulaa Rannanjärvestä, Rannanjärvi on kuollu.”

Toisista kertoo tämän päivän Hesarissa ”kokenut politiikan toimittaja, joka on työskennellyt sanoma- ja aikakauslehdissä”. Hän kutsuu niitä luonnemurhiksi. Niistä ei ole määrätty rangaistusta. Vain epäilyksen varjo riittää. (ks. Jarmo Mäkelän kolumni Venäjän median luonnemurhien ykköskohde on Angela Merkel, mutta myös puolustusministeri Niinistö sai osansa: ”avoimen russofobinen hyökkäys”)

Johonkin näiden väliin sijoittuu eilinen tapahtuma Nizzan keskustassa … tai paremmin sanottuna tapahtuman järkyttävä tausta ja siihen liittyvä tunnelataus.

Vahvan poliisivartion keskeltä purettiin pehmoleluista, muistokirjoituksista, julisteita ja kuivuneista kukkasista rakennettu muistomerkki, joka siirrettiin kymmenissä, ehkä sadoissa, valkoisissa pahvilaatikoissa pois Albert 1:n puistosta, kauas länteen, Var-joen varteen, odottamaan varsinaisen muistomerkin valmistumista.

Lähistöllä ei näkynyt vahvasti aseistettuja sotilaspartioita, jotka ovat viime kesän terrori-iskun jälkeen kierrelleet kaupungin kaduilla ja kujilla. Niiden läsnäolon saattoi vain aavistaa.

Kaiken varalta.

Kysymys ei ollut Ison Talon Antin sitsilauluksi muuttuneesta veriteosta eikä yksityiseen henkilöön kohdistuneesta luonnemurhasta, vaan mielettömästä massamurhasta, jossa murhaaja käytti raskaasti lastattua rekka-autoa ”niittokoneena”.

Hänellä oli sama kohtalo kuin Rannanjärvellä.

Seisoimme Viljo Vähäsen kanssa syrjässä katsomassa spontaanisti syntyneen muistomerkin purkamista. Ymmärsimme, ettei sitä haluttu jättää ensi viikolla alkavien Karnevaalien jalkoihin, vaikka siitäkin käytiin paikallisissa piireissä ankaraa kädenvääntöä.

”Luonnemurha on kyllä aika omituinen käsite”, Viljo aloitti. ”Siis, että ei varsinaisesti murhata, kuten rumaa vallesmannia, vaan häneltä riistetään luonne, järjestyksen ylläpitäjän, vallesmannin luonne, virka ja tehtävä mustamaalaamalla hänen työnsä ja elämänuransa ja saattamalla hänet huonoon huutoon tai naurunalaiseksi.”

- Aivan niin. Juuri siitähän informaatiosodassa on kysymys. Luodaan keinotekoisia, vääristyneitä imagoja luonteita. Annetaan leimakirveen heilua vapaasti.

”Juuri niin. Sellaistahan on kautta aikojen tapahtunut sekä suurten että pienten sotien yhteydessä. Sotapropagandaksi sitä on tavattu kutsua. Mielten muokkaukseksi. Psykologiseksi sodankäynniksi.”

- Ja nythän siihen on aikaisempaa suuremmat mahdollisuudet, kun ihmisten mielen, persoonan, taakse päästään tunkeutumaan sellaisilla aseilla, joista aikaisemmissa sodissa ei ollut mitään käsitystä. Vain harmaa aavistus.

”Tässä onkin luonnemurhien ydinajatus. Totuutta voidaan käsitellä kuin muovailuvahaa. Aina tilanteen mukaan. Mustaa tai valkoista. Sinistä tai punaista. Vaihtoehtoiset totuudet ovat kaikkien käytössä. Erilaisia fobioita sekoitetaan keskenään. Russofobia. Natofobia. Homofobia. Lihafobia. Kohta kaikki on yhtä fobiaa.”

”Nyt ollaan jo tosiasiassa keskellä suurta sotaa. Nyt etsitään jo kuumeisesti asemia ja aseita varsinaista murhaa varten.”

”Mielikuvitusmurhilla on tässä sodankäynnin vaiheessa keskeinen merkitys. Ne luovat pohjaa aidolle murhalle, jota niiden katveessa, varjossa, on voitu ja voidaan valmistella.”

”Kuka nyt viitsisi enää puhua aseidenriisunnasta tai rauhanvyöhykkeistä. Sellaisista rauhan unelmista, jollainen YK oli alkujaan. Ne ovat menneen talven lumia. Nyt tarvitaan muureja ja muurinmurskaajia. Sotilasliittoja. Moderneja sotakoneita. Murhavälineitä. Puukot ja puntarit joutavat museoihin.”

Kävelimme Viljo Vähäsen kanssa hiljaa pois Albert 1:n musiikkipuistosta, jossa aamulla ei ollut enää yhtään pehmolelua.

516. En Marche! 170207

Ranskassa muhii yllätys! Marseljeesin veriset sanat antavat vauhtia tälle keväälle, kun presidentinvaalien ensimmäinen kierros käynnistyy 23. huhtikuuta.

         Edetkäämme, isänmaan lapset,

         kunnian päivä on tullut!

         Meitä vastaan hirmuvallan

         verinen lippu on nostettu

         verinen lippu on nostettu.

         Kuuletteko konnuillamme

         noitten villien sotilaiden huudon

         jotka tulevat teidän syliinne asti

         leikkaamaan poikienne ja kumppaneidenne kurkut

         (Kertosäe)

         Aseisiin kansalaiset!

         Muodostakaa pataljoonanne!

         Marssikaamme, marssikaamme!

  kunnes epäpuhdas veri kastelee peltomme.

Viljo Vähänen painoi kuitenkin jarrua.

 ”Ei nyt sentään aivan noin konkreettisesti. Nythän eletään vuotta 2017 sivistyneessä Euroopassa eikä vuotta 1792, jolloin (virallisten aikakirjojen mukaan) heinäkuun 30. päivänä Marseillesta saapunut tasavaltalaisten sotilaiden komppania lauloi laulua saapuessaan Pariisiin, mistä laululle tuli nimi Marseljeesi. Siitä tuli yhdessä yössä suosittu taistelulaulu pariisilaisten keskuudessa. Kansalliskokous julisti laulun Ranskan kansallislauluksi 14. heinäkuuta 1795.”

Viljo oli kirjansa lukenut.

Mutta olimme myös lukeneet Nizzassa eilisen Nice-Matinin, jossa kerrottiin kissankokoisin kirjaimin, että kansa lähtee nyt marssille Emmanuel Macronin, 39v, puolesta ja että kansalaiskomitea En Marche! kerää vaalitaistelun viimeisillä metreillä valtavasti kannatusta niin oikealta kuin vasemmalta.

Kellot alkoivat soida.

Mikä mies? Mikä maa? Mikä valuutta?

Tietoa löytyi helposti.

Minun suhteeni on asioita, jotka monet jo tietävät. Olen käynyt Ranskan kansallisen hallintokoulun, ENAn. Olen talousmies. Olin mukana presidentti Hollanden vaalikampanjassa vuonna 2012 ja sen jälkeen hänen sihteeristössään. Olen ollut myös talous- ja teollisuusasioista vastaavana ministerinä elokuuhun 2016 saakka. Siinä minun viralliset henkilötietoni.

”Ei niistä mitään ihmeellistä irtoa.”

Viljo on ollut aina realisti. On uskottava miehen sanaan.

Mutta jotakin on täytynyt tapahtua … ja olla tapahtumassa, kun kuumana kiehuvasta puoluepoliittisesta kattilasta ponnahtaa ylös nimi, joka on sekoittamassa kaikki ennakkokaavailut ja veikkaukset.

Eikö tämä pitänyt olla yhtä juhlamarssia ranskalaisen nationalismin lipun alla!

Kun Kanaalin takana horjutaan. Kun saksalaiset jahkailevat oman äärioikeistonsa ja hitlereittensä kanssa. Kun Italia ei saa rivejään järjestykseen. Kun Venäjä tuntee olevansa pahojen voimien saartama. Kun Atlantin takaa kuuluu pahanteistä aseidenkalistelua.

Eikö juuri tämä hetki olisi otollinen Ranskalle, suurten kumousten kärkimaalle!

”Aivan. Juuri tässä se suuren yllätyksen mahdollisuus piilee. Että syntyy yllättäen jotakin aivan uuttaa. Jotakin radikaalia.”

En March! – liike saattaa olla juuri sitä.

Nice-Matinin juttu on tietysti vain pieni pisara suuressa meressä.

”Oireellista on kuitenkin se, että perinteiset puoluerajat ovat rikkoutumassa. Ja vaikka Emmanuel Macron on poliittiselta karriääriltään selvästi vasemmistolainen, hän vetää kuin magneetti puoleensa kannattajia sekä vasemmalta että oikealta, mutta myös niistä piireistä, jotka ovat kyllästyneet puolueisiin – kaikkiin puolueisiin – ja niiden ajamiin asioihin (EU-vastaisuuteen, globalisaation vastaisuuteen, maahanmuuton vastaosuuteen … kaikkeen vastaisuuteen).”

- Juuri niin. Ja kuinka ollakaan, Emmanuelin menestyksen taustalta löytyy mielenkiintoinen filosofinen ajatus, joka saattaa hyvinkin selittää En Marche!-liikkeen yllättävää suosiota. Ikään kuin vanhat Platonin filosofit olisivat heräämässä henkiin. Ne, joilla viime kädessä olisi oikeus johtaa kansakuntia ja tehdä suuria ratkaisuja kansalaisten nimissä!

Paul Ricœurin hermeneutiikka. Muistaminen ja unohtaminen. Elämisen dynamiikka.

Uusi poliittinen kulttuuri? Uusi irtiotto iänikuisen valtataistelun kuristavasta otteesta! Hallituksesta! Oppositiosta! Ehkä aavistus Immanuel Kantin ikuisesta rauhasta?

Pieni sitaatti Googlesta:

Puolustaessaan epistemologian ja ontologian vastavuoroista suhdetta Ricœur esitti, että filosofilla tulisi olla pätevyys ainakin yhdessä erityistieteessä. Ricœurin omalla kohdalla tämä toteutui niin, että hän julkaisi filosofisen tuotantonsa ohessa useita tutkimuksia protestanttisen teologian ja teologisen hermeneutiikan alalta. Ranskan ulkopuolella hän tuli monissa maissa tunnetuksi aluksi tätä kautta. Ricœurin itsensä mukaan hänen teologinen tuotantonsa on pidettävä erillään hänen filosofisesta tuotannostaan, jossa hän ei hyväksy tai ota annettuna absoluutin käsitettä.

Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi kuolemaa käsittelevä Vivant jusque'a la mort, joka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2007.

(Kannattaa etsiä taustoja hakusanalla ”Jarkko Olavi Tontti, suomalainen kirjailija, runoilija, juristi)

515. Uudestisyntymisestä 170206

Mais la base naval, et plus particuilière la zone autour des bassins Vauban, ressemble un peu à une chambre de bébé que les parents préparent avec amour en attendant l’heureux événement. Depuis quelques semaines, de la peinture bleue est apparue un peu partout. Ce sera un garcon. Le berceau, lui, est fin prêt.

(Nice-Matin, Dimanche 5 févries 2017 ”Charles-de-Gaulle: le grand bond en avant).

Kuinka herttaista!

Keskellä Ranskan kiihkeää presidentinvaalitaistelua, jossa kaikki vanhat sotalinjat ja juoksuhaudat näyttävät olevan sikinsokin, vanha valtiomies ja kenraali lepää kaikessa rauhassa kehdossansa.

Odottamassa uudestisyntymäänsä. Renessanssiansa.

Mielikuva olisi kuin kaunis satu, ellei sen yllä lepäisi synkkä pilvi.

Vauvaa bébé valmistellaan 18 kuukauden ajan 1,3 miljardin euron budjetilla seuraavaan suureen sotaan.

Siitä eivät valtataistelua käyvät puolueet ja niiden presidenttiehdokkaat näytä olevan moksiskaan.

Sieltä ei irtoa ääniä.

Ranskan sotalaivaston helmi, atomikäyttöinen lentotukialus FS Charles-de-Gaulle, joka on vedetty toistamiseen Vaubanin suurtelakalle perusteelliseen tarkastukseen (ATM2, le deuxiéme arrêt technique majeur) tuntuu nauttivan kiistatonta kansansuosiota. Se on arvostelun yläpuolella, vaikka sen koeajot ja ensimmäiset käyttövuodet olivat täynnä ongelmia ja skandaaleja. (Vähän kuin Helsingin metro!)

Nyt odotetaan, että bébé lähtee maailman vesille täysin uudelleensyntyneenä, tulivoimaisena ja pelottavana sotakoneena.

Se tulee olemaan edelleen Ranskan laivaston ensimmäinen ydinkäyttöinen pinta-alus ja ainoa ydinkäyttöinen lentotukialus USA:n laivaston ulkopuolella.

Merten syvyyksissä liikkuu kyllä myös ranskalaista ydinvoimaa.

Kun ATM2:ssa bébé saa täysin uudenaikaisen varustuksen, on selvää, että korjaustyön tekniset yksityiskohdat pidetään tiukasti salassa. Yhtä selvää on kuitenkin, että aseistus ja komentojärjestelmät tulevat oleman yhteensopivia kaikkien Nato-maiden kanssa. Eivät bébé ja sen vedenalaiset sisarukset voi jäädä tällaisen sotilaallisen koordinaation ulkopuolelle.

Sen vuoksi tuntuu huvittavalta (hätävarjelun liioittelulta), että  Nice- Matinin laajassa artikkelissa mainitaan korjaustyön pääarkkitehti vain etunimeltä – turvallisuussyistä.

Ehkäpä on ajateltu, että näin vältytään niiltä vakoiluväitteiltä, jotka hetken aikaa varjostivat FS Charles-de-Gaullen rakennustöitä.

Mutta kun Ranska saa pian jälleen uuden presidentin, on odotettavissa, että bébén nimestä käydään jälleen jonkinlaista debattia.

Alkuperäinen nimihän oli FS Richelieu.

Joku voisi ajatella, että FS Le Pen saattaisi soida pehmeästi ranskankielessä!

Tai miksipä ei FS Macron!

Kahdeksantoista kuukauden kuluttua bébé on joka tapauksessa jo noussut kehdostaan ja saanut jalkoihinsa ainakin polvihousut!

Ne jalassa on mukava porskutella maailman rantavesissä.

Ja kriisipisteissä.

  

514. Halkaistu hius 170204

No joo, ei nyt ruveta hiuksia halkomaan.

Kirjoitin tämän otsakkeen ensimmäisen kerran tiistaina 17.1.2017. Sen jälkeen tuli pitkä hiljaisuus. Ajatuksenjuoksu katkesi, kun yritin ottaa kantaa perustuslakikeskusteluun.

Tuli täysi stoppi.

Tänään kirjoitin saman osakkeen uudelleen sen muistoksi, että helmikuussa 2011 läksin Viljo Vähäsen kanssa Enkelten lahdelle odottamaan auringon laskua, jolloin kottaraiset alkavat lentää.

Silloin kirjoitin ensimmäisen postaukseni tähän blogiini Nizzassa. Ja nyt olen samassa paikassa, samassa tilanteessa. Tänään tosin sataa vettä taivaan täydeltä enkä varmaankaan tule näkemään, kuinka aurinko laskee lentokentän suunnassa, mutta kottaraiset saattavat silti jo aloittaa jokavuotisen rituaalilentonsa ennen kuin suuntaavat kohti pohjoista, jonne itsekin palaan parin viikon kuluttua.

Aiheen sain tänään Jukka Kemppiseltä. Perustuslakia muutettava. Edellisellä kerralla samaa aihetta sivusi Raimo Ilaskivi Lipsutaanko perustuslaista?

Jäin miettimään, yrittävätkö akateemisesti korkealle koulutetut ja kokeneet kolumnistit halkaista hiusta – siis saivarrella. Vai onko perustuslaissamme todella niin pahoja virheitä tai puutteita, että nyt voimassa oleva perustuslaki on halkaistava vaikka väkisin, jotta näkisimme kunnolla sen sisälle osataksemme tehdä siitä paremman ja käyttökelpoisemman?

Tein sen  virheen, että aloin etsiä vastausta hiuksesta itsestään ja ajauduin oitis maailmaan, joka on minulle vieras, hämmentävä jopa pelottavakin.

Luin nimittäin ensimmäiseksi Tiede-lehdestä Mikko Puttosen artikkelin ”Todella pinnallista. Tietokoneiden osaset pakkautuvat yhä pienempään tilaan. Laitteisiin tarvitaan ohuutta, joka mitataan atomeissa.”

Hupsista!

Kuinka pieniksi osasiksi perustuslaki olisi pilkottava, jotta todellinen vika löytyisi ja uusi osa tai uudet osaset voitaisiin asettaa paikoilleen?

Ja tarkemmin.

Atomikerroskasvatuksen erikoisuus on, että kalvon muodostavaa ainetta ei levitetä yhdellä kertaa pinnalle niin kuin maalia seinälle. Pikemminkin sitä voisi verrata vesivärimaalaukseen: kun ensin levitetään keltaista väriä ja päälle sinistä, syntyy vihreää. Vastaavasti atomikerroskasvatuksessa käytetään hyväksi sitä, että aineet reagoivat keskenään ja muodostavat uusia yhdisteitä, uuden materiaalin. Näin kalvo synnytetään vaiheittain atomikerros atomikerrokselta kemiallisten reaktioiden avulla.

Atomikerroskasvatuksen lähtökohtana käytetään pintamateriaalin omia kemiallisia ominaisuuksia. Työ aloitetaan tuomalla alustalle, vaikkapa piikiekolle, kaasumaista ainetta, joka reagoi alustan pinta-atomien kanssa. Reaktiot jatkuvat, kunnes kaikki reaktiopaikat on täytetty eli pinta on kokonaan kyllästetty. Toisessa vaiheessa ylimääräinen lähtöaine huuhdotaan pois. Kolmannessa vaiheessa tuodaan jälleen uutta ainetta, joka reagoi ensimmäisessä vaiheessa syntyneiden pintaryhmien kanssa. Lopuksi vielä huuhtelu, ja kas: kerros uutta materiaalia on syntynyt. Paksuutta sillä on yhden atomin verran. Kun ensimmäinen kerros on valmis, voidaan aloittaa seuraavan kerroksen kasvatus. Tehdään vain samat vaiheet uudestaan. Tässä kohdin voidaan myös vaihtaa materiaalia.

Että sillä lailla.

Kun perustuslakia aletaan muokata lisäämällä siihen uusia aineksia (kuten oikeuksia maahanmuuttajille tai kaksoiskansalaisille), hommaa ei voi tehdä huitaisemalla, vaan jokainen vaihe on harkittava huolella (kuten vesivärimaalauksessa), koska tuloksena voi olla (pahimmassa tapauksessa) täysi susi, jota ei voi korjata, vaan koko työ on revittävä kappaleiksi.

Tuhottava.

Minulla itselläni on sellainen (lapsenomainen) käsitys, että meidän perustuslakimme on yksi maailman parhaimmista. Yksi kestävimmistä.

Se ei ole murtunut, vaikka maailma ympärillämme on muuttunut moneen kertaan.

Siinä on jotakin taianomaista voimaa ja sitkeyttä.

Se on kestänyt jopa viimeisimmätkin (sisäiset) murtoyritykset, joihin presidentin valtaoikeuksien riisuminen ja EU-lainsäädännön väkinäinen sisäänkirjoittaminen kuuluvat.

Viimeisimpään rakenteelliseen muutokseen, jolla kaikki hajanaiset säädökset vedettiin saman katon alle, on aihetta suhtautua myönteisesti. Se ei heikentänyt eikä vahvistanut perustuslakiamme. Siinä mielessä se oli neutraali ele.

Nyt olisi kuitenkin varustauduttava siihen, että pahamaineinen geopolitiikka ja siihen vahvasti kytkeytyvä nationalismi nostavat päätään kaikkialla maailmassa. Myös meillä Suomessa. Isänmaallisuuttakin yritetään tyrkyttää mausteeksi ihan samaan tapaan kuin aikaisempien kriisien yhteydessä.

Ei meidän tietenkään ole syytä jäädä tuijottamaan omaan napaamme – vaikka sieltä paistaisi kirkaskin aurinko ja vaikka kottaraiset nousisivat siivilleen – mutta uskoa itse rakentamaamme, 100-vuotiaaseen valtiojärjestykseen ja perustuslakiin meidän ei tulisi heikentää eikä asettaa omaa rakennustyötämme kysymyksenalaiseksi.

Kyllä mekin osaamme halkaista hiuksen, jos se näyttää tarpeelliselta, mutta katkaisuun meillä ei ole mitään aihetta.

Caveat consules.