Aika on kärsimystä, koska meidän täytyy menettää, mitä meillä on ja mihin olemme liittyneet. Koska kaiken, mikä alkaa täytyy päättyä. Mikä saa meidät kärsimään, ei ole menneisyydessä eikä tulevaisuudessa, se on tässä, muistissamme, odotuksissamme. Olemmeko olemassa ajassa vai onko aika olemassa meissä?” (Annikka Mutanen: ”Aika käyttäytyy aivan eri tavalla kuin luulisi”, Helsingin Sanomat 28.12.2018 - Ajan luonne. Carlo Rovelli, Ursa 2018)
Pelonlietsojilla on aina otolliset markkinat, ja suhdanteet tuntuvat vieläpä kääntyneen heidän edukseen. (Heikki Aittokoski: ”Tulevaisuus ei kaipaa lisää menneisyyttä”, Helsingin Sanomat 30.12.2018)
Vuosi vaihtuu jällen. Ylihuomenna se merkitään numeroin 1.1.2019. Se ei herätä tunteita. Ei pelkoa. Ei kärsimystä. Ei erityistä iloakaan. Sehän on vain uusi merkintä almanakassa.
Vai onko?
Juuri ennen vuodenvaihdetta kaksi Hesarin artikkelia nykäisivät nukahtaneen ajanhermon hereille.
Toisessa kirjoittaja varoitti: ”Jos et halua muuttaa totunnaisia käsityksiäsi, älä lue tätä.”
Toisessa toimittaja, joka oli saanut tehtäväkseen toimia vuoden ajan tulevaisuuskirjeenvaihtajana kirjoitti, ettei ole mahdoton ajatus, että ”lähitulevaisuudessa pienet panssarivaunut liikkuvat parvissa tekoälyn ohjaamina” ja että ”samalla tavalla kuin autoja, myös aseita kehitetään yhä itsenäisemmin toimiviksi.”
Niinpä kysyimme Viljo Vähäsen kanssa toisiltamme vuoden viimeisellä kävelyretkellämme Lauttasaaren Ryssänkärjessä, missä ajassa me nyt elämme?
Lähtökohtana oli ajatus, ettei mitään kaikille yhteistä tasaista ajanvirtaa ole olemassakaan, vaan että on vain loputon määrä erilaisia aikoja.
Asian sanoo täsmällisemmin Carlo Rovelli menestyskirjassaan Seitsemän luentoa fysiikasta. ”Ominaisaika ei riipu vain siitä, missä olet ja miten lähellä painavia kohteita, vaan myös nopeudesta jolla liikut”.
Viljo aloitti.
”Universumin tapahtumasarjat ovat kyllä vähän toista luokkaa kuin meidän aamukävelymme, mutta hänen esimerkkinsä vierivästä pallosta on kuitenkin ilmiselvä ja järkeenkäyvä. Kun vierivä pallo pysähtyy, se johtuu kitkasta, jossa syntyy lämpöä. Sama ei voi tapahtua takaperin: pallo ei lähde tasaisella alustalla liikkeelle itsekseen, mutta hänen tutkimuksensa kvanttigravitaation luonteesta alkoi mennä minulta yli hilseen. Meille merkityksellinen järjestys muuttuu suuren kokonaisuuden kannalta yhdentekeväksi.”
”Täsmennyskin jää jotenkin vaikeaselkoiseksi: ”Se pomppii, aaltoilee, aineellistuu vain vuorovaikutuksissa, eikä sitä löydy tietyn minimimittakaavan alapuolelta... Mitä on siis jäljellä ajasta kaiken tämän jälkeen?”
- Heikki Aittokoski liikkuu hieman tukevammalla pohjalla pohtiessaan ihmisen ja koneen tulevaisuutta ja viitatessaan tietotekniikan uranuurtajaan Alan Kayhin, jonka mukaan ”paras keino ennustaa tulevaisuutta on keksiä se itse.
”Se on tietysti ihan hyvin sanottu, mutta ei ratkaise meidän perusongelmamme: missä ajassa me nyt elämme. Emmekö todellakaan kaipaa lisää tietoa menneisyydestä?”
Tässä kohdin ajauduimme Viljo Vähäsen kanssa syvälle kahteen ajatussuuntaan: kirjallisuuteen ja fossiilitutkimukseen, joissa aika ja käsitys ajasta kieppuvat jatkuvasti levottomana.
Erimerkiksi Olli Jalosen Taivaanpallossa tähtitieteilijän oppipoika, Angus, elelee varsin todentuntuisesti uskonpuhdistuksen jälkeisellä vuosisadalla 1600-luvulla – puhumattakaan vaikkapa Mika Waltarin historiasarjan romaaneista. Niissä faktat ja fiktiot ovat kohdallaan.
Myös Sir David Attenboroughin ohjelma merihirviöistä, jotka elivät maapallolla 200 miljoona vuotta sitten, houkuttelee ajattelemaan, kuinka nuoria ja epämääräisiä jouluevankeliumitkin ovat, jos ne asetetaan aikajanalle. Nehän ovat vain silmänräpäyksiä!
Oli minun vuoroni jatkaa.
- Carlo Rovelli on oikeassa siinä, kun hän sanoo, että tiede on onnistunut tekemään päteviä havaintoja maailmasta vain silloin, kun olemme kiinnittäneet huomiomme muutokseen.
”Minäkin muista hyvin, kuinka monta kertaa olen kuullut väittämän, että me elämme muutoksen aikaa. Yhtä usein analyyttinenkin keskustelu on kuitenkin ajautunut umpikujaan silloin, kun on yritetty täsmentää, mihin suuntaan muutos on tapahtunut ja mihin suuntaan nyt ollaan menossa. Eteen- vai taaksepäin.”
”Ehkä Rovelli on oikeassa myös siinä, että tulevaisuus on sekamelska, joka sisältää lähtökohtaisesti epävarmuustekijöitä. On liikaa oletuksia varmojen vastauksien antamiseen”
- Mielelläni yhtyisin kuitenkin Heikki Aittokosken optimistiseen johtopäätökseen hänen tulevaisuustehtävänsä päätteeksi:
Kaikkia näitä esimerkkejä yhdistää ihmisten loputon uteliaisuus, eteenpäin pyrkiminen, kyky tunnistaa tarpeita tai ongelmia ja halu etsiä ratkaisuja. Se on ihmisyyden parhaita puolia.
Viljo Vähänen halusi kuitenkin pitää mielessä ajan perusluonteen, sen arvoituksellisuuden, jota Annika Mutanen (joka muuten on suomalainen judon EM-mitallisti!) pohtii artikkelissaan (Carlo Rovelliin viitaten) näin:
”Terävimmätkin aivot on tuomittu epäonnistumaan, kun yritämme kuvata maailmaa sellaisena kuin se on. Syy on paljolti siinä, että universumissa ei ole mitään pysyvää. ”Maailma ei ole kappaleiden kokoelma. Se on tapahtumien kokoelma.” Jopa kappaleen perikuvaksi mieltyvä kivenmurikka on vain ohimenevä vaihe tapahtumien sarjassa, jossa se muodostuu ja jälleen hajoaa.”
Viljo täsmensi kuitenkin:
”Pelonlietsoja en halua olla.”
