702. Politiikan piippuhyllyltä 7. 190226

Olemme Viljo Vähäsen kanssa seuranneet piippuhyllyltä kuuden postauksen ajan eduskuntavaalien lähestymistä emmekä ole tulleet hullua hurskaammiksi. Iänikuinen valtataistelu Oikeiston ja Vasemmiston välillä jatkuu eikä sille ole loppua näkyvissä myöskään tänä keväänä, kun vaalihuoneistojen ovet sulkeutuvat sunnuntai-iltana 14. huhtikuuta. Istumme kuitenkin piippuhyllyllämme loppuun saakka, sillä kansanedustajien joukkopako eduskunnasta tekee henkilötasolla loppuratkaisusta tavallista kiinnostavamman.

Olimme paikalla Ryssänkärjessä, kun päivä valkeni klo 7.29. Taivas oli harmaa. Suojasää oli hyökännyt ankarasti talvihankien kimppuun. Meri lainehti eikä Lauttasaaren ympäri päässyt kukaan hiihtämään vanhaan pakkastalvien tyyliin. Tuskinpa maaliskuunkaan pakkaset ehtivät tilannetta korjaamaan. 

Viljo aloitti seitsemännen vaalipostauksemme.

”Tässä käy nyt juuri sillä tavalla, kuin ennustimme silloin, kun oikeistohallituksen ministerit esittivät nyrkkitervehdyksensä televisiossa. Sanoimme silloin, että se oli suuri virhe. Ylimielinen ele. Bjälbön konsiilin johtajatroikka osoitti koko kansalle, ettei se ymmärrä konsiilin henkeä eikä toimintatapoja. Siihen ei noissa olosuhteissa olisi ollut varaa.” (ks. Bjälbön uutiset 2.8.2015-15.6.2019. Viljo Vähäsen havaintoja yhteiskuntasopimuksesta)

”Tässä kohtaa on hyvä siteerata.”

Kokoonkutsuja katsoi jokaista piispaa (so. Elinkeinoelämän Keskusliiton, Kuntatyönantajien, SAK:n, STTK:n ja Akavan johtajia) suoraan silmiin. Oli joustettu, kiristetty ja väännetty. Syytelty. Annettu anteeksi. Annettu periksi. Vannottu. Ihan niin kuin vanhaan hyvään aikaan. ”Tiimalasissani on vielä muutama hiekanjyvänen jäljellä. Kyllä te itsekin sen näette. Ja tajuatte, että aika on loppumaisillaan. Älkää kuvitelko, että minä kääntäisin tämän lasin uudelleen alassuin.

”Nyt aika on loppu. Rintamat murtuvat. Eduskunnan valiokunnat tukehtuvat työtaakan alle. Ne hautautuvat paperipinojen taakse. Kansan antamat valtakirjat vanhentuvat pian Tähän on tultu!”

- Pelkistyksesi on aika raju. Tulee mieleen Kauko Kare. Tuskinpa soten ja tiedustelulakien ajautuminen kuilunpartaalle sentään merkitsee koko poliittisen järjestelmämme murtumista?

”Sellaista henkeä äärilaidoilla on kyllä olemassa. Yhtynyt Vasemmisto (oppositio) on ottanut käyttöönsä kaikki mahdolliset aseet enemmistöä (hallitusta) vastaan. Hallituksen arvovalta on hiuskarvan varassa. Nyt on myöhäistä tehdä enää yhtään mitään.”

SO WHAT?

- Mihin tässä nyt ollaan menossa? Anarkiaan? Diktatuuriin? Minne?

Viljo Vähänen ei vastannut heti. Katsoi horisonttiin. Mietti.

”Varmaa tietoa ei ole. Mannerlaatat liikkuvat kymmenien miljoonien vuosien aikataulussa. Täyttä varmuutta seuravasta suureta tuhosta ei ole kenelläkään. Ennusteiden ja mielikuvien perustella sitä ei nytkään voida saavuttaa. Ihmisen elämä on lyhyt. Silmänräpäys. Ei tieteellinen tieto siihenkään  mitään varmuutta tuo. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että tulevaisuus on hautautumassa (jälleen kerran) epävarmuuden pilveen.”

Aikarajat, joita Kokoonkutsuja on käyttänyt saarnojensa keppihevosena, ovat murtuneet kerta toisensa jälkeen. Epistolatekstikin, jota hän aluksi luki suurella innolla, on menettänyt pala palalta loistoaan eikä sen sisällöstä ole enää jäljellä kuin vaivainen luuranko.

”Suomi on tietysti vain lastu laineilla. Sen me kaikki ymmärrämme. Itikan ääni voi vaivata elefanttia, mutta elintärkeätä, omaa suuntaansa se ei  sen vuoksi muuta. Maailman mittakaavassa valtataistelu on eri asia kuin meidän pienissä ympyröissämme. Geostrategisten asemien varmistaminen on noussut pian kylmän sodan päätymisen jälkeen suurvaltojen tärkeimmäksi tavoitteeksi. Se puetaan vielä tänä päivänä pumpuliin ja höyheniin, mutta taustalta kuulu jo selvääkin selvemmin uuden sodan (asevarustelun) pahaenteinen ääni.”

”Pienen valtion johtajilta (kansanedustajilta) vaaditaan nyt tietoa ja taitoa, jolla kansakunta selviää tulevaisuuden karikoista. Maalla. Merellä. Ilmassa. Avaruudessa. Ja ihmismielen labyrinteissa”

”Siihen kohdistuu huhtikuun 14. päivän illan suurin jännitys. Ja toive.”

701. Menneen talven lumilla 190217

Kerran oli kello nuori niin kuin mummokin, Mutta siitä kauan on jo, kauan tietenkin,  Kello raksuttaa mennyttä aikaa (”Mummon kaappikello”, Matti Louhivuori)

(Otteita Münchenin turvallisuuskokouksen uutisista 17.2.2019):

Jumissa ollaan, vaikka kovasti toista vakuutetaan. Äänensävy on kova – puolin ja toisin.

Merkel pyysi Kiinaa mukaan neuvottelemaan siitä, miten Yhdysvaltain ja Venäjän väliselle ja molempien maiden irtisanomalle keskimatkan ydinaseita rajoittavalle INF-sopimukselle saataisiin jatkoa.

Presidentti Sauli Niinistö haluaisi Euroopasta alueen, jolle ei jatkossa sijoiteta keskipitkän matkan ydinaseita, vaikka ne kieltävä INF-sopimus romuttuisi.

Viljo Vähänen valitti aamulla Ryssänkärjessä, jonka kirkas talviaurinko oli jo ehtinyt valloittaa, ettei hän millään päässyt irti mummon vanhan kaappikellon sävelestä, kun hän luki Hesarista uutisia Münchenistä, jonne maailman eliitti oli kokoontunut ihmettelemään, minne kylmän sodan rauhalliset vuodet olivat yht’äkkiä kadonneet ja taivaanranta oli peittynyt uuden sodan uhkaavista pilvistä.

”Aika on armoton. Se leikkaa jokaiselle nykyihmiselle oman palasensa elämänlangasta täysin riippumatta asianomaisen syntymäajasta tai –paikasta, ihonväristä taikka sukupuolesta. Jokainen joutuu tyytymään omaan palaseensa. Valitusoikeutta ei ole kenelläkään.”

”Kello raksuttaa mennyttä aikaa. Kellon tehnyt oli käsi vaarin: Onni pirtin täytti, tottakai. Näinhän se on. Jokaisella on omat muistonsa ja muistikuvansa menneestä ajasta.”

”Aika jättää omat jälkensä koko ihmiskunnan historiaan. Menneisyyteen.  Niitä jälkiä jokaisella on oikeus katsella omalla tavallaan. Yksin tai yhdessä muiden kanssa. Tai olla katsomatta, jos siltä tuntuu.”

Ei kultainen nuoruus jää unholaan, vaan muistoissa jälleen sen luokseen saan.

”Tässä tapauksessa (Münchenin uutisissa) mieltäni jäi vaivaamaan ajatus, että niissä hiihdeltiin menneen talven lumilla. Vanhat yöpakkaset olivat kovettaneet ne teräshangiksi. ETYK, START, IMF … Latuja oli ristiinrastiin. Sen kaikki näkivät ja tiesivät.”

”Mutta nyt (yllättäen?) hanget alkoivat pettää. Pelättiin, että kylmän sodan aikaiset turvallisuusrakenteet alkaisivat murentua. Puheisiin tuli syvyyttä, särmää ja uusia ulottuvuuksia. Ehkä myös pelkoa ja epävarmuutta.”

”Se ei välttämättä ole laisinkaan huono asia. Menneen talven lumilla on syytäkin liikkua varovasti ja valppaasti. On hyvä tarkkailla, ettei uusille hangille ilmesty elefantteja, jotka eivät ymmärrä, että porsliinikaupassa voi väärä töräyskin aiheuttaa vahinkoa ja väärä askel todellista tuhoa.”

 

700. Vallankahvassa 190211

Valtiovarainministeriötä johtava Martti Hetemäki piirtää rajoja, joiden sisällä poliitikot toimivat. Murentaako Hetemäen vaikutusvalta demokratiaa vai pelastaako se Suomen populistisilta hölmöilyiltä? (Helsingin Sanomat 10.2.2018, Tuomas Niskakangas: “Hallitus vaihtuu, Hetemäki pysyy”)

Virkamiehistö asettaa tässä vahvat rajat sille, mitä politiikassa voidaan tehdä. Tämä on varsin kyseenalaista. Järjestys on väärä. Ajatuksena länsimaisessa demokratiassa on ollut, että poliitikot päättävät ja virkamiehet toimivat sen mukaisesti (Valtio-opin emeritaprofessori Marja Keränen, Suomen Kuvalehti 6/2019: “Tämä ei ole demokratiaa!”. Liisa Kauppinen: “Suoraan sanoen”)

Suomalaiset valtatutkimukset ovat osoittaneet varsin selvästi, missä salaperäinen vallankahva sijaitsee.

Denis Wrongin valtapuun oksat ulottuvat vaikutusvallasta   arvovaltaan ja pakkovaltaan saakka (Power. Its Forms, Bases and Uses, Basil Bladwell, Oxford, 1979).  

Wrong kirjoittaa: “Henkilökohtainen, karismaattinen, arvovalta on vallan puhdas muoto, jossa käsky/alistuminen tapahuu ilman pakottamista, sisäistämistä tai asiantuntemuksen taikka laillisten valtaoikeuksien tuomaa suojaa, vain henkilökohtaisten ominaisuuksien pohjalta. Kysymys siitä, milloin ja millä ehdoilla henkilökohtainen arvovata muuttuu institutionaaliseksi arvovallaksi, toisin sanoan, mikä on karismaattisen heruuden suhde traditionaaliseen heruuteen ja lailliseen heruuteen, on ratkaisematon ongelma.”

Tutkimusten mukaan kansanedustajat “tietävät”, missä poliittisen vallan kahva sijaitsee. Se löytyy Senaatintorin varrelta, Valtioneuvoston linnasta. Hallituspuolueet ja virkamieskunta ovat varsinaisia vallankäyttäjiä.

Ei siis ihme, että kaikkien eduskuntavaaliehdokkaiden mielissä välkehtii ajatus saada ote vallankahvasta. Perustuslain toisesta pykälästä, jossa määritellään kansanvallan ja oikeusvaltion perusteet ja sanotaan, että valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta on vuosikymmenten kuluessa muodostunut vaalikamppailun tärkein huoneentaulu.

MUTTA

Siihen yksituumaisuus sitten päättyykin.

Mikä tulee olemaan valtioneuvoston kokoonpano? Ketkä istuvat Valtioneuvoston linnassa eduskuntavaalien jälkeen? Kuka sitä johtaa? Missä hengessä? 

Tiedetään tietysti, että tuleva pääministeri johtaa valtioneuvoston toimintaa ja huolehtii valtioneuvostolle kuuluvien asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittamisesta. Se on sanottu johtosäännössä. Tiedetään myös, että ministeriöiden korkeimpina virkamiehinä toimivat kansliapäälliköt ja että valtioneuvostolla on esityksentekovelvollisuus tasavallan presidentille esiteltävässä asiassa. Muistetaan myös, että esittelyissä on läsnä oikeuskansleri.

Rutiinit ovat kunnossa heti vaalien tuloksen selvittyä. Kansakunta ei joudu tuuliajolle olipa tulos mikä tahansa.

Mutta onko tämä demokratiaa, kuten Marja Keränen kysyy? Vai onko vallankahva johtavien virkamiesten rautaisessa otteessa?

Tämän on aivan olennainen kysymys. Virkamiesten ulostulot ilmentävät talouspuheen hegemoniaa, jossa politiikalle ei jää mitään tilaa. Onko muita arvoja kuin talous?

Kysymys esitettiin valtiovarainministeriön kansliapäällikölle ”Suomen vaikutusvaltaisimmalle virkamiehelle”.

“Hetemäellä on tapana innostua jostain asiasta tavattomasti. Hänen ominaispiirteensä on se, että hän perehtyy asiaan nimenomaan itse. Hän kaivelee tilastoja, lukee tieteellisiä artikkeleja, kehittää teorian, kirjoittaa muistioihin valtavat määrät taustatietoa, tekee kalvoja – ja esittää ratkaisun ongelmaan” (Tuomas Niskakangas).

Mitä muuta vallankäyttäjältä vaaditaan?

Toimittaja täsmentää:

“Ministereiden palvelijana Hetemäki on ehdottoman uskollinen. Hänen ajatusmaailmansa tulkitaan yleensä olevan hieman enemmän oikealla kuin vasemmalla, mutta rintamasuunta kääntyy kunkin hallituksen politiikan mukaisesti. Puoluekannasta riippumatta Hetemäki on palvellut ministereitä ja siivonnut heidän sotkujaan parhaansa mukaan”

Harmaa päivä kääntyi illansussa tihkusateeksi Ryssänkärjessä. Hanget alkoivat tummua ja peittyä putoilevista risuista. Viljo Vähänen halusi esittää oman kommentiinsa suomalaisesta demokratiasta:

“Vahvat persoonallisuudet raivaavat aina itselleen hengitystilaa. Näin syntyvät kansakunnan kehkot, joilla on käyttöä kriisitilanteissa.”

699. Susiko vapaaksi? 190208

 - Muutamissa tunneissa Helsingin Sanomien toimitukseen alkoi tulvia kirjoituksia omaisilta ja vanhustenhoidossa työskenteleviltä hoitajilta. Pelkästään verkkokyselyssä kokemuksistaan on kertonut yli 400 ihmistä. Sen lisäksi sadat ovat kirjoittaneet toimitukseen sähköpostia. 

- Aineisto nostaa kyyneleet silmiin, hämmästyttää ja vihastuttaa.

- Kirjoittajat kertovat kiireestä, välinpitämättömyydestä ja rankoistakin laiminlyönneistä. Joukossa on myös omaisten kirjoituksia, joista huokuu kiitollisuus oman isän tai äidin saamasta hyvästä hoivasta

(Helsingin Sanomat 8.2.2019 Tiina Marjamäki ”Sadat lukijat kertoivat kokemuksiaan vanhusten­hoidosta”)

Viljo Vähänen oli syvästi järkyttynyt, kun palasimme aamulla Ryssänkärjestä. Se ei johtunut laisinkaan siitä, että pakkanen oli hellittämässä ja suojasää alkoi painaa valkoisina hohtaneita hankia raskaalla kädellä ja inhottava loskakeli täyttää jalkakäytäviä.

Ei. Ei todellakaan. Vaan luettuaan emeritaprofessori Sirkka-Liisa Kivelän analyysin vanhustenhoidon tilasta ja huomattuaan, kuinka se täydensi väkevällä ja ankaralla tavalla professori Marja Vaaraman haastattelua, jonka lehti julkaisi vain muutamaa päivää aikaisemmin samasta aiheesta, kyyneleet nousivat Viljonkin silmiin. 

Voiko tämä olla totta Suomi-nimisessä sivistysvaltiossa vuonna 2019? Tällaistako on todellinen elämä hyvinvointivaltiossa? Tähänkö on päädytty siinä 30-vuotisessa sodassa, josta professori Vaarama kertoo haastattelussaan? 

Hän on 30 vuoden aikana laskenut lukuisia kertoja eri ministereiden ja muiden päättäjien pyynnöstä, paljonko vanhustenhuollossa pitäisi olla henkilökuntaa, jotta hoito olisi hyvää. Hän on tehnyt selvityksiä, tutkimuksia, raportteja ja suosituksia, yksin ja ryhmissä, eri titteleillä.

Kaikki turhaan! 

Vastako nyt kansan ääni alkaa kuulua syvistä rotkoista?

Viljo Vähänen muisti, kuinka hän oli pohtinut samaa aihetta muutama vuosi sitten tässä blogissa (ks. numero 89. ”Susiko vapaaksi? Osa IV 120512)

”Kapitalismin aurinko nousee jälleen kuin vieterinukke väärän taikurin käsissä. Vaikka se on nuijittu sata kertaa maanrakoon, se pompahtaa aina vaan pinnalle ja hymyilee irvokkaasti ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.”

Silloin hän oli kaivanut esille ikivanhan tekstin.

”Siksi on hyvä palauttaa mieliin, mitä Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen kirjoitti vuonna 1874, keskellä erästä kapitalismin varhaista auringonnousua: 

Vapaan kilvoittelun laki on ainoastaan raaka luonnonlaki, jonka mukaan taloudelliset voimat, nimittäin itsekkäät edut, taistelevat niin kuin luonnonvoimat luonnossa. Että tasapainoa noinkin syntyy, on kyllä totta, mutta se voipi tapahtua sillä tavoin kuin luonnossakin, että heikompi voima masentuu ja häviää.

Nyt Viljo Vähänen kuulee saman järkyttävän kaiun niissä reaktioissa, joita Tiina Marjamäki on koonnut Helsingin Sanomien sivuille.

Eikä siinä kaikki.

”Se on varmasti vain jäävuoren huippu. Vanhusten kohtalo on kansallinen häpeä. Skandaali. Hirvittävä skandaali."

Yritin tasapainottaa.

- Mutta onhan siellä mukana myös onnellisia tarinoita. Ei kaikki ole pelkkää mustaa. Ja on hyvä myös huomata, että samoja vikoja on sekä julkisella että yksityisellä puolella. Ettei vain tässäkin tapauksessa paha kello kuuluisi kauemmaksi kuin hyvä kello?

Viljo oli kuitenkin tiukkana.

”Syyt vanhustenhoidon järkyttävään tilaan ovat syvemmällä. Tuolla selityksellä on pärjätty viimeiset 30 vuottaa ja tässä on sen sodan lopputulos. Vapaan kilvoittelun laki sai valtaisasti lisää tuulta purjeisiinsa sen jälkeen, kun Berliinin muuri sortui. Nyt rakennetaan uusia linnakkeita, rajoja ja muureja kaikkialle, jotta vapauden tuulet saisivat puhaltaa entistä voimakkaammin kaikkialla. Kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla. Siinä on syvä, järkyttävä paradoksi ja ristiriita. Ihmiskunnan ylivoimaisen enemmistö kannalta se on aina johtanut umpikujaan ja katastrofiin.”

”Sanalla sanoen sotaan.”

”Kun katselen ympärilleni ja kuuntelen maailman ääniä, ei hyvältä näytä nytkään.”

”Susi jolkuttelee jälleen vapaasti maailman turuilla.”