6. Transvestiitti lentää

6. Transvestiitti lentää

Kun luin Nizzassa ollessani Hesarista uutisen, että transvestismi poistetaan Suomen tautiluettelosta, koko juttu olisi voinut jäädä siihen, ellen samana päivänä olisi huomannut Le Mondesta Bruno Philipin artikkelia "L'envol du troisiéme sexe en Thaïlande", mikä vapaasti suomennettuna tarkoittaa, että "kolmas sukupuoli lentää Thaimaassa".

Kysymys on siitä, että Peter Chan-niminen entinen stuertti, joka on rikastunut suuresti asuntobisneksessä, on perustanut oman lentoyhtiönsä, hankkinut sille kaksi Airbus A 310-lentokonetta ja päättänyt palkata miehistöksi "neitipoikia" (ladyboys). Suunnitelmassa on tilauslentoja Bangkokista Kiinaan, Etelä-Koreaan ja Japaniin. Ymmärsin tietysti heti, että rahastahan tässäkin asiassa on ensisijaisesti kysymys. P.Chan on keksinyt mielestään hienon liikeidean, jolla aikoo pärjätä kovassa kilpailussa.

Mr. Chan oli kuitenkin löytänyt idealleen myös syvemmän merkityksen: "On uskomatonta, etteivät lentoyhtiöt hyväksy miehistöönsä transvestisteja. Ollaanhan me kaikki ihmisiä. Kysymys on ihmisoikeudesta!"

Ei siis rahasta vaan ihmisoikeudesta! Sehän on aivan eri juttu. Niinpä olikin pakko vilkaista Googlen avulla, mitä siellä sanotaan "kolmannesta sukupuolesta" ja yrittää selvittää, miksi sellainen on esiintynyt meidän tautiluettelossamme ja miksi se nyt sieltä poistetaan.

Huomasin joutuvani keskelle melkoista sana- ja käsiteviidakkoa ja kysyin Viljo Vähäseltä, kannattaako sinne mennä, vai olisiko parasta kiertää kaukaa.

Mielessä oli nimittäin kotoinen homokeskustelu, jonka ansiosta kristillisten Päivi Räsäsen julkisuusosakkeet kääntyivät nousuun kuin idästä kohoava aurinko konsanaan, ja siitä noususta minä haluan pysyä yhtä kaukana kuin itä on lännestä.

Viljo varoittikin, ettei siihen soppaan kannata lusikkaansa pistää. "Se voi juuttua sinne kuin täi tervaan".

Ymmärsin Viljoa, mutta silti lueskelin uteliaisuuttani Googlen tekstejä transvestismista ja tautiluokituksesta.

Kävi ilmi, että tautiluokituksella on pitkä ja mielenkiintoinen historia. Vuonna  1768 koulukirjoistakin tutun Carl von Linnén pitkäaikainen kirjeenvaihtotoveri Francois Boissier julkaisi teoksen Nosologia methodica, jossa sairaudet jaettiin kymmeneen luokaa, 295 sukuun ja 2400 lajiin. Vuonna 1989 valmistuneessa WHO:n luettelossa (ICD-10) nimikoodeja oli 12420. En jaksanut etsiä, paljonko siitä on 1.1.2010 päivitetyssä uusimmassa versiossa.

Määritelmiäkin löytyi: "Transvestisuus, ristiinpukeutuminen eli transvestismi (engl. cross-dressing) on sisäinen tarve eläytyä vastakkaisen sukupuolen rooliin muun muassa pukeutumalla ja meikkaamalla tälle sukupuolelle tunnusomaisesti ja muuttamalla elekieltä sen mukaisesti. Transvestisuus on sukupuolisuuden ilmiö, jolla ei ole selvää yhteyttä seksuaalisuuteen; vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutumisesta seksuaalisen mielihyvän saamista kutsutaan transvestiseksi fetisismiksi."

Nyt Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) koodistopalvelutyöryhmä esittää tautiluokituksesta poistettavaksi "kaksoisroolinen transvestismi, esinekohtainen seksuaalihäiriö, transvestiittinen fetisismi, sadomasokismi ja monimuotoiset sukupuoliset kohdehäiriöt". Laitoksen ylilääkäri Jorma Komulainen perustelee asiaa Lääkärilehdessä: "Selvityksemme mukaan näitä seksuaalisuuden ilmenemismuotoja ei ole enää pitkään aikaan kirjattu diagnooseiksi sairauskertomuksiin."

Esitys on mielestäni oikea. Transihmiset saavat puolestani lentää aivan vapaasti. Hauskan lisän keskusteluun näyttää tuoneen Hesarin kuukausiliitteessä pakinoiva nimimerkki "Kuukautinen".

PS: Arvioni iranilaisista sota-aluksista Välimerellä (22.2.2011) osoittautui vääräksi. Ainakin toistaiseksi. Sorry.

5. Rannalta katsottuna

5. Rannalta katsottuna

Rannalta katsottuna pieni meri näyttää yhtä laajalta ja loputtomalta kuin suuri. Maa katoaa silmistä. Jäljelle jää vain tyhjä horisontti.

Kun Lauttasaaresta katsoo etelään, Tallinnan suuntaan, vastarantaa ei näy. Ja kun Nizzasta katsoo etelään, Afrikan suuntaan, rannikko näyttää jäävän yhtä kauas. Todellinen ero on kuitenkin valtava.

Suomenlahti on tunnetusti vilkas kulkuväylä sekä itä-länsi että etelä-pohjoinen suunnissa. Geopoliittisestikin sitä voidaan pitää merkittävänä. Senkin halki on kulkenut ainakin yksi maailmanpoliittinen raja. Mutta Välimeri on kokonaan toista luokkaa. Sen kulttuuri- ja sotahistoria jättävät pienen, pohjoisen lahdenpoukaman moninkertaisesti varjoonsa.

Suomesta katsottuna Viro ja koko Baltia elävät juuri nyt rauhasia aikoja. Ranskasta katsottuna koko Afrikan pohjoisrannikko on liekeissä. Tunisiasta tammikuun puolivälissä, näennäisen rauhallisesti alkanut, kuohunta on levinnyt koko alueelle ja saanut yhä väkivaltaisempia muotoja. Mitään takarajaa ei enää ole näkyvissä. Päinvastoin. Kaikki "palomuurit" (Egypti, Libya) ovat murtuneet. Nyt pelätään, että vaikutukset alkavat näkyä myös Euroopan puolella.

Euroopan ulkoministerit yrittävät epätoivoisesti saada otetta tilanteesta, mutta joutuvat huomaamaan, että kansalliset intressit ajavat yhteisen ulkopolitiikan ohi (A. Stubbin lausunto eilen Brysselistä). Käytännössä Italialle kuuluvasta Lampedusan saaresta, joka sijaitsee lähempänä Tunisiaa kuin Sisiliaa, on tullut tämän laajenevan kriisin symboli, kun yhä kasvavat ihmismassat yrittävät käyttää tätä vanhaa pakoreittiä hyväkseen.  

Ranskalaisessa lehdistössä oli tänään uutinen, jonka mukaan Iranin kaksi sota-alusta (Alvand ja Kharg) ovat anoneet lupaa päästä Suezin kanavan kautta Punaiselta mereltä Välimerelle ja asettua siellä johonkin Syyrian satamista. Vaikka kyseessä lienee vain jonkinlainen koepallo (yksikään iranilainen sota-alus ei ole päässyt kanavan läpi sitten vuoden 1979 islamistisen vallankumouksen), se osoittaa, kuinka herkästi Välimeren etelärannikolta alkanut myrskyaalto voi siirtyä tarkoin rajatulta sisämereltä suurille ulapoille.

Rannalta katsottuna kansainvälisen merioikeuden säännöt eivät paljon paina, jos kyseessä ovat suurvaltojen  geopoliittiset (taloudelliset ja sotilaalliset) intressit. 

4.Voiko sotaan rakastua?

4. Voiko sotaan rakastua?

Le Monden helmikuisessa kuukausiliitteessä on sotatoimittaja Sebastian Jungerin (49 v) haastattelu, jossa kysellään hänen kokemuksiaan vuodesta, jonka hän vietti "poikien" kanssa Afganistanissa. Ei missä tahansa siellä, vaan Restrepon leirissä, joka sijaitsee Pakistanin rajan tuntumassa. Paikkaa pidetään pahimpana mahdollisena. Se on saanut nimensä siellä kuolleen, talibanien surmaaman, amerikkalaisen sotilaan mukaan. Sebastianin vuodesta on juuri valmistunut kirja (ranskaksi Guerre. Etre soldat en Afganistan) ja dokumenttifilmi (Restrepo), joka kilpailee vielä tässä kuussa Oscar-palkinnosta.

Junger kuvaa vuotta kolmella sanalla: pelätä, tappaa, rakastaa. Itse hän ei kantanut tietenkään minkäänlaista asetta, mitä paljon nuoremmat "pojat" hänen ympärillään eivät lakanneet ihmettelemästä, mutta saman pelon, jatkuvan ampumisen, pommit ja veren hän kohtasi kuin muutkin.

"Eikö rakastaa ole liian voimakas sana? Eikö pitäisi puhua toveruudesta tai jopa veljeydestä", kysyy toimittaja Annick Cojean.

Sebastian Junger vastaa: "Ei. Oikea sana on rakkaus. Siinä on kaikki."

Jäin miettimää. Kuinka nuoret miehet, "pojat", voivat rakastaa sotaa, johon heidät on kuljetettu tuhansien kilometrien päähän kotikonnuiltaan, perheistään, kavereistaan. Paikkaan joka kuhisee vihollisia. Paikkaan, jossa mikä tahansa sekunti voi olla viimeinen. Jossa kaikki eivät voi olla yhtä onnekkaita kuin, "Steiner", yksi "pojista", jonka kypärään (valokuva) luoti on repäissyt syvän viillon ja joka (herättyään täräyksestä) tokaisi vain: "Perhana. Olin vähällä kuolla."

Paikkaan, jossa supertehokas tykki (valokuva) voi ampua räjähteitä kaukaisiin kyliin tietämättä osuvatko ne "vihollisiin" (talibantaistelijoihin) vai "ystäviin" (siviileihin). Ja jossa miehittämättömät sotalennokit (ei valokuvaa) surisevat ympäriinsä kuin herhiläiset.

Siinä on jotakin keinotekoista. Se näyttää kuttaperkalta. Se maistuu muoville. Se haisee homeiselle jalkarätille. Viljo Vähänen sanoisi, ettei se ole mahdollista.

3. Viljo Vähäsen uusi elämä

3. Viljo Vähäsen uusi elämä

Viljo eli siis jokseenkin normaalin elämän, mutta kuoli hieman epänormaalisti. Ei kuitenkaan kovin poikkeuksellisesti. Sauna, viina, juhannus ja järvi ovat koituneet monen muunkin suomalaisen kohtaloksi.

Viljon uusi elämä on sen sijaan kova juttu.

Kerron siitä vain oman versioni, mutta oletan, että satoja muitakin tarinoita on olemassa. Me Viljon kanssa emme ole viitanneet niihin sanallakaan eikä Viljo ole koskaan halunnut kommentoida minunkaan kertomiani tarinoita. Se asia on ikään kuin paketoitu pöydän jalan juureen, sinne, mihin vanhan ajan talonpoikaishäissä piilotettiin pullo, josta sitten tanssiin päästyä käytiin naukkailemassa. Meille ei ole koskaan tullut tarvetta avata sitä pulloa.

Viljon ensimmäinen ilmestys oli järkytys.

Korostan, ettei Viljon ilmestymisellä ole mitään tekemistä Raamatun ilmestystarinoiden kanssa. Viljo ei ole mikään Jeesus Nasaretilainen, joka ilmestyi opetuslapsilleen ristiinnaulitsemisen jälkeen eikä hän myöskään ole mikään Johannes, jonka on väitetty nähneen, kuinka maailma loppuu.

Silti Viljonkin uusi elämä - sellaisena kuin minä olen sen kokenut - alkoi mystisesti ja jatkuu samalla tavalla.

Kun esittelyssä sanoin, että Viljo Vähänen voi liikkua vapaasti elämän ja kuoleman välimaastossa, otin itselleni oikeuden puhua - V.V:n nimissä - samanlaisista asioista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jymähtäisin näissä blogeissani pelkästään filosofisiin perusmaisemiin. Konkreettisemmat arkielämän ja politiikan tapahtumat tulevat varmaankin täyttämään suurimman osan agendasta.

On kuitenkin välttämätöntä kertoa aluksi kaksi erilaista tarinaa, joissa Viljo ilmestyi kuolemansa jälkeen. Myöhemmin, kuten jo Keskustelussa (110214), hän tulee mukaan aivan muissa rooleissa - jos on tullakseen.

(1) Monta  vuotta kuolemansa jälkeen Viljo Vähänen ilmestyi ensimmäisen kerran. Silloinkin oli juhannus, mutta kukaan ei enää muistanut Viljon kuolemaa savusaunassa. Oli helteinen kesäpäivä. Olin lankomieheni Maran kanssa etsimässä uppotukkeja. Mara oli airoissa, minä istuin perätuhdolla. Vesi oli niin kirkas, että erotimme pohjan kolmen-neljän metrin syvyydestä. Olimme kyllä kolunneet vuosien varrella lähirannat niin tarkkaan, ettei nostamattomia tukkeja ollut enää montakaan rantavesissä. Joskus, vuosikymmeniä sitten, kun tukkeja uitettiin isoissa lautoissa, myrsky saattoi hajottaa lautan eikä kaikkia tukkeja koskaan löydetty, vaan osa jäi paikoilleen ja painui vähitellen pohjamutiin. Juuri niitä olimme nyt etsimässä.  

- Jarruta. Tuolla saattaa olla jotakin.

Olin kumartuneena lähes veden pintaan, kun erotin pohjamudassa lupaavan kohouman. Oltiin Syvälahden suulla, parikymmentä metriä rannasta. Syvyyttä oli ehkä pari metriä tai vähän enemmän. Mara jarrutti. Kumarruin aivan veden pintaan niin, että näin pohjan selvästi. Kyllä. Siellä makasi iso, paksun mudan peittämä tukki. Heti ihmettelin, kuinka emme olleet havainneet sitä aikaisemmin, edellisinä kesinä, kun olimme varmasti lipuneet monta kertaa samoissa puuhissa, saman paikan yli.

Terästin katsettani. Kyllä. Tukki siinä oli. Mutta se oli jollakin tavalla poikkeuksellisen muotoinen, ikään kuin siinä olisi ollut oksia, jotka erottuivat rungon vieressä. Omituista, ajattelin.

Samassa runko liikahti. Oksatkin alkoivat liikkua ja vetäytyä kauemmaksi rungosta. Aivan kuin kädet. Jäykistyin paikoilleni. Tartuin tiukemmin veneen reunasta kiinni. Marakin huomasi tilanteen ja kysyi: "Mitä siellä on?". En saanut sanaa suustani, kun katsoi, mitä pohjassa alkoi tapahtua.

"Kädet" todellakin irtaantuivat rungosta ja samalla runkoon alkoi nousta kohouma. "Polvet" ajattelin vaistomaisesti. Sitten rungon toinen pää alkoi kohota ja erotin selvästi "pään" ja "hartiat".

"Mitä siellä on?" Mara kysyi uudestaan.

En osannut vastata. Tuijotin vain veteen. Ihmettelin, ettei kirkas vesi seonnut, vaan "uppotukki" alkoi parissa minuutissa, ehkä nopeamminkin, paljastua ihmishahmoksi, joka oli nousemassa istumaan. Näin selvästi kädet, jalat, vartalon ja pian alkoivat myös kasvonpiirteen hahmottua. Tukka, otsa, nenä, suu. Kaikki näkyi selvästi kirkkaassa auringonvalossa, mutta päälaki jäi ainakin metrin vedenpinnan alapuolelle.

"Mitä siellä on?" Maran ääni oli nyt jo huolestunut. "Nouse nyt kunnolla veneeseen. Siehän oot ihan valkonen!"

"Täällä on Viljo Vähänen." Kuiskaukseni tuskin kuului veneen toiseen päähän.

Enempää ei puhuttu. Mara sousi veneen rantaan. Verkkaisesti. Mietteliäästi. Istuin perässä sanomatta mitään.

(2) Tässä toisessa tarinassa en ollut itse mukana, vaan sen kertoi omana kokemuksenaan eräs hyvin tuntemani yliopistomies. Kesti pitkään, ehkä pari vuotta, ennen kuin tajusin, että siinäkin esiintyi Viljo Vähänen, vakka hänen nimeään ei mainita. Tuttavastani voin sanoa vain sen verran, että pidän häntä aivan selväjärkisenä kaverina, mitä korostaa erityisesti se että hän on matemaatikko, myöhemmin teoreettisen fysiikan dosentti.

"Oli myöhäissyksy. Istuin metsäpirttimme kammarissa, ikkunan äärellä, ja katselin, kuinka hämärä alkoi laskeutua. Ohra oli korjattu jo ajat sitten. Keltainen sänki oli vain jäljellä. Kuusimetsä pellon takana seisoi tummana, mutta koivut ja haavat hehkuivat. Olin pannut saunan lämpiämän ja kantanut lähteestä vedet sisään. Koko päivän olin pilkkonut puita ja kasannut halot liiteriin. Oli raukea, leusea olo.

Samassa huomasin, että peltojen yli oli  lähestymässä tumma hahmo. Loikki varovaisesti yli ojien. Ei pitänyt kiirettä. Nainen se oli, koska piteli vähän väliä pitkää hamettaan. Näytti kantavan jotakin kirjaa tai semmoista. Ihmettelin, kuka se voisi olla. Kuka tulisi lauantai-iltana kylältä, kun sinne on yli viisi kilometriä eikä päivänmittaan tiellä ollut näkynyt mitään liikennettä.

Sitten oveen koputettiin. Ei hennolla kädellä, vaan voimakkaasti. Vastasin samaan sävyyn, että sisään vain, se on auki.

Olimme säilyttäneet pirtissä vanhan, matalan oven ja korkean kynnyksen, joten tulija joutui keräämään hameensa kainaloonsa ennen kuin pääsi, vähän kumartuen, astumaan sisälle.  En tuntenut häntä. Ei ollut kyläläisiä.

- Iltaa. Minulla on asiaa. - Ei sen kummempia muodollisuuksia. Meni suoraan asiaan. Mikäpä siinä. Kyllä se minulle sopii.

- Iltaa. Istukaa, alkaa hyvä.

Mutta hän ei halunnut istua, vaan avasi heti kirjansa. Näin, että se oli raamattu, koska kannessa oli kultainen risti, ja ajattelin heti, että se on niitä lahkolaisia, joita on kuulemma pesiytynyt kylälle.

- Tuon teille varoituksen, nainen aloitti ja avasi kirjansa. - Teidän ei pidä uskoa harhoihin. Olette koskettanut rajaa, jonka vain tosiuskovaiset saavat ylittää. Varokaa astumasta sen yli. Teille ei paljasteta totuuksia ennen kuin olette puhdistanut mielenne. Älkää leikkikö vakavilla asioilla. Te ette ainoastaan voi tuhoutua, vaan te tuhoudutte. Tämä on totisesti totta.

Sen sanottuaan nainen alkoi tehdä lähtöä. Kysyin kyllä - muodon vuoksi - että saisinko tarjota jotakin, kahvia tai teetä. Taisinpa sanoa jotakin sen suunaistakin, että "mielenkiintoista" ja että "voitaisiinko jutella", mutta se ei johtanut mihinkään. Nainen kokosi hameensa, kääntyi ja astui yli kynnyksen.

Kuulin - ehdottoman selvästi - kuinka hän nousi eteisestä kapeita, narisevia portaita pirtin ylisille. Tiesin, ettei siellä ollut mitään - ei ainakaan mitään vietävää - koska olimme pitäneet sitä vain rojuvarastona. Ei siellä pystynyt aikuinen ihminen edes suorana seisomaan. Mutta sinne hän nyt kiipesi.

Jäin kuuntelemaan.

Kuulin, kuinka paperia revittiin ja rutistettiin. Sitä kesti varmaankin parin minuutin ajan. Ihmettelin, että raamattuaanko se nyt alkoi repiä. Sitten tuli hiljaisuus.

Kun mitään ei pitkään toviin kuullut, nousin ylisille. Siellä oli jo hämärää, melkein pimeää. Etsin katseellani tummaa hahmoa tai papereita, mutta en nähnyt mitään. Kömmin vielä varmuuden vuosi peremmälle ja hamuilin eripuolille - hieman pelonsekaisin tuntein. En löytänyt yhtään mitään. En yhtään mitään.

Laskeuduin alas ja avasin ulko-oven. Hämärä oli jo laskeutunut, mutta iltataivasta vasten erottuivat vielä pihakoivujen profiilit ja halkovajankin katto näkyi.

Samassa selkäni takaa lensi ulos suuri parvi mustia perhosia. Joku niistä hipaisi poskeani."

***

Vuosien varrella ole miettinyt näitä kahta tarinaa. Ensimmäisessä Viljo Vähänen esiintyy omassa hahmossaan - tosin siis kertaalleen kuolleena ja perin oudossa elementissä. Toisessa hän on mukana vain symbolisesti. Tulkitsen dosentin tarinan nimittäin niin, että "mustat perhoset" kuvaavat Viljo Vähästä. Ne lentävät vapauteen, vaikka tummiin pukeutunut, raamattua kantanut nainen oli lausunut "varoituksensa".

Viljo Vähäsen "ensimmäiseen kuolemaan" ja "uuteen elämään" minun ei tarvitse viitata blogeissani myöhemmin, mutta pyydän (mahdollista) lukijaani pitämään ne mielessään aina silloin, kun V.V. ilmestyy lausumaan jotakin.

2. Viljo Vähäsen ensimmänen kuolema

2. Viljo Vähäsen ensimmäinen kuolema

Kerroin, että Viljo Vähänen on "kertaalleen kuollut, määrämittainen mies." Hän on nyt esiintynyt yhden kerran blogissani, mutta lienee paikallaan kertoa hänestä hieman enemmän, vaikka hän onkin vain fiktiivinen olento. Hän saattaa astua vielä useastikin kuvaan, joten (mahdollisen) lukijani on hyvä tietää, missä ja milloin tapasin hänet ja millainen mies hän muutoinkin on.

Tarina alkaa kesällä 1968, juhannuksen tienoilla. Elettiin Euroopan hullua vuotta ja se näkyi myös meillä. Suuret ikäluokat olivat tulleet opiskeluikään ja mellastivat toreilla ja turuilla. Yliopistoväki ja tehdastyöläiset nousivat barrikadeille. Myöhemmin kutsuin sitä ensimmäiseksi veritulppailmiöksi. Ajattelin, että sodan jälkeen syntyneet ikäluokat kulkisivat Suomen ja muiden ns. sivistyneiden maiden läpi kuin veritulppa aiheuttaen aina ajallaan vakavia sairaskohtauksia, jopa hengenvaarallisia, mutta että yhteiskunnat kyllä selviäisivät niistä - tosin henkitoreissaan! Nyt veritulppa on saavuttanut jo eläkeikäiset ja iskee raa'asti tähän porukkaan. Vanhukset siitä joutuvat nyt vuorollaan kärsimään.

Mutta tällä ei ole mitään tekemistä Viljo Vähäsen ensimmäisen kuoleman kanssa.

Olimme savusaunassa kirkasvetisen Höytiäisen rannalla. Viljo ja minä. Seurassamme oli koko päivän ollut paikallinen nimimies, jota kutsun tässä vain Jörkiksi, jotta hän ei nykyisenä wikivuotojenkaan aikana joutuisi hankaluuksin entisten virkaveljiensä kanssa. Heistä hän oli aina selvinnyt kunnialla. Ei moitteen sanaa. Lankomieheni Mara, paikallinen kunnanlääkäri, oli lämmittänyt saunan tapansa mukaan tulikuumaksi. Mittari näytti iltapäivällä, neljän maissa, sataakahdeksaatoista astetta, mutta emme tietenkään silloin menneet sisään; ei vaikka peffanalukset olivat pukuhuoneen penkillä viileässä. Lauteille nostettujen, peltisten vesiämpäreiden reunoissa kylkemmekin olisivat silloin kärähtäneet.

Meitä oli siis paikalla neljä henkeä: Viljo, Mara, Jörkki ja minä. Se on tärkeää, koska Viljon kuolemalla oli siten kolme "virallista silminnäkijää", kuten kuulustelupöytäkirjassa sanottiin (joskaan siinä ei puhuttu sanallakaan siitä, että olimme tyhjentäneet päivän mittaan litran pullollisen pontikkaa, jonka Jörkki oli tuonut mukanaan, ja olimme aloittaneet ennen saunaa jo pirtulantringinkin, jonka Mara oli kätkenyt puuvajaan, halkopinon sisälle).

Itse tapahtuma oli lyhyt ja yksinkertainen.

Kun sauna oli siintynyt viisi tuntia, kahdeksaan saakka, ja kun häkälöylyt oli asiaankuuluvasti heitetty, olimme nousseet lauteille. Aurinko paistoi vielä silloin heleästi, vaikka se näkyikin vain vastarannalle. Kukaan ei ollut halunnut pulahtaa vedessä, koska se oli vielä siihen aikaan tosi kylmää ja Marakin oli varoitellut.

Jörkki oli juuri kertonut, kuinka hän oli joutunut käräyttämään jonkun tuntemattoman porukan, joka oli alkanut rakentaa pontikkaverstasta Lahosaareen ja nauraa röhöttänyt, ettei hän koskaan ole omiaan käräyttänyt, kun Viljo Vähänen putosi lauteilta. Ääntäkään päästämättä hän vain lysähti kasaan, ja ennen kuin kukaan meistä älysi tarttua häneen, hän oli lattialla, lauteiden ja kiukaan välissä. Jotenkin hän pääsi luiskahtamaan jalkalaudankin alitse ja makasi siinä kylki tulista kiuasta vasten.

Tietysti siitä syntyi aikamoinen hässäkkä. Mara, joka istui ikkunaa lähinnä, syöksähti ensimmäisenä alas ja kiskaisi Viljon irti kiukaasta. Ehkä hän lääkärinä huomasi myös ensimmäisenä, ettei mitään ollut tehtävissä. Pulssi ei tuntunut. Viljo oli kuollut.

Ei siihen aikaan mitään kännyköitä ollut, joten apua ei saatu moneen tuntiin paikalle. Ja mitäpä apua siinä olisi tarvittukaan. Paikalla oli lääkäri ja virkavaltaa. Minä olin sivullinen, toispaikkakuntalainen, kesävieras. En osannut tehdä muuta kuin katsoa, kuinka Mara yritti elvyttää Viljoa, vaikka tiesikin sen turhaksi, ja Jörkki valmisteli omaa venettään kuljetuskuntoon. Mara puki Viljon päälle pikkuhousut ja dongarit sekä flanellipaidan. Tuulitakkia ei tarvittu. Lenkkarit hän pani kuitenkin vielä Viljon jalkoihin. "Jotta näyttäisi paremmin pukeutuneelta". Muutkin vetivät tavalliset lomavaatteensa päälleen. Tuuli oli tyyntynyt ja aurinko paistoi vielä horisontin yläpuolelta, kun kahden veneen saattue lähti rannasta kohti kirkonkylää. Matka kestäisi lähes puolitoista tuntia Jörkki otti Viljon veneeseensä. Minä matkasin Maran kanssa.

Viljo vietiin suoraan sairaalaan, jossa Maran vanhempi kollega, kunnan toinen lääkäri, suoritti alustavan tutkimuksen. Ei elonmerkkejä. Ei tietenkään. Ruumiinavaus tehtäisiin heti seuraavana päivänä. Jörkki kirjoitti jo illalla tapahtumakuvauksen virkapaikallaan, mutta varsinainen kuulustelupöytäkirja tehtäisiin joskus myöhemmin. Tapaus oli selvä, eikä siihen liittynyt mitään rikosta tai tapaturmaa. Palojäljet Viljon kyljessä ja käsivarressa saivat "luonnollisen" selityksensä.

Viljon hautajaiset olivat heinäkuun ensimmäisessä viikonvaihteessa. Mara oli kutsunut minutkin paikalle, vaikka kesälomaviikkoni oli jo takanapäin. Pidin sitä korrektina, vaikka en siinä vaiheessa tuntenut Viljoa juuri laisinkaan enkä tiennyt hänen taustoistaan mitään.

Hautajaisten jälkeen tiesin hieman enemmän.

Viljolla ei ollut yhtään saattajaa eikä kukaan tuonut hänen arkulleen yhtään kukkaa. Seurakunta oli hankkinut lemmikki-orvokki kimpun, oikein kauniin.

Mara, joka oli ollut mukana ruumiinavauksessa, kertoi, että Viljon lokeroveriviemäri aivoissa oli revennyt eikä sellaisessa tapauksessa ole mitään tehtävissä. Se on synnynnäinen rakennevika, joka ei anna mitään ennakkovaroitusta olemassaolostaan.  

Minusta tuntui hieman oudolta, kun Mara pyysi minua katsomaan Viljoa ennen kuin arkun kansi ruuvattaisiin kiinni, koska en tuntenut kuuluvani vainajan lähipiiriin, mutta vuosia myöhemmin ymmärsin, että se oli osa "Viljon tarinaa", josta nyt kerron. Muutoin en vieläkään tiedä juuri mitään hänen taustoistaan.

Papin puheesta kävi kyllä ilmi, että Viljo oli ollut jonkin aikaa jopa naimisissa, mutta ketään sukulaisia ei näkynyt kirkossa. Eikä Viljo ollut asunut kovia pitkään paikkakunnallakaan. Hän oli tullut jostakin, ja nyt hän oli kuollut. Sen verran ymmärsin Maran ja Jörkin puheista, että Viljo oli lukenut mies, mutta eivät hekään koskaan kertoneet, mistä Viljo oli oppinsa saanut.

Viljo vain tiesi kaikenmoisia asioita.

Enempää en ryhtynyt hänen taustojaan penkomaan. Kirkko oli hoitanut tehtävänsä ja siunannut Viljon perinteisen kaavan mukaisesti haudan lepoon.

Minä olin nähnyt omin silmin, kuinka hän oli kuollut savusaunassa ja kuinka hän makasi levollisen näköisenä arkussaan, kun me katselimme Maran kanssa häntä viimeisen kerran alttarin edessä.

Silloin en tiennyt, että näkisin Viljo Vähäsen vielä monta, monta kertaa.

Mutta siitä kerron myöhemmin.

V.V:n määrämitta alkaa nimittäin olla täynnä tällä kertaa.

 

1. Keskustelu 110214

1. Keskustelu

Ulkona on kiperä pakkanen, mutta taivas on kuitenkin pilvessä. T. istuu ikkunan ääressä Teuski sylissään. Kissa ei suostu kehräämään muualla kuin juuri siinä paikassa ja siinä asennossa. Sitä paitsi Teuski, jonka oikea nimi on Tadeuz Armand Oz, tietää tarkalleen, että Mami pääsee vauhtiin vasta sen jälkeen, kun Tohtori on lähtenyt ulos. Sillä oli kissan vaisto. Se kuulee sydämenlyönnit ja tietää, milloin ne kertovat tulevasta myrskystä.

He olivat katsoneet yhdessä Tohtorin kanssa aamuteeveen, jossa kaksi körmyniskaa, kuten Jyrki Virolainen heitä myöhemmin kuvaili, olivat keskustelleet Wikileaksin vuodoista. Nyt Teuski tiesi, että myrsky oli nousemassa. Se tunsi T:n sormenpäiden takertuvan hieman tavallista tiukemmin niskakarvoihinsa. Samassa se lisäsi hieman voimaa kehräykseensä.

- Teuski. Meillä on pieni ongelma tänä aamuna.

T:n ei tarvinnut selittää Teuskille sen enempää. Kissa tiesi, mistä kenkä tällä kertaa puristi. Oltiin sosialidemokratian tunnelissa. Tai avoimella kentällä. Miten vain. Sillä ei enää ollut merkitystä T:lle itselleen, koska loppulaskenta oli alkanut jo kauan sitten. Vanhan, hyvän tavan mukaan hän oli luopunut jäsenkirjastaan, kuten UKK:kin aikoinaan, mutta sosialidemokratiasta hän ei tietenkään luopuisi koskaan. Nyt tuntui kuitenkin siltä, että Putkimies oli astumassa heikoille jäille. Häntä olisi pakko auttaa jollakin tavalla.

- Kutsutaan jälleen Viljo paikalle. Hän tietää enemmän kuin kukaan muu.

T. kaivoi taskustaan iPhonen ja pyyhkäisi Viljo Vähäsen numeron näyttöön.

- Oletteko jo ehtinyt syödä aamiaista?

Vaikka T. oli tuntenut Viljo Vähäsen jo vuosikausia ja he olivat keskustelleet satoja kertoja kaksistaan, hän teititteli edelleen Viljoa. Se kuului heidän tapaansa kunnioittaa toinen toistaan, eikä se koskaan vaivannut kumpaistakaan. Viljo Vähänen puolestaan ei koskaan sanonut Rouva Se ja Se, eikä käyttänyt mitään ilmausta, joka olisi  viitannut T:n korkeaan asemaan. Hän oli oppinut kiertämään koko ongelman ja siitä oli itse asiassa muodostunut heidän välilleen hauska leikki.

Oveen koputettiin.

- Tulkaa vain sisään. Ovi on auki.

Viljo Vähänen oli aina pukeutunut erittäin korrektisti. Vaatimattomasti mutta siististi. Nyt hänellä oli yllään tummanvihreä samettitakki, vaaleahko, puna-siniraitainen paita, yksivärinen kravatti, suorat tummanruskeat housut, jotka vaikuttivat juuri prässätyltä, ja kiiltävät nahkakengät.  Jakaus oli moitteettomasti vasemmalla. Ohimoilla oli jo selvästi harmaata.

- Huomenta, Madame President ...

- Jaha, Te olette siis juuri palannut Nizzasta. Taisi jäädä kieli soimaan ... mutta ei se mitään.

He vaihtoivat pikaisesti kuulumisia. T. valitteli yllättävästä pakkasaallosta ja Viljo Vähänen kertoi jatkuvasta auringonpaisteesta Ranskan Rivieralla sekä kottaraisista, jotka jo valmistautuivat lähtöön kohti pohjoista.

- Haluaisin kuulla mielipiteenne Wikileaksista ja Putkimiehestä, kuten häntä on alettu kutsua. Olkaa hyvä. Olette varmaankin pystyneet seuraamaan tapahtumia Ranskasta käsin. Nykyäänhän se käy vaivattomasti.

- Lyhyempi vai pitempi versio?

- Kumpi tahansa. Minulla on nyt aikaa.

Heidän välillään teema ei ollut mitenkään uusi, vaikka vuodot olivat nyt nostaneet se uudella tavalla esille. Aina siitä lähtien, kun Anneli Jäätteenmäki oli käynyt jättämässä erokirjeensä Kultarannan pihalla, teemaa oli sivuttu kymmenissä keskusteluissa, mutta joka kerran oli jäänyt sellainen tunne, ettei kaikkia kiviä oltu sittenkään käännetty. Toisiko Wikileaks nyt esiin jotakin uuttaa? Jotakin ratkaisevaa? "So, what!"

Viljo Vähänen aloitti.

"Minulla on kolme pääteemaa: (1) Historiallinen, (2) Päivänpoliittinen ja (3) Tulevaisuus. Sanon niistä jokaisesta jotakin alustavaa, mutta huomautan samalla, etten kuvittele tietäväni mitään "lopullista totuutta". Sellaista ei ehkä ole olemassakaan. Tämä on tyypillinen "tapaus", jossa asiat ja "asiat" ovat kietoutuneet niin pahastu toisiinsa, ettei mielipiteitä ja tosiasioita tuskin koskaan kyetä erottamaan toisistaan.

Sanoisinkin yleisesti ensin sen, että aamuteeveessä käydyssä keskustelussa ja sen jälkeen syntyneessä blogimyrskyssä on käytetty sanoja, jotka olisivat saaneet jäädä käyttämättä. "Valehtelu" (Lipponen) ja "öykkärimäisyys" (Virolainen) eivät kuulu mielestäni analyyttisen, sivistyneen keskustelun piiriin.

Näen asian siten, että koko tapahtuma kuuluu pitkään sarjaan, jossa UKK:n perintöä on alettiin purkaa ja jossa poliittiset intohimot ovat ylittäneet jo monta kertaa kohtuuden rajat. Kun puoluepoliittinen kenttä alkoi 1970-luvulla vääntäytyä pakonomaisesti yhteen muottiin, joka ilmeni puolueohjelmien sekä etujärjestöjen ja intressiryhmien aatteellisten ja käytännöllispoliittisten tavoitteiden samankaltaistumisena ja lopulta (vuonna 1978) suuren koalition ryhmittymisenä UKK:n valitsemiseksi "vielä kerran presidentiksi", sama kouristus on jatkunut aina siitä lähtien, kun sosialidemokraatit ("demarimafia") ottivat haluunsa presidentti-instituution (Koivisto, Ahtisaari, Halonen). Tämä kouristus jatkuu edelleen, vaikka ympäröivä maailman on rajusti muuttunut. Tällä on ollut se onneton seuraus, että koko presidentti-instituutio on ajettu ns. demokratiavajeen nimissä umpikujaan. Pääpuolueet (Sdp, Kokoomus ja Keskusta) ovat kiertyneet korkkiruuville eikä kukaan enää näytä tietävän, mihin pitäisi uskoa. Tätä sekaannusta ovat populistiset liikkeet käyttäneet intohimoisesti hyväkseen.

Tähän historialliseen kuvioon kytkeytyy myös Anneli Jäätteenmäen lähes traaginen kohtalo. Niin kauan, kun jää selvittämättä, miksi "omat pojat" jättivät Annelin yksi ja miksi yksi virkamies uhrattiin näyttävästi "yleisen edun alttarilla", tätä historialista solmua ei pystytä avaamaan. Toivottavasti Wikileaks auttaa avaamaan myös tämän solmun. Toistaiseksi siitä on pulpahtanut esiin vain ärräpäitä. Totuuden kanssa niillä ei taida olla mitään tekemistä.

Päivänpoliittisella teemalla tarkoitan edessä olevia eduskuntavaaleja ja niiden pohjalta muodostettavaa hallitusta. "Pääministeri Soini" vaikuttaa lähinnä huvittavalta, mutta ottaen huomion sen, että myös perussuomalaiset ovat osa kekkosvastaista rintamaa (vennamolaisuutta), on ymmärrettävää, että jokseenkin aito kansalaisprotesti purkautuu myös tätä kanavaa pitkin. Yleisemmin ottaen kyse on siitä omituisesta - ja virheellisestä - operaatiosta, jolla vapaan markkinatalouden puutteita ja virheitä on alettu korjata EU:n muodostaman sateenvarjon alla. Tässä suhteessa olisi hyvä palata - niin takkuiselta kuin se saattaa tuntuakin - niihin keskusteluihin, joita kehiteltiin Kokoomuksen piirissä kriittisen rationalismin nimissä.

Tulevaisuudesta ei tänäkään päivänä uskalla kovin paljon sanoa. Ehkäpä Wikileaks pystyy paljastamaan myös ne salaiset keskustelut, joiden varjolla asevarustelu on koko maailman mittakaavassa ottanut nälkäisen suden hirvittäviä askeleita kohti seuraavaa suurta sotaa. Sitä juoksua tuskin kukaan pystyy pysähdyttämään. Valitettavasti."

- Teuski, hyppäähän pois. Tämä palaveri on päättynyt. Kiitos Viljo. Saanen soitella taas, kun aihetta ilmenee.

Viljo Vähänen esittäytyy

Viljo Vähänen on kertaalleen kuollut, määrämittainen mies. Sen vuoksi hänellä on oikeus liikkua vapaasti rajojen yli. Elämän ja kuoleman, materian ja hengen välimaastossa, jos hän niin haluaa. Tai pysyä kummassa tahansa niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Sillä Viljo on viisas, viisaampi kuin tavallinen kuolevainen, koska hänellä on yksi kokemus enemmän. Viljo esiintyy blogeissani joko päähenkilönä, kertojana tai sivupersoonana. Hänellä on kuitenkin yksi rajoitus. Hän ei voi tulla mukaan blogeihin, jotka yittävät tietyn, sanoissa lasketun rajan, jonka märittelen ennen kuin kirjoitan ensimmäisen blogini. Juuri siksi Viljo on "määrämittainen". Viljo voi "keskustella" kenen kanssa tahansa. Hänellä on oikeus tai ainakin mahdollisuus kommentoida muita blogisteja (kuten esimerkiksi J.Virolaista tai E. Tuomiojaa), mutta varsinaisiin väittelyihin hän ei mielellään antaudu - ainakaan aluksi - mikä saattaa tarkoittaa päiviä, kuukausia tai vuosia. Joka tapauksessa on selvää, että Viljo Vähänen puhuu aina minun omalla nimelläni.
Ensimmäinen blogi syntyy (jos on syntyäkseen) Nizzassa vuoden 2011 helmikuussa. Pilvettömältä taivaalta paistava kevätaurinko voi antaa sille virikkeitä tai uuvuttaa sen.
Nyt lähden Viljon kanssa Enkeltenlahdelle. Odotan auringon laskua, jolloin kottaraset alkavat lentää.