2. Viljo Vähäsen ensimmäinen kuolema
Kerroin, että Viljo Vähänen on "kertaalleen kuollut, määrämittainen mies." Hän on nyt esiintynyt yhden kerran blogissani, mutta lienee paikallaan kertoa hänestä hieman enemmän, vaikka hän onkin vain fiktiivinen olento. Hän saattaa astua vielä useastikin kuvaan, joten (mahdollisen) lukijani on hyvä tietää, missä ja milloin tapasin hänet ja millainen mies hän muutoinkin on.
Tarina alkaa kesällä 1968, juhannuksen tienoilla. Elettiin Euroopan hullua vuotta ja se näkyi myös meillä. Suuret ikäluokat olivat tulleet opiskeluikään ja mellastivat toreilla ja turuilla. Yliopistoväki ja tehdastyöläiset nousivat barrikadeille. Myöhemmin kutsuin sitä ensimmäiseksi veritulppailmiöksi. Ajattelin, että sodan jälkeen syntyneet ikäluokat kulkisivat Suomen ja muiden ns. sivistyneiden maiden läpi kuin veritulppa aiheuttaen aina ajallaan vakavia sairaskohtauksia, jopa hengenvaarallisia, mutta että yhteiskunnat kyllä selviäisivät niistä - tosin henkitoreissaan! Nyt veritulppa on saavuttanut jo eläkeikäiset ja iskee raa'asti tähän porukkaan. Vanhukset siitä joutuvat nyt vuorollaan kärsimään.
Mutta tällä ei ole mitään tekemistä Viljo Vähäsen ensimmäisen kuoleman kanssa.
Olimme savusaunassa kirkasvetisen Höytiäisen rannalla. Viljo ja minä. Seurassamme oli koko päivän ollut paikallinen nimimies, jota kutsun tässä vain Jörkiksi, jotta hän ei nykyisenä wikivuotojenkaan aikana joutuisi hankaluuksin entisten virkaveljiensä kanssa. Heistä hän oli aina selvinnyt kunnialla. Ei moitteen sanaa. Lankomieheni Mara, paikallinen kunnanlääkäri, oli lämmittänyt saunan tapansa mukaan tulikuumaksi. Mittari näytti iltapäivällä, neljän maissa, sataakahdeksaatoista astetta, mutta emme tietenkään silloin menneet sisään; ei vaikka peffanalukset olivat pukuhuoneen penkillä viileässä. Lauteille nostettujen, peltisten vesiämpäreiden reunoissa kylkemmekin olisivat silloin kärähtäneet.
Meitä oli siis paikalla neljä henkeä: Viljo, Mara, Jörkki ja minä. Se on tärkeää, koska Viljon kuolemalla oli siten kolme "virallista silminnäkijää", kuten kuulustelupöytäkirjassa sanottiin (joskaan siinä ei puhuttu sanallakaan siitä, että olimme tyhjentäneet päivän mittaan litran pullollisen pontikkaa, jonka Jörkki oli tuonut mukanaan, ja olimme aloittaneet ennen saunaa jo pirtulantringinkin, jonka Mara oli kätkenyt puuvajaan, halkopinon sisälle).
Itse tapahtuma oli lyhyt ja yksinkertainen.
Kun sauna oli siintynyt viisi tuntia, kahdeksaan saakka, ja kun häkälöylyt oli asiaankuuluvasti heitetty, olimme nousseet lauteille. Aurinko paistoi vielä silloin heleästi, vaikka se näkyikin vain vastarannalle. Kukaan ei ollut halunnut pulahtaa vedessä, koska se oli vielä siihen aikaan tosi kylmää ja Marakin oli varoitellut.
Jörkki oli juuri kertonut, kuinka hän oli joutunut käräyttämään jonkun tuntemattoman porukan, joka oli alkanut rakentaa pontikkaverstasta Lahosaareen ja nauraa röhöttänyt, ettei hän koskaan ole omiaan käräyttänyt, kun Viljo Vähänen putosi lauteilta. Ääntäkään päästämättä hän vain lysähti kasaan, ja ennen kuin kukaan meistä älysi tarttua häneen, hän oli lattialla, lauteiden ja kiukaan välissä. Jotenkin hän pääsi luiskahtamaan jalkalaudankin alitse ja makasi siinä kylki tulista kiuasta vasten.
Tietysti siitä syntyi aikamoinen hässäkkä. Mara, joka istui ikkunaa lähinnä, syöksähti ensimmäisenä alas ja kiskaisi Viljon irti kiukaasta. Ehkä hän lääkärinä huomasi myös ensimmäisenä, ettei mitään ollut tehtävissä. Pulssi ei tuntunut. Viljo oli kuollut.
Ei siihen aikaan mitään kännyköitä ollut, joten apua ei saatu moneen tuntiin paikalle. Ja mitäpä apua siinä olisi tarvittukaan. Paikalla oli lääkäri ja virkavaltaa. Minä olin sivullinen, toispaikkakuntalainen, kesävieras. En osannut tehdä muuta kuin katsoa, kuinka Mara yritti elvyttää Viljoa, vaikka tiesikin sen turhaksi, ja Jörkki valmisteli omaa venettään kuljetuskuntoon. Mara puki Viljon päälle pikkuhousut ja dongarit sekä flanellipaidan. Tuulitakkia ei tarvittu. Lenkkarit hän pani kuitenkin vielä Viljon jalkoihin. "Jotta näyttäisi paremmin pukeutuneelta". Muutkin vetivät tavalliset lomavaatteensa päälleen. Tuuli oli tyyntynyt ja aurinko paistoi vielä horisontin yläpuolelta, kun kahden veneen saattue lähti rannasta kohti kirkonkylää. Matka kestäisi lähes puolitoista tuntia Jörkki otti Viljon veneeseensä. Minä matkasin Maran kanssa.
Viljo vietiin suoraan sairaalaan, jossa Maran vanhempi kollega, kunnan toinen lääkäri, suoritti alustavan tutkimuksen. Ei elonmerkkejä. Ei tietenkään. Ruumiinavaus tehtäisiin heti seuraavana päivänä. Jörkki kirjoitti jo illalla tapahtumakuvauksen virkapaikallaan, mutta varsinainen kuulustelupöytäkirja tehtäisiin joskus myöhemmin. Tapaus oli selvä, eikä siihen liittynyt mitään rikosta tai tapaturmaa. Palojäljet Viljon kyljessä ja käsivarressa saivat "luonnollisen" selityksensä.
Viljon hautajaiset olivat heinäkuun ensimmäisessä viikonvaihteessa. Mara oli kutsunut minutkin paikalle, vaikka kesälomaviikkoni oli jo takanapäin. Pidin sitä korrektina, vaikka en siinä vaiheessa tuntenut Viljoa juuri laisinkaan enkä tiennyt hänen taustoistaan mitään.
Hautajaisten jälkeen tiesin hieman enemmän.
Viljolla ei ollut yhtään saattajaa eikä kukaan tuonut hänen arkulleen yhtään kukkaa. Seurakunta oli hankkinut lemmikki-orvokki kimpun, oikein kauniin.
Mara, joka oli ollut mukana ruumiinavauksessa, kertoi, että Viljon lokeroveriviemäri aivoissa oli revennyt eikä sellaisessa tapauksessa ole mitään tehtävissä. Se on synnynnäinen rakennevika, joka ei anna mitään ennakkovaroitusta olemassaolostaan.
Minusta tuntui hieman oudolta, kun Mara pyysi minua katsomaan Viljoa ennen kuin arkun kansi ruuvattaisiin kiinni, koska en tuntenut kuuluvani vainajan lähipiiriin, mutta vuosia myöhemmin ymmärsin, että se oli osa "Viljon tarinaa", josta nyt kerron. Muutoin en vieläkään tiedä juuri mitään hänen taustoistaan.
Papin puheesta kävi kyllä ilmi, että Viljo oli ollut jonkin aikaa jopa naimisissa, mutta ketään sukulaisia ei näkynyt kirkossa. Eikä Viljo ollut asunut kovia pitkään paikkakunnallakaan. Hän oli tullut jostakin, ja nyt hän oli kuollut. Sen verran ymmärsin Maran ja Jörkin puheista, että Viljo oli lukenut mies, mutta eivät hekään koskaan kertoneet, mistä Viljo oli oppinsa saanut.
Viljo vain tiesi kaikenmoisia asioita.
Enempää en ryhtynyt hänen taustojaan penkomaan. Kirkko oli hoitanut tehtävänsä ja siunannut Viljon perinteisen kaavan mukaisesti haudan lepoon.
Minä olin nähnyt omin silmin, kuinka hän oli kuollut savusaunassa ja kuinka hän makasi levollisen näköisenä arkussaan, kun me katselimme Maran kanssa häntä viimeisen kerran alttarin edessä.
Silloin en tiennyt, että näkisin Viljo Vähäsen vielä monta, monta kertaa.
Mutta siitä kerron myöhemmin.
V.V:n määrämitta alkaa nimittäin olla täynnä tällä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti