4. Voiko sotaan rakastua?
Le Monden helmikuisessa kuukausiliitteessä on sotatoimittaja Sebastian Jungerin (49 v) haastattelu, jossa kysellään hänen kokemuksiaan vuodesta, jonka hän vietti "poikien" kanssa Afganistanissa. Ei missä tahansa siellä, vaan Restrepon leirissä, joka sijaitsee Pakistanin rajan tuntumassa. Paikkaa pidetään pahimpana mahdollisena. Se on saanut nimensä siellä kuolleen, talibanien surmaaman, amerikkalaisen sotilaan mukaan. Sebastianin vuodesta on juuri valmistunut kirja (ranskaksi Guerre. Etre soldat en Afganistan) ja dokumenttifilmi (Restrepo), joka kilpailee vielä tässä kuussa Oscar-palkinnosta.
Junger kuvaa vuotta kolmella sanalla: pelätä, tappaa, rakastaa. Itse hän ei kantanut tietenkään minkäänlaista asetta, mitä paljon nuoremmat "pojat" hänen ympärillään eivät lakanneet ihmettelemästä, mutta saman pelon, jatkuvan ampumisen, pommit ja veren hän kohtasi kuin muutkin.
"Eikö rakastaa ole liian voimakas sana? Eikö pitäisi puhua toveruudesta tai jopa veljeydestä", kysyy toimittaja Annick Cojean.
Sebastian Junger vastaa: "Ei. Oikea sana on rakkaus. Siinä on kaikki."
Jäin miettimää. Kuinka nuoret miehet, "pojat", voivat rakastaa sotaa, johon heidät on kuljetettu tuhansien kilometrien päähän kotikonnuiltaan, perheistään, kavereistaan. Paikkaan joka kuhisee vihollisia. Paikkaan, jossa mikä tahansa sekunti voi olla viimeinen. Jossa kaikki eivät voi olla yhtä onnekkaita kuin, "Steiner", yksi "pojista", jonka kypärään (valokuva) luoti on repäissyt syvän viillon ja joka (herättyään täräyksestä) tokaisi vain: "Perhana. Olin vähällä kuolla."
Paikkaan, jossa supertehokas tykki (valokuva) voi ampua räjähteitä kaukaisiin kyliin tietämättä osuvatko ne "vihollisiin" (talibantaistelijoihin) vai "ystäviin" (siviileihin). Ja jossa miehittämättömät sotalennokit (ei valokuvaa) surisevat ympäriinsä kuin herhiläiset.
Siinä on jotakin keinotekoista. Se näyttää kuttaperkalta. Se maistuu muoville. Se haisee homeiselle jalkarätille. Viljo Vähänen sanoisi, ettei se ole mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti