torstai 21. huhtikuuta 2011

19. Kieliriita ja natsionalismi nostavat päätään

Vaalipäivänä tein treffit  Viljo Vähäsen kanssa Pataässään, Kruununhaan vanhaan peruskapakkaan Mariankadulla. Muistan paikan erityisesti 1980-luvulta, jolloin jouduin vierailemaan aika usein sosiaali- ja terveysministeriössä, parin korttelin päässä. Silloin käytiin muutamia kertoja erilaisissa kokoonpanoissa myös Pataässässä. Ajattelin, että voisimme Viljon kanssa verestää muistojamme ja arvailla, mihin suuntaan Suomi-niminen kansakunta oli eduskuntavaalien jälkeen menossa. Tulokset eivät tietenkään olleet vielä tiedossamme. Ilma oli sakeana arvauksista ja gallupeista.

Keskustelustamme ei kuitenkaan tullut yhtään mitään.

Jo kaukaa näin, että kapakan ulkopuolella seisoi epämääräinen porukka tupakalla. Heidän joukossaan oli pari isokokoista portsaria rintakaluunoineen. He vaikuttivat moottoripyöräjengin henkivartijoilta. Ihan pelottavilta.

Kauppatorin suunasta oli tulossa partiolaisten lippukulkue, jota joku oli ohjaamassa Hallituskadulle ja Senaatintorille päin. Kärjessä marssi johtajia nimikyltin  ja oman lipun takana. Innostuneet lapsukaiset toistelivat rytmikkäitä nuotiohuutojaan. Olin kävellyt keskustansuunnasta Kruununhakaan ja nähnyt, kuinka Aleksanterin patsaan ympärille oli kokoontumassa satoja joukkueita, jotka selvästikin valmistautuivat suureen juhlakulkueeseen. Olivat ilmeisesti sopineet siitä, että kokoontumismarssin Senaatintorille voi tehdä jokainen partio omalla tavallaan ja omasta suunnastaan. Niinpä kotisaareni piskuinen Lauttapartio marssi ihan yksinään, ryhdikkäästi Aleksia pitkin määränpäätään kohti.
Kontrasti Pataässän porukan ja partiolaisten välillä oli hämmentävä. 

Varsinaisesti se räjähti silmille vasta kun pääsin sisälle kapakkaan.

Oli sunnuntai ja keskipäivä. Pataässä oli tupaten täynnä. Oli nuorempia ja vanhempia. Yksinäisiä ja ryhmiä. Tyhjiä pöytiä löytyi vain parin postimerkin kokoisen tanssilattian ympäriltä. Puheensorinasta ei saanut mitään selvää, koska karaokelaulajat olivat täydessä vauhdissa ja täydessä tinassa!

Tuli mieleen, että olen tainnut pudota tämän porukan kelkasta jo vuosia sitten. Hauskaa kaikilla tuntui kuitenkin olevan. Niinpä minäkin otin yhden Sandelsin nelosen ja istahdin sen kanssa tanssilattian reunalle. Joku kävi örisemässä jotakin, mihin yritin vastata ystävällisesti.

Olin etuajassa ja Viljo taisi olla hieman myöhässä. Odottelin kaikessa rauhassa ja katselin ympärilleni. Napostelin hiljalleen Sandelsiani ja odotin Viljoa. Kerrankin tuntui siltä, että  tupakkalaki oli oikeassa. Pataässän ilma oli suorastaan raikasta! Vanhaan aikaan se olisi sinertänyt savusta.

Kun Viljo astui sisään, päätimme heti, ettei tämä ole se paikka, jossa voisi parantaa maailmaa, koska kuulin hädin tuskin omaa ääntäni. En ehdottanut Viljolle edes Sandelsia, vaan päätimme vaihtaa heti paikkaa ja pujottauduimme tupakoitsijoiden ja portsareiden läpi ulkoilmaan.

Itse asiassa olin houkutellut jo viikko sitten Viljon Mariankadun toiselle puolelle, Ritarihuoneelle, jossa Helsingin Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys, HNMKY, esitti Kevään Säveliä. Pataässän karaoke oli tarkoitettu vain preludiksi, alkusoitoksi. Sitä Viljo ei siis ehtinyt kuulla, mutta minulle se oli kyllä melkoinen järkytys. Hieman nieleskelin kyllä hymyäni Ritarihuoneellakin, kun "nuorten miesten" seniorikuoron enemmistön muodosti kahdeksaakymmentä vuotta lähenevät, harmaahapsiset ladyt ja pienen sekakuoronkin keski-ikä taisi olla reippaasti yli 70 vuotta. Tenoreita oli kaksi ja bassoja yksi. Loput naisia. Sinfoniaorkesteri soitti kyllä ihan nautittavasti Sibeliusta.

Emme palanneet Viljon kanssa Pataässään, vaan päätimme siirtää vaalianalyysimme myöhempään ajankohtaan ja rauhallisempaan paikkaan.

Tämä vaalipäivän episodi oli mielessäni, kun tapasin Viljon uudelleen  eilen, kiirastorstain aattona, seitsemän korvilla. Menimme sisään ravintola Kaislaan Vilhonkadun puolelta. Viljo halusi esitellä "kunnon olutta" ja odotin mielenkiinnolla, mitähän se mahtoikaan olla. Pian se selvisi: Sierra Nevada Torpedo Extra IPA. Häkellyttävä tuttavuus!

Paikka oli kyllä rauhallisempi kuin Pataässä eikä siellä hoilattu karaokea, mutta väkeä oli paljon paikalla ja puheensorina sen mukaista.

Kirjaan tähän vain pienen osan Viljon monologia:

"Vaali-iltana tein itsekin veikkauksen Hesarin perässähiihtäjän toivomuksesta, vaikka en lähettänytkään sitä eteenpäin. Esitin kolme vaihtoehtoa. Mielestäni vakavimmassa veikkasin persuille 17 paikkaa. Ajattelin, etteivät he voi ylittää Vennamon shokkia. Hurjimmassa panin heille numeron 26 ja muistelin, että joku hullu oli veikannut niiden saavan yli 35 paikkaa. Nyt vähän nolottaa, vaikka viime vuosien veikkaukseni ovat kyllä menneet monta kertaan täysin pieleen. Luulin jopa, että Väyrysestä olisi tullut Lahdessa Kepun puheenjohtaja! Oli kuitenkin vaikeaa sulattaa, että kaksinkertaisen politrukin kaveri ei ymmärtänyt, mitä soinilaisuus tarkoittaa tänä päivänä. En nähnyt, että kyseessä oli vielä suurempi protesti kuin vuoden 1970 eduskuntavaaleissa, jolloin "kansa tiesi" lopputuloksen. Luulenpa, että Timo Soini oli tällä kertaa ainoa, joka uskoi siihen, että persuista voisi todellakin tulla suurin puolue ja että hän itse ryhtyisi vetämään hallitusneuvotteluja. Vähällähän se oli toteutua!

Nyt olen ehtinyt hieman rauhoittua ja sulatella omaa surkeuttani. Päällimmäisenä on ajatus, että tässä on jotakin pielessä.

Nyt ymmärrän, että Timo Soini on ollut vain ukkosenjohdatin. Muistelen lukeneeni jostakin, että salama iskee tosiasiassa alhaalta ylöspäin ja että varsinainen jännite, joka purkautuu, onkin maankuoressa eikä pilvissä. Tässä saatan olla väärässä, mutta näin ajatellen todellinen jännite onkin peruskalliossa, "kansan keskuudessa" ja että "ulkoiset voimat" (pilvet) vain kiihdyttivät jännitteet räjähdyspisteeseen.

Tämä johtaa ajattelemaan, ettei kaikkea sitä, mitä persu-ilmiöön sisältyy ole laisinkaan ehditty analysoimaan ja että Timo Soini voi itse asiassa olla paljon vaarallisempi kuin miltä hän nyt näyttää.

Tällä ei kuitenkaan rohkene väittää, että hänessä piilisi jonkinlainen pikku-Hitler. Niin paha tilanne ei sentään ole.

Sen sijaan jo nyt alkaa näyttää siltä, että jälkijäristysten aalto (kuten Japanin taannoisessa maanjäristyksessä) saattaa olla tulollaan ja että se tuottaa vielä tuskaa ja kärsimystä kaikissa yhteiskunnan kerroksissa.

Soinin porukka on tosiasiassa nostettu eduskuntaan poliittisesta pystymetsästä. Soini itse on kyllä vankka kuin kelohonka, mutta mitä me tiedämme muusta porukasta? Emme juuri mitään!

Silti kaikki on tapahtunut tasatarkkaan perustuslain hengen ja kirjaimen mukaisessa järjestyksessä. ETYJ:n vaalitarkkailijoilla ei pitäisi olla mitään huomauttamista tässä suhteessa. Vakuuttavin tosiasia meidän vaalijärjestelmämme oikeudenmukaisuudesta tai ainakin toimivuudesta on siinä, että persut saivat vähintään yhden kansanedustajan jokaisesta vaalipiiristä (paitsi eivät tietenkään Ahvenanmaalta). 

Ja mikä tärkeintä - eduskuntaan valitut kansanedustajat edustavat Suomen kansaa, vaikka he eivät olekaan pienoiskuva Suomen kansasta. Perustuslain 27§:n mukaan "eduskuntavaaleissa on vaalikelpoinen jokainen äänioikeutettu, joka ei ole vajaavaltainen". Kaikki ovat siis tasa-arvoisia Suomen kansalasia. Sitä sovi unohtaa.

Mutta tulkinnat siitä, mitä persut ovat perusolemukseltaan ja mitä he (taikka ainakin eräät heistä) ovat puolueen nimissä sanoneet, ovat jo nyt hajallaan kuin Jokisen eväät.

Kaksi teemaa on noussut pintaan: kieliriita ja natsionalismi.

Virallisesti kaksikielisessä massa pitäisi ymmärtää ja osata puhua molempia kieliä, suomea ja ruotsia. Se on rikkaus eikä rasite. Tätä eivät persut näytä sulattavan. Pakkoruotsista on tullut heille kirosana, jonka sirautetaan saarnastuolista kovin herkästi. Sitä paitsi persujen kuularuiskun tähtäimeen on nyt nostettu maamme ainoa ruotsinkielinen joukko-osasto. Perustelut ovat taloudellisia, mutta tendenssi on selvä. Se ei tiedä hyvää.

Ulkomailtakin on jo alkanut kuulua kummaa kuminaa, erityisesti entisten kasvinkumppaneiden, Ruotsin ja Saksan suunnalta. Saksalaiset pelkäävät, että "tosisuomalaisten" (Partei Wahren Finnen) voitto vaarantaa Euroopan yhtenäisyyden ja johtaa ketjureaktioon muissa maissa. Der Spiegel siteeraa "oikeistopopulistien johtajaa" Timo Soinia: "Me olemme olleet liian pehmeitä Eurooppaa kohtaan. Nyt sen on muututtava."

Ranskassa puhutaan  (kuten olet kirjoittanut) "äärioikeiston uhosta". Natsionalismi nostaa päätään. Sekään ei tiedä hyvää. Sen sijaan on hyvä muistaa, että suurimman puolueen nimi on Kansallinen Kokoomus. Riittäisikö se pehmentämään soinilaisten iskua?"

Viljo Vähänen lupasi tarjota seuraavalla kerralla kolme vuottaa vanhaa barley winesia, jota on kypsytetty 15 kuukautta Calvados-tynnyrissä. Jos se ilmestyy Suomen markkinoille.

Silloin meillä on jo uusi hallitus. Ja uusi ulkoministeri?





maanantai 18. huhtikuuta 2011

18. Säädyllinen vallankumous


Poliittinen tsunami pyyhkäisi viikonvaihteessa Suomen yli. Mannerlaatat liikahtivat ja vesimassa alkoivat vyöryä. Tuhot jäivät kuitenkin vähäisiksi. Järjestelmän peruspilarit kestivät hyvin pystyssä. Tapahtuiko vain säädyllinen vallankumous, kuten Jukka Kemppinen kirjoittaa tämänpäiväisessä blogissaan?
Joudun katsomaan takapeiliin. Mitä tulikaan sanotuksi ennen vaaleja. Blogiarkisto keroo kylmää kieltään:
(1) "Äärioikeisto" (nro15). Perussuomalaisia pidettiin ennen vaaleja äärioikeistolaisena puolueena. Le Monde Diplomatique kirjoitti "äärioikeiston uudesta uhosta" ja sijoitti Suomen keskitasoon (9-14%) Euroopan äärioikeistokartalla. Nyt kartta muuttui radikaalisti Suomen osalta. Perussuomalaiset (PS, 19.1 %) nousi samaan tummanpunaiseen kastiin (14-30%) kuin Norja, Tanska, Hollanti, Belgia, Sveitsi, Itävalta ja Unkari. Ei ihme, että ruotsidemokraattien puheenjohtaja innostui asiasta. Hän toivoi tsunamivyöryn tavoittavan myös Svea Mamman helmat.
Viisaat ystäväni ehtivät kyllä jo varoittaa, ettei Perussuomalaisia pitäisi lukea noin suoraviivaisesti eurooppalaiseen äärioikeistoon. He ovat oikeassa, mutta vain osittain. Yritin ottaa sen blogissanikin huomioon.
Samalla tavalla kuin tämän päivän äärioikeisto on Euroopassa hajanainen, niin on myös soinilaisten porukka. Nationalistinen uho ja EU-vastaisuus sitovat vain hyvin hatarasti nämä puolueet ja niiden kannattajat yhteen. Perinteiset oikeistopuolueet (meillä Kokoomus- Maalaisliito-Keskusta ja Rkp) erottuvat itse asiassa tänä päivänä aivan selvästi soinilaisesta äärioikeistosta. Hajurako on hävinnyt tai heilahtanut toiseen paikkaan. Selvimmin tämä näkyy siinä, että Perussuomalaiset kuuluu äärioikeiston "toiseen perheeseen", siihen, joka raivoaa "nykymenoa" vastaan, kun taas perinteinen oikeisto ymmärtää ja tukee sitä.
Ehkä kyse on enemmän pragmaattisesta kuin ideologisesta erosta. Jos näin on, PS ja Kokoomus voivat hyvinkin pian löytää yhteisen linjan hallituksessa. Näin Keskustan rökäletappiosta, Kokoomuksen ja demareiden lievästä tappiosta ja Perussuomalaisten historiallisesta voitosta, voi muodostua keitos, jota hyvällä syyllä voikin kutsua säädylliseksi vallankumoukseksi.
(2) "Tää on viimeinen taisto" (nro 12). Paavo Väyrynen putosi eduskunnasta, vaikka oli niin vakuuttava tv-mainoksessaan. Viimeisen taiston purjelaiva sai siten jo alkumetreillään ilkeän lommon kylkeensä. Silti uskon, ettei Paavo vieläkään hellitä. Kirkkaisiin muotiväreihin luottanut pääministeri joutuu nyt samaan veneeseen puolueensa entisen johtajan, monivuotisen ministerin ja kenttäväen vanhan suosikin kanssa. Tuore puoluesihteeri ei päässyt eduskuntaan. Kuka nyt astuu komentosillalle? En ihmettelisi, jos Paavo Väyrysen käsi vieläkin hapuilisi ruorin suuntaan. "Pojat" eivät vähällä luovu siitä ajatuksestaan, että naisen paikka ei ole komentosillalla vaan kannen alla, keittiössä. Senhän ovat Eeva Kuuskoski ja Anneli Jäätteenmäki saaneet karvaasti kokea. Olisiko Mari Kivimäen vuoro kokea nyt sama kohtalo? Se nähdään siinä puoluekokouksessa, joka valitsee Suomen Keskustalle seuraavan presidenttiehdokkaan.
(3) "Totaalisen valheen aika" (nro 9). En ole vielä saanut käsiini Ludmila Ulitskajan kirjaa "Naisten valheet". Kirjoitin siitä vain Suomen Kuvalehdessä olleen haastattelun pohjalta, mikä on tietysti vähän falskia, koska joku on ehtinyt tulkita alkuperäistekstiä omalla tavallaan. Silti aihe jäi kiinnostamaan. Olisiko mahdollista, että Suomessakin on eletty viimeiset 20 vuotta totaalisessa valheessa, joka vasta nyt paljastui, kun Timo Soini keräsi ympärilleen joukkion, joka nousi "vanhojen puolueiden" rinnalle taistelemaan todellisesta vallasta? "Kyllä kansa tietää", oli Veikko Vennamon bravuuri ja hallitukseen nouseva T.S. on nimennyt hänet poliittiseksi idolikseen. Ovatko Keskusta, Sdp ja Kokoomus onnistuneet sumuttamaan "valheillaan" Suomen kansan niin, että he ansaitsivatkin vaalitappionsa? Perustuslaillisethan söivät heiltä kansanedustajanpaikkoja oikein joukolla!
En usko, että Soini ja Katainen pääsisivät koskaan yksimielisyyteen "totaalisesta valheesta". Eivät demaritkaan siihen suostu. Keskustaa ei kukaan lähi vuosina ota todesta.
Vain silloin, jos Soini ryhtyisi kulkemaan tietä, jonka Adolf Hitler viitoitti Mein Kampfissaan ja joka perustui Versaillesin "häpeärauhaan", voisivat totaalisen valheen jäljet paljastua. Silloin ei olisi enää kysymys säädyllisestä vallankumouksesta. Siihen tarvittaisiin kolmas maailmansota.
(4) "Hymyilevä rupisammakko" (nro 17 - Ihmisten kuivaamo). Tämäkin tuli sanotuksi - juuri vaalien alla. Sen verran minäkin Timo Soinia tunnen, ettei hän siitä ainakaan pahastu (jos sattuisi lukemaan). Kyllä Timolla oli aihetta leveään, ystävälliseen, hymyyn. Onnittelut tästäkin suunnasta.


perjantai 15. huhtikuuta 2011

17. Ihmisten kuivaamo


Katselin Viljo Vähäsen kanssa eilistä vaalikeskustelua. Se oli viimeinen sarjassaan.  Leikittelimme vanhalla keskustelunaiheellamme, että minkä eläimen näköisiä tämänkertaiset puoluejohtajat ovat? Emme oikeastaan välittäneet enää siitä, mitä he sanoivat. Se oli kuultu moneen kertaan parin viime kuukauden aikana. Olimme sitä paitsi seuranneet Hesarista Unski Hämäläisen päivittäisiä Perässähiihtäjän postauksia. Niihin ei ollut paljonkaan lisättävää, kun muistelimme lisäksi (ennen teatterin alkua), minkälaisia reaktioita postaukset olivat lukijoissaan herättäneet.
- Minusta Soini tuo mieleen iloisesti hymyilevän rupisammakon, Viljo aloitti. - Enkä sano sitä laisinkaan negatiivisessa mielessä.  Hymyilevä sarjakuvahahmo hän on. Iloinen veikko. Tulee oikein lapsuus mieleen, kun keväisin kävimme Tourujoen rannassa katsomassa, kuinka kevät pursusi lumen alta ja tukit uivat hitaasti tulvivassa virrassa. Pieni lätäkkö oli täynnä sammakonkutua. Sitä vietiin (hölmöä kyllä) lasipurkissa kotiin. En yhtään muista, mitä nuijapäille tapahtui myöhemmin. Ei niitä ainakaan takaisin viety. Uokulla (niin me kutsuttiin hautausmaan takana ollutta rinnettä ja joenmutkaa, jossa talvisin käytiin laskettelemassa) oli myös ruumishuone, jonka ikkunoiden takana me hiiviskelimme syyspimeällä sydän pamppailleen ja pelkäsimme haamujen ilmestyvän ...
- Viljo. Nyt sinä pomppaat liian kauaksi aiheesta. Meidänhän piti puhua vaalipaneelista.
- Oukei. Oukein. Mutta kun Jukka Kemppinen esitti tänään blogissaan ikäpiirakan ja sanoi, että "meitä vanhoja on aivan liian paljon; kipeitä piisaa, mutta ruumihit on lujassa, kuten kotiseudullani eräskin haudankaivaja valitti", niin se vähän houkutteli harhateille ...
- Ymmärrän, mutta palataan nyt kuitenkin rupisammakkoon. Minustakaan se ei ole hullumpi vertaus. Soini on todellakin hymyillyt leveästi koko kevään,  ja eikös Hesarissakin verrattu joskus vuodenvaihteessa Jutta Urpiaista  afgaaninvinttikoiraan. Ihan sympaattinen hänkin oli tällä kertaa, kun oli päässyt irti inhottavasta jankkaamisestaan. Tukka hapsotti niin somasti. Vai muistanko väärin. Oliko se sittenkin Jungner?
- Ei kyllä se oli Jutta. Mutta vaikka Räsäsenkin tukka hapsotti, niin samaa pehmeyttä ei sen alta löytynyt. Minun tekee aina mieli vaihtaa kanavaa, kun hän ilmestyy ruutuun. Saan näppylöitä, kun uskontoa ja politiikkaa sekoitetaan tuolla tavalla. Kristillisdemokraatti. Ei se istu mitenkään suomalaiseen suuhun. Mutta kyllä hänessäkin jotakin söpöä on. Sanoisin, että vähän niin kuin isosilmäisessä sylikoiraassa, jota kirkkoherratar pitää polvellaan ja yrittää epätoivoisesti kieltää haukkumasta, kun suntio pistäytyy verikoiransa kanssa kylässä.
- Jaha. Tuohon on parasta olla sanomatta mitään. Muutoin joutuu samanlaiseksi sylkykupiksi kuin Kirkko & Kaupungin päätoimittaja ...
- Nyt sinäkin hyppäät sivuun. Meidän taitaa olla aika vaikeaa pysyä kiinni suuressa vaalikeskustelussa, mutta yritetään nyt kuitenkin vielä. Puhutaan vaikkapa Kataisesta. Hän näyttää aika sympaattiselta. Vähän niin kuin edesmenneen KOin n oravalta. "Lie harvoin niin iloista oravaa, joka hypsis ja ropsis se hyppeli vaan, ja latvalta latvalle loikki".
Viljo lauloi.
- Aivan. Orava ei ole hassumpi eläin, kun puhutaan Kataisesta. Naksuttaa ja polkee jalkaa. Yrittää näyttää leijonalta, vaikka tietää, ettei se ole ihan uskottavaa. Pitäisi olla enemmän muskeleita.
- Mutta onhan kokoomuksella toki muskeleita. Pääomaa. Hornetteja. Natoa. Panssarivaunuja ...
- Viljo. Mehän sovimme, että pysytään eläinkuvissa. Tarkoitin, että Katainen ei vieläkään ole päässyt irti sellaisesta partiopoikamaisesta hymystään, jonka aina liitän tuohon lastenlauluun, jossa orava keinuttaa syntymäpuutaan ja irvistää vasten kuuta. Ehkäpä häneen alkaa tulla leijonan arvokkuutta sitten, kun hänestä tulee pääministeri!
- Oho. Aika väkevä arvaus. Vai onko se peräti ennuste?
- Kyllä se on lähinnä ennuste. Siltä asetelmat ovat näyttäneet jo pitkään. Ja kun kaikki nyt puhuvat siitä, että vaalitulos ratkaisee, näemme ratkaisun tältä osin jo ylihuomenna, kun vaaliuurnat sulkeutuvat ja ääntenlasku alkaa. Mutta palataan nyt vielä eiliseen vaalikeskusteluun ja unohdetaan eläinvertaukset, kun ne näyttävät johtavan keskustelumme harhapoluille - tai oikeastaan asian ytimeen eli politiikan sisältöön. Jäikö jokin erityinen asia mieleesi?
- Kyllä jäi. Soini puhui rötösherroista ja -rouvista ihan samalla paatoksella kuin Vennamo aikoikaan. Ei siihen koukkuun kukaan enää tarttunut. Sen sijaan hän lanseerasi uuden termin, joka saattaa jäädä elämään. IHMISTEN KUIVAAMO. Sillä hän tarkoitti vanhainkoteja, joihin vanhukset kuihtuvat hoidon puutteessa. Se satutti. Pani ajattelemaan. Sen varjoon jäivät rupisammakot, afgaanivinttikoirat ja oravat. Niiden sijaan nousi tänään Kiasmassa avattava modernin taiteen näyttely, ARS11, jonka teemana on Afrikka. Useissa filminpätkissä ja valokuvissa on esitetty erästä teosta, joka muistuttaa ihmisten kuivaamoa, vaikka sillä ei saata olla mitään tekemistä sellaisen, kammottavan teeman kanssa. Kuvissa näkyy kattoon ripustettuja nahkoja (tai ainakin ne näyttävät sellaisilta), joista roikkuu lattiaa kohti epämääräisiä, eripituisia suikaleita. Kun Jukka Kemppinen kirjoittaa blogissaan, että ihminen muuttuu "siinä viisissäkymmenissä lähes näkymättömäksi", aion mennä pääsiäisviikolla katsomaan Kiasman "ihmiskuivaamoa" varmistuakseni siitä, että pystyn nukkumaan yöuneni rauhallisesti. Minultahan se tosin käy luontevasti. Olenhan kertaalleen kuollut ja määrämittainen. Olen elänyt myös läpinäkyvien ihmisten maailmassa.


perjantai 8. huhtikuuta 2011

16. Humanitaarinen taisteluosasto




Eduskuntavaalitaistelun viimeisen viikon alussa, 11.4.2011, käynnistyvät Suomen kansainvälisen valmiusjoukon valintakokeet Säkylässä. Tänä vuonna joukkoon pyrkii ennätysmäärä hakijoita (610). Varuskunnan nettisivulla korostetaan, että valmiusjoukkoihin koulutetaan vain vapaaehtoisia varusmiehiä, joilla on varusmiespalveluksen jälkeen halu toimia kriisinhallintatehtävissä ulkomailla. Lisäksi todetaan, että varusmiesaikanaan valmiuskoulutuksen saaneet rauhanturvaajat ovat toimineen menestyksekkäästi muun muassa Kosovossa ja Afganistanissa ja että koulutuksessa hyödynnetään aina viimeisintä tietoa vaativista kriisinhallintaoperaatioista.
Hyvä niin. Kokemusta on saatu kovistakin paikoista.
Herää kuitenkin kysymys, kuinka paljon tosiasiallista tietoa Säkylän kouluttajilla on edessä olevasta Libyan operaatiosta. Tiedetäänkö tarkalleen, mihin ollaan viemässä suomalaisia sotilaita?
Pelkkä YK:n valtakirja ei tietenkään riitä tällaisen varmuuden takuuksi. Sehän on ensisijaisesti poliittinen asiakirja. Käytännön kokemukset Jugoslavian pommituksista tai Irakin ja Afganistanin sodista eivät myöskään riitä vakuuttamaan siitä, että operaatioihin osallistuvalla tai niitä johtavalla sotilasliitto Natolla olisi riittävän tarkat tiedot niistä vaaroista, joihin mies- ja naissotilaat saattavat kriisinhallintatilanteissa joutua.
Sellainen "tieto", että sodassa saattaa kuolla, tuskin riittää kaikille niille 610 henkilölle, jotka nyt pyrkivät mukaan valmiusjoukkoihin.
Tilanne Libyassa on kaikkea muuta kuin selvä. Päinvastoin. Erään varsin arvostetun amerikkalaistutkijan mukaan "länsi on nyt tukemassa hyvin hajanaista, keskenään kilpailevaa ja vihamielistä heimojen ja yksilöiden ryhmä, jota yhdistää ainoastaan viha Muammar Gaddafia kohtaan - ei mikään muu" (George Friedman: "Libya, the West and the Narrative of Democracy", Geopolical Weekly, 21.3.2011).
Ei ole myöskään selvää, mihin Yhdysvallat ja sen eurooppalaiset sotilasliittolaiset tosiasiassa pyrkivät Libyan sotatoimilla. Tässäkin suhteessa tilanne on sekava. Libya ei ole amerikkalaisille mitenkään ratkaiseva öljyn tuonnin kannalta, mutta monelle Euroopan maalle se on tärkeä. Saksa on pidättyväinen Libyan operaation suhteen, kun taas Ranska ja Englanti ovat suorastaan innokkaita. Italia taas tuntee seisovansa eturintamassa, kun Tunisiasta alkanut "kansannousu" on heittänyt sen päälle valtaisan pakolaisvirran. Yhdysvallat haluaisi irtaantua mahdollisimman pian koko operaatiosta, koska Irakin ja Afganistanit sodat ovat käymässä sille sekä poliittisesti että taloudellisesti ylivoimaisen raskaiksi. Amerikkalaiset haluaisivat siirtää "sotanäyttämön" Euroopasta Tyynelle valtamerelle, jossa Kiina on uhkaamassa sen taloudellista ja sotilaallista hegemoniaa.
Suomen osallistuminen Libyan sotaan (täysimittainen sotahan siellä on menossa, vaikka "ulkopuolisia maajoukkoja" ei vielä osallistukaa taisteluihin), on kaikissa suhteissa äärimmäisen riskaabelia. Naton johtama sotakoalitio on ottanut päätehtäväkseen suojella siviiliväestöä (humanitaarinen tehtävä), mutta tosiasiallisena päämääränä on syrjäyttää Libyan kansankongressin pääsihteeri (eli vuonna 1969 valtaan noussut Muammar Gaddafi) ja pystyttää maahan vakaa,  länsimaiseen demokratiaan perustuva hallinto (poliittinen tehtävä). Samaa mallia yritettiin toteuttaa Irakissa Saddam Husseinin jälkeen, mutta päämäärä on vielä saavuttamatta. Ei ole mitään takeita siitä, että Libyassa tehtävä onnistuisi helpommin kuin Irakissa. Suomi saattaa siis sotkeutua pitkäaikaiseen sotaan.
Libyan operaatiota on kuitenkin puolusteltu nimenomaan humanitaarisena tehtävänä. On myös tähdennetty, etteivät Suomesta (mahdollisesti) lähtevät ja Säkylässä koulutetut kansainväliset valmiusjoukot osallistu taistelutehtäviin, vaan antavat ainoastaan humanitaarista apua.
Tämänhetkisten arvioiden mukaan tällainen erottelu lienee käytännössä mahdotonta, koska maata hallitsevat, lailliset joukot (siis eversti Gaddafin armeija) ovat kätkeneet raskaat aseet asutuskeskuksiin, siviiliväestön keskelle. Täsmäpommituksilla on onnistuttu tuhoamaan vain osa Libyan vahvoista asevoimista. On täysin mahdollista, että maa ajautuu sitkeään ja pitkäaikaiseen sisällissotaan - varsinkin, jos sotakoalition maat alkavat aseistaa "kapinallisia" (ks. blogini 30.3.2011 Kapinallisten aseistaminen).
Mitä sellaisessa sodassa tekee "humanitaarinen taisteluosasto"?
Vastaus on selvä. Se taistelee poliittisen päämäärän saavuttamiseksi. Tämä pitäisi olla kristallin kirkkaana mielessä sotilasjohdolla myös Suomessa. Tehdään karkea virhe, jos poliittinen päämäärä yritetään kätkeä humanitaariseen sumuverhoon.
Libyassakin aitoon humanitaariseen työhön voivat osallistua vain Punaisen Ristin Punaisen Puolikuun kansainväliset liikkeet. Inter arma caritas. Niillä on YK:kin pysyvä valtuutus, jonka oikeutusta kukaan ei kiellä.
Kansainvälisen humanitaarisen oikeuden perusteita ei pidä rikkoa sotilaallisilla operaatioilla, kuten nyt on tapahtumassa Libyassa.
Suomen ei pitäisi lähettää Libyaan yhtään Hornetia eikä yhtään aseistettua taisteluosastoa. Ne eivät pysty toteuttamaan aidosti niitä humanitaarisia periaatteita, jotka Punainen Risti on omaksunut vuosikymmenten saatossa: inhimillisyys, tasapuolisuus, puolueettomuus, riippumattomuus, vapaaehtoisuus, yleismaailmallisuus ja ykseys. (Vapaaehtoisuus kylläkin toteutuu ainakin Suomessa). 


tiistai 5. huhtikuuta 2011

15. Äärioikeisto


Ranskalaisen kulttilehden, Le Monde Diplomatiquen suomenkielisessä versiossa (XVII) keskityttiin alkuvuodesta teemaan "Äärioikeiston uusi uho". Dominique Vidal arvioi, että äärioikeisto on kahdessa vuodessa ylittänyt kymmenen prosentin kannatuslukemat useissa Euroopan maissa.
Liitekartastossa (Äärioikeiston suosio Euroopassa) Suomi on merkitty vaaleanpunaisella eli toiseksi korkeimmalla värillä, mikä tarkoittaa sitä, että meillä äärioikeiston osuudeksi koko äänestäjäkunnasta lasketaan 9-14%. Tummanpunaisella (14-30%) on merkitty Norja, Tanska, Hollanti. Belgia, Sveitsi, Itävalta ja Unkari.
Mitä ihmettä? Onko äärioikeisto hiipimässä salaa Suomen johtoon samalla tavalla kuin natsit 1920-luvun Saksassa?
Vastaus ei ole aivan yksinkertainen, mutta tietyssä mielessä uskottava. Jopa hieman pelottava.
Tämän päivän eurooppalainen äärioikeisto on hajanainen. Ei sillä ole yhteistä tunnusta eikä yhteistä johtajaa tai ohjemaa. Yhteisiä teemoja ja piirteitä kuitenkin löytyy: radikaali, muukalaisvastainen, populistinen.
Italialainen tutkija Piero Ignazi kiteyttää: "Tärkein kriteeri on tietää, aikooko puolue pysytellä järjestelmän ulkopuolella syrjäyttääkseen sen, vai pyrkiikö äärioikeisto muuttamaan maan järjestelmää sisältä käsin."
Nämä kriteerit alkavat jo lähestyä niitä perusteita, joilla kirjoittajat ovat määritelleet Suomessa Timo Soinin johtamat perussuomalaiset äärioikeistolaiseksi puolueeksi. Kartassa äänestysprosentiksi on merkitty vuoden 2009 EU-vaalien kannatus (9,8%). Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kannatus oli 4,1%. Nyt lähestyvissä eduskuntavaaleissa kannatuksen arvellaan nousevan huomattavasti.
Tällainen tapa ryhmitellä äärioikeistoa tuntuu kuitenkin  kovin mekanistiselta.
Soini on kyllä haastanut kaikki "vanhat puolueet", mutta sitä ei tietenkään voida pitää koko poliittisen järjestelmän (monipuoluejärjestelmän) haastamisena. Siitä kuuluu kuitenkin samanlainen uhon kumina, mikä yhdistää muita Euroopan äärioikeistopuolueita. Ajatus noususta suurimmaksi puolueeksi ja sitä kautta pääministeriksi on samaa luokkaa. Presidenttiehdokkuus näyttää (katollisessa) kirkossa kuulutetulta.
Oman, aivan erityisen (muttei eurooppalaisittain täysin vieraan) piirteen muodostaa perussuomalaisten jyrkkä EU-vastaisuus. Tässä suhteessa koko poliittinen kenttä on saattanut liikkua viime vuosina hieman oikealle, minkä johdosta suomalainen äärioikeisto löytää vastakaikua muistakin puolueista.
Kun lisäksi muistetaan, että Soini nousi "tuntemattomuudesta oikeistojohtajaksi", kuten todetaan tapahtuneeksi muissakin maissa (vaikka Soinin juuret liitetäänkin  historialliseen "vennamolaisuuteen", mitä hän itse tuntuu välttelevän), saadaan yksi piirre lisää perussuomalaisten äärioikeistolaisuuskuvaan.
Sitäkin merkittävämpi on Piero Ignazin havainto, jonka mukaan äärioikeiston vaalivaltti on niiden kyky luvata mitä vain. Ne kuuluvat "vastuuttomien puolueiden" ryhmään. Niiden ei siis tarvitse kantaa vastuuta lupauksistaan.
Mutta onko Timo Soini ja hänen johtamansa puolue todella äärioikeistolainen? Eikö se tunnu vähän kaukaa haetulta? Johtavatko jäljet liian syvälle Euroopan mustiin vuosiin? Tulevatko mieleen jopa "Kommunismin mustan kirjan" kauhukuvat?
Vestigia terrent.
(Tässä tulee mieleeni professori Erkki Pystysen erinomainen piirros 1970-luvun lopulta, jolloin hän johti Kokoomuksen ohjelmatoimikuntaa ja itse olin samaisen toimikunnan sihteerinä. Hänen kuviossaan, joka käsitteli  puoluekentän ideologista rakennetta, "natsismi" ja "kommunismi" koskettivat toisiaan.)
Tässä auttaa Domique Vidalin analyysi "Euroopan äärioikeiston kolmesta perheestä". Hänen mukaansa tämän päivän äärioikeisto jakautuu kolmeen luokkaan:
(1) Ensinnäkin marginaaliset uusnatsistiryhmät, joita leimaa "esi-isien taistelu juutalaisbolshevismia vastaan". Monet niistä kuolevat todennäköisesti sukupuuttoon.
(2) Toiseksi, nykyjärjestelmän vastaiset puolueet. Ne ovat yrittäneet 1980-luvulta lähtien työntää syrjään perinteiset oikeistopuolueet, jotka ovat pitäneet yllä "hajurakoa" äärioikeiston suuntaan..
(3) Kolmanneksi, "luotettavien poliittisten toimijoiden hylkäämään tilaan nousseet liikkeet", joita Vidal kutsuu "kummajaisiksi". ("Politiikka, kuten luontokin, kammoaa tyhjiä tiloja").
Näyttää selvältä, että valtaosa perussuomalaisista voidaan lukea perheeseen nro 2 ja että ainakin osa heistä tuntee viehätystä "kummajaisia" kohtaan. (Ääriesimerkkinä sveitsiläisen Christopher Blocherin vanha maaseutupuolue Union démocratique du centre (UDC), joka radikalisoitui ja sain vuonna 2007 äänistä 29%).
Kolmanteen perheeseen Dominique Vidal lukee Timo Soinin: "Perussuomalaiset ovat liittäneet vanhaan järjestöön oudon yhdistelmän eliitin- ja muukalaisvastaisuutta samaan aikaan kun sen johtaja (T.S.) saarnaa Euroopan parlamentissa."
Itse näen tilanteen hieman toisin: koko poliittinen kenttä on muuttunut. eikä vain jokin yksittäinen puolue.
Perinteiset valtapuolueet (Kokoomus, Maalaisliitto-Keskusta ja Sdp) ovat (30 vuoden aikana!) irtaantuneet juuriltaan ja lähteneet seikkailemaan (Olavi Borgin hahmottelemalla "ideologisella perusskaalalla") kohti epämääräistä, hahmotonta keskustaa siinä uskossa, että ne löytäisivät sieltä jonkinlaisen uuden identiteetin tai ainakin uutta kannatusta. Tämä Ristiretki Keskustaan on raivannut tilaa äärioikeistolle, joka piileksi koko retken ajan kaikkien pääpuolueiden lastiruumissa. Nyt laiva on karilla. Tämä salamatkustajien joukko on nousemassa kannelle ja katselemassa hölmistyneenä toisiaan. Tällaisiako me ollaan! Tällä joukollako matkaa on jatkettava?
Ei siis ihme, että suomalainen äärioikeisto on häikäistynyt (tai peräti sokaistunut) omasta menestyksestään. Niin on tapahtunut muuallakin.
Poliittisen radikalismin kansakodissa, Ranskassa, ilmiö näkyy vielä selvemmin kuin meillä.
Siteeraan Domique Vidalia: "Isä Le Pen unohti olleensa aikoinaan ultraliberaali Reaganin intomielinen kannattaja ja tyttärensä esimerkkiä noudattaen alkoi yhtäkkiä puolustaa ostovoimaa, sosiaaliturvaa ja eläkkeitä. Hän otti käyttöön termit protektionismi. oikeudenmukainen verouudistus, maatalouden, pienten ja keskisuurten yritysten sekä teollisuuden alojen tukeminen. Isän päätelmistä muodostui tyttären ohjelma."
Ranskalaiset tietävät, että isä Le Pen kuuluu maansa äärioikeistoon. He tietävät myös, että Marine Le Pen on isänsä tytär ja hänen seuraajansa Kansallisessa Rintamassa tammikuusta 2011 lähtien. Heiltä ei ole varmaankaan jäänyt myöskään huomaamatta, että tytär nousee kohinalla Ranskan presidenttispekulaatioissa. He muistavat varmasti, että isä Le Penistä oli vähällä tulla (aivan sattumalta) Ranskan presidentti.
Ranskalaiset pitävät dramatiikasta. He ovat leikkineen äärioikeiston tulella, mutta haluavat vielä jatkaa samaa leikkiä. Maaliskuussa 2011 julkaistun mielipidetiedustelun mukaan Marine Le Pen saattaa pudottaa pudottaa istuvan presidentin, Nicolas  Sarkozyn seuraavissa vaaleissa.
Onkohan suomalainen äärioikeisto yhä voimissaan silloin, kun presidentti Tarja Haloselle valitaan seuraajaa?