Katselin Viljo Vähäsen kanssa eilistä vaalikeskustelua. Se oli viimeinen sarjassaan. Leikittelimme vanhalla keskustelunaiheellamme, että minkä eläimen näköisiä tämänkertaiset puoluejohtajat ovat? Emme oikeastaan välittäneet enää siitä, mitä he sanoivat. Se oli kuultu moneen kertaan parin viime kuukauden aikana. Olimme sitä paitsi seuranneet Hesarista Unski Hämäläisen päivittäisiä Perässähiihtäjän postauksia. Niihin ei ollut paljonkaan lisättävää, kun muistelimme lisäksi (ennen teatterin alkua), minkälaisia reaktioita postaukset olivat lukijoissaan herättäneet.
- Minusta Soini tuo mieleen iloisesti hymyilevän rupisammakon, Viljo aloitti. - Enkä sano sitä laisinkaan negatiivisessa mielessä. Hymyilevä sarjakuvahahmo hän on. Iloinen veikko. Tulee oikein lapsuus mieleen, kun keväisin kävimme Tourujoen rannassa katsomassa, kuinka kevät pursusi lumen alta ja tukit uivat hitaasti tulvivassa virrassa. Pieni lätäkkö oli täynnä sammakonkutua. Sitä vietiin (hölmöä kyllä) lasipurkissa kotiin. En yhtään muista, mitä nuijapäille tapahtui myöhemmin. Ei niitä ainakaan takaisin viety. Uokulla (niin me kutsuttiin hautausmaan takana ollutta rinnettä ja joenmutkaa, jossa talvisin käytiin laskettelemassa) oli myös ruumishuone, jonka ikkunoiden takana me hiiviskelimme syyspimeällä sydän pamppailleen ja pelkäsimme haamujen ilmestyvän ...
- Viljo. Nyt sinä pomppaat liian kauaksi aiheesta. Meidänhän piti puhua vaalipaneelista.
- Oukei. Oukein. Mutta kun Jukka Kemppinen esitti tänään blogissaan ikäpiirakan ja sanoi, että "meitä vanhoja on aivan liian paljon; kipeitä piisaa, mutta ruumihit on lujassa, kuten kotiseudullani eräskin haudankaivaja valitti", niin se vähän houkutteli harhateille ...
- Ymmärrän, mutta palataan nyt kuitenkin rupisammakkoon. Minustakaan se ei ole hullumpi vertaus. Soini on todellakin hymyillyt leveästi koko kevään, ja eikös Hesarissakin verrattu joskus vuodenvaihteessa Jutta Urpiaista afgaaninvinttikoiraan. Ihan sympaattinen hänkin oli tällä kertaa, kun oli päässyt irti inhottavasta jankkaamisestaan. Tukka hapsotti niin somasti. Vai muistanko väärin. Oliko se sittenkin Jungner?
- Ei kyllä se oli Jutta. Mutta vaikka Räsäsenkin tukka hapsotti, niin samaa pehmeyttä ei sen alta löytynyt. Minun tekee aina mieli vaihtaa kanavaa, kun hän ilmestyy ruutuun. Saan näppylöitä, kun uskontoa ja politiikkaa sekoitetaan tuolla tavalla. Kristillisdemokraatti. Ei se istu mitenkään suomalaiseen suuhun. Mutta kyllä hänessäkin jotakin söpöä on. Sanoisin, että vähän niin kuin isosilmäisessä sylikoiraassa, jota kirkkoherratar pitää polvellaan ja yrittää epätoivoisesti kieltää haukkumasta, kun suntio pistäytyy verikoiransa kanssa kylässä.
- Jaha. Tuohon on parasta olla sanomatta mitään. Muutoin joutuu samanlaiseksi sylkykupiksi kuin Kirkko & Kaupungin päätoimittaja ...
- Nyt sinäkin hyppäät sivuun. Meidän taitaa olla aika vaikeaa pysyä kiinni suuressa vaalikeskustelussa, mutta yritetään nyt kuitenkin vielä. Puhutaan vaikkapa Kataisesta. Hän näyttää aika sympaattiselta. Vähän niin kuin edesmenneen KOin n oravalta. "Lie harvoin niin iloista oravaa, joka hypsis ja ropsis se hyppeli vaan, ja latvalta latvalle loikki".
Viljo lauloi.
- Aivan. Orava ei ole hassumpi eläin, kun puhutaan Kataisesta. Naksuttaa ja polkee jalkaa. Yrittää näyttää leijonalta, vaikka tietää, ettei se ole ihan uskottavaa. Pitäisi olla enemmän muskeleita.
- Mutta onhan kokoomuksella toki muskeleita. Pääomaa. Hornetteja. Natoa. Panssarivaunuja ...
- Viljo. Mehän sovimme, että pysytään eläinkuvissa. Tarkoitin, että Katainen ei vieläkään ole päässyt irti sellaisesta partiopoikamaisesta hymystään, jonka aina liitän tuohon lastenlauluun, jossa orava keinuttaa syntymäpuutaan ja irvistää vasten kuuta. Ehkäpä häneen alkaa tulla leijonan arvokkuutta sitten, kun hänestä tulee pääministeri!
- Oho. Aika väkevä arvaus. Vai onko se peräti ennuste?
- Kyllä se on lähinnä ennuste. Siltä asetelmat ovat näyttäneet jo pitkään. Ja kun kaikki nyt puhuvat siitä, että vaalitulos ratkaisee, näemme ratkaisun tältä osin jo ylihuomenna, kun vaaliuurnat sulkeutuvat ja ääntenlasku alkaa. Mutta palataan nyt vielä eiliseen vaalikeskusteluun ja unohdetaan eläinvertaukset, kun ne näyttävät johtavan keskustelumme harhapoluille - tai oikeastaan asian ytimeen eli politiikan sisältöön. Jäikö jokin erityinen asia mieleesi?
- Kyllä jäi. Soini puhui rötösherroista ja -rouvista ihan samalla paatoksella kuin Vennamo aikoikaan. Ei siihen koukkuun kukaan enää tarttunut. Sen sijaan hän lanseerasi uuden termin, joka saattaa jäädä elämään. IHMISTEN KUIVAAMO. Sillä hän tarkoitti vanhainkoteja, joihin vanhukset kuihtuvat hoidon puutteessa. Se satutti. Pani ajattelemaan. Sen varjoon jäivät rupisammakot, afgaanivinttikoirat ja oravat. Niiden sijaan nousi tänään Kiasmassa avattava modernin taiteen näyttely, ARS11, jonka teemana on Afrikka. Useissa filminpätkissä ja valokuvissa on esitetty erästä teosta, joka muistuttaa ihmisten kuivaamoa, vaikka sillä ei saata olla mitään tekemistä sellaisen, kammottavan teeman kanssa. Kuvissa näkyy kattoon ripustettuja nahkoja (tai ainakin ne näyttävät sellaisilta), joista roikkuu lattiaa kohti epämääräisiä, eripituisia suikaleita. Kun Jukka Kemppinen kirjoittaa blogissaan, että ihminen muuttuu "siinä viisissäkymmenissä lähes näkymättömäksi", aion mennä pääsiäisviikolla katsomaan Kiasman "ihmiskuivaamoa" varmistuakseni siitä, että pystyn nukkumaan yöuneni rauhallisesti. Minultahan se tosin käy luontevasti. Olenhan kertaalleen kuollut ja määrämittainen. Olen elänyt myös läpinäkyvien ihmisten maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti