Eduskuntavaalitaistelun viimeisen viikon alussa, 11.4.2011, käynnistyvät Suomen kansainvälisen valmiusjoukon valintakokeet Säkylässä. Tänä vuonna joukkoon pyrkii ennätysmäärä hakijoita (610). Varuskunnan nettisivulla korostetaan, että valmiusjoukkoihin koulutetaan vain vapaaehtoisia varusmiehiä, joilla on varusmiespalveluksen jälkeen halu toimia kriisinhallintatehtävissä ulkomailla. Lisäksi todetaan, että varusmiesaikanaan valmiuskoulutuksen saaneet rauhanturvaajat ovat toimineen menestyksekkäästi muun muassa Kosovossa ja Afganistanissa ja että koulutuksessa hyödynnetään aina viimeisintä tietoa vaativista kriisinhallintaoperaatioista.
Hyvä niin. Kokemusta on saatu kovistakin paikoista.
Herää kuitenkin kysymys, kuinka paljon tosiasiallista tietoa Säkylän kouluttajilla on edessä olevasta Libyan operaatiosta. Tiedetäänkö tarkalleen, mihin ollaan viemässä suomalaisia sotilaita?
Pelkkä YK:n valtakirja ei tietenkään riitä tällaisen varmuuden takuuksi. Sehän on ensisijaisesti poliittinen asiakirja. Käytännön kokemukset Jugoslavian pommituksista tai Irakin ja Afganistanin sodista eivät myöskään riitä vakuuttamaan siitä, että operaatioihin osallistuvalla tai niitä johtavalla sotilasliitto Natolla olisi riittävän tarkat tiedot niistä vaaroista, joihin mies- ja naissotilaat saattavat kriisinhallintatilanteissa joutua.
Sellainen "tieto", että sodassa saattaa kuolla, tuskin riittää kaikille niille 610 henkilölle, jotka nyt pyrkivät mukaan valmiusjoukkoihin.
Tilanne Libyassa on kaikkea muuta kuin selvä. Päinvastoin. Erään varsin arvostetun amerikkalaistutkijan mukaan "länsi on nyt tukemassa hyvin hajanaista, keskenään kilpailevaa ja vihamielistä heimojen ja yksilöiden ryhmä, jota yhdistää ainoastaan viha Muammar Gaddafia kohtaan - ei mikään muu" (George Friedman: "Libya, the West and the Narrative of Democracy", Geopolical Weekly, 21.3.2011).
Ei ole myöskään selvää, mihin Yhdysvallat ja sen eurooppalaiset sotilasliittolaiset tosiasiassa pyrkivät Libyan sotatoimilla. Tässäkin suhteessa tilanne on sekava. Libya ei ole amerikkalaisille mitenkään ratkaiseva öljyn tuonnin kannalta, mutta monelle Euroopan maalle se on tärkeä. Saksa on pidättyväinen Libyan operaation suhteen, kun taas Ranska ja Englanti ovat suorastaan innokkaita. Italia taas tuntee seisovansa eturintamassa, kun Tunisiasta alkanut "kansannousu" on heittänyt sen päälle valtaisan pakolaisvirran. Yhdysvallat haluaisi irtaantua mahdollisimman pian koko operaatiosta, koska Irakin ja Afganistanit sodat ovat käymässä sille sekä poliittisesti että taloudellisesti ylivoimaisen raskaiksi. Amerikkalaiset haluaisivat siirtää "sotanäyttämön" Euroopasta Tyynelle valtamerelle, jossa Kiina on uhkaamassa sen taloudellista ja sotilaallista hegemoniaa.
Suomen osallistuminen Libyan sotaan (täysimittainen sotahan siellä on menossa, vaikka "ulkopuolisia maajoukkoja" ei vielä osallistukaa taisteluihin), on kaikissa suhteissa äärimmäisen riskaabelia. Naton johtama sotakoalitio on ottanut päätehtäväkseen suojella siviiliväestöä (humanitaarinen tehtävä), mutta tosiasiallisena päämääränä on syrjäyttää Libyan kansankongressin pääsihteeri (eli vuonna 1969 valtaan noussut Muammar Gaddafi) ja pystyttää maahan vakaa, länsimaiseen demokratiaan perustuva hallinto (poliittinen tehtävä). Samaa mallia yritettiin toteuttaa Irakissa Saddam Husseinin jälkeen, mutta päämäärä on vielä saavuttamatta. Ei ole mitään takeita siitä, että Libyassa tehtävä onnistuisi helpommin kuin Irakissa. Suomi saattaa siis sotkeutua pitkäaikaiseen sotaan.
Libyan operaatiota on kuitenkin puolusteltu nimenomaan humanitaarisena tehtävänä. On myös tähdennetty, etteivät Suomesta (mahdollisesti) lähtevät ja Säkylässä koulutetut kansainväliset valmiusjoukot osallistu taistelutehtäviin, vaan antavat ainoastaan humanitaarista apua.
Tämänhetkisten arvioiden mukaan tällainen erottelu lienee käytännössä mahdotonta, koska maata hallitsevat, lailliset joukot (siis eversti Gaddafin armeija) ovat kätkeneet raskaat aseet asutuskeskuksiin, siviiliväestön keskelle. Täsmäpommituksilla on onnistuttu tuhoamaan vain osa Libyan vahvoista asevoimista. On täysin mahdollista, että maa ajautuu sitkeään ja pitkäaikaiseen sisällissotaan - varsinkin, jos sotakoalition maat alkavat aseistaa "kapinallisia" (ks. blogini 30.3.2011 Kapinallisten aseistaminen).
Mitä sellaisessa sodassa tekee "humanitaarinen taisteluosasto"?
Vastaus on selvä. Se taistelee poliittisen päämäärän saavuttamiseksi. Tämä pitäisi olla kristallin kirkkaana mielessä sotilasjohdolla myös Suomessa. Tehdään karkea virhe, jos poliittinen päämäärä yritetään kätkeä humanitaariseen sumuverhoon.
Libyassakin aitoon humanitaariseen työhön voivat osallistua vain Punaisen Ristin Punaisen Puolikuun kansainväliset liikkeet. Inter arma caritas. Niillä on YK:kin pysyvä valtuutus, jonka oikeutusta kukaan ei kiellä.
Kansainvälisen humanitaarisen oikeuden perusteita ei pidä rikkoa sotilaallisilla operaatioilla, kuten nyt on tapahtumassa Libyassa.
Suomen ei pitäisi lähettää Libyaan yhtään Hornetia eikä yhtään aseistettua taisteluosastoa. Ne eivät pysty toteuttamaan aidosti niitä humanitaarisia periaatteita, jotka Punainen Risti on omaksunut vuosikymmenten saatossa: inhimillisyys, tasapuolisuus, puolueettomuus, riippumattomuus, vapaaehtoisuus, yleismaailmallisuus ja ykseys. (Vapaaehtoisuus kylläkin toteutuu ainakin Suomessa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti