Ranskalaisen kulttilehden, Le Monde Diplomatiquen suomenkielisessä versiossa (XVII) keskityttiin alkuvuodesta teemaan "Äärioikeiston uusi uho". Dominique Vidal arvioi, että äärioikeisto on kahdessa vuodessa ylittänyt kymmenen prosentin kannatuslukemat useissa Euroopan maissa.
Liitekartastossa (Äärioikeiston suosio Euroopassa) Suomi on merkitty vaaleanpunaisella eli toiseksi korkeimmalla värillä, mikä tarkoittaa sitä, että meillä äärioikeiston osuudeksi koko äänestäjäkunnasta lasketaan 9-14%. Tummanpunaisella (14-30%) on merkitty Norja, Tanska, Hollanti. Belgia, Sveitsi, Itävalta ja Unkari.
Mitä ihmettä? Onko äärioikeisto hiipimässä salaa Suomen johtoon samalla tavalla kuin natsit 1920-luvun Saksassa?
Vastaus ei ole aivan yksinkertainen, mutta tietyssä mielessä uskottava. Jopa hieman pelottava.
Tämän päivän eurooppalainen äärioikeisto on hajanainen. Ei sillä ole yhteistä tunnusta eikä yhteistä johtajaa tai ohjemaa. Yhteisiä teemoja ja piirteitä kuitenkin löytyy: radikaali, muukalaisvastainen, populistinen.
Italialainen tutkija Piero Ignazi kiteyttää: "Tärkein kriteeri on tietää, aikooko puolue pysytellä järjestelmän ulkopuolella syrjäyttääkseen sen, vai pyrkiikö äärioikeisto muuttamaan maan järjestelmää sisältä käsin."
Nämä kriteerit alkavat jo lähestyä niitä perusteita, joilla kirjoittajat ovat määritelleet Suomessa Timo Soinin johtamat perussuomalaiset äärioikeistolaiseksi puolueeksi. Kartassa äänestysprosentiksi on merkitty vuoden 2009 EU-vaalien kannatus (9,8%). Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kannatus oli 4,1%. Nyt lähestyvissä eduskuntavaaleissa kannatuksen arvellaan nousevan huomattavasti.
Tällainen tapa ryhmitellä äärioikeistoa tuntuu kuitenkin kovin mekanistiselta.
Soini on kyllä haastanut kaikki "vanhat puolueet", mutta sitä ei tietenkään voida pitää koko poliittisen järjestelmän (monipuoluejärjestelmän) haastamisena. Siitä kuuluu kuitenkin samanlainen uhon kumina, mikä yhdistää muita Euroopan äärioikeistopuolueita. Ajatus noususta suurimmaksi puolueeksi ja sitä kautta pääministeriksi on samaa luokkaa. Presidenttiehdokkuus näyttää (katollisessa) kirkossa kuulutetulta.
Oman, aivan erityisen (muttei eurooppalaisittain täysin vieraan) piirteen muodostaa perussuomalaisten jyrkkä EU-vastaisuus. Tässä suhteessa koko poliittinen kenttä on saattanut liikkua viime vuosina hieman oikealle, minkä johdosta suomalainen äärioikeisto löytää vastakaikua muistakin puolueista.
Kun lisäksi muistetaan, että Soini nousi "tuntemattomuudesta oikeistojohtajaksi", kuten todetaan tapahtuneeksi muissakin maissa (vaikka Soinin juuret liitetäänkin historialliseen "vennamolaisuuteen", mitä hän itse tuntuu välttelevän), saadaan yksi piirre lisää perussuomalaisten äärioikeistolaisuuskuvaan.
Sitäkin merkittävämpi on Piero Ignazin havainto, jonka mukaan äärioikeiston vaalivaltti on niiden kyky luvata mitä vain. Ne kuuluvat "vastuuttomien puolueiden" ryhmään. Niiden ei siis tarvitse kantaa vastuuta lupauksistaan.
Mutta onko Timo Soini ja hänen johtamansa puolue todella äärioikeistolainen? Eikö se tunnu vähän kaukaa haetulta? Johtavatko jäljet liian syvälle Euroopan mustiin vuosiin? Tulevatko mieleen jopa "Kommunismin mustan kirjan" kauhukuvat?
Vestigia terrent.
(Tässä tulee mieleeni professori Erkki Pystysen erinomainen piirros 1970-luvun lopulta, jolloin hän johti Kokoomuksen ohjelmatoimikuntaa ja itse olin samaisen toimikunnan sihteerinä. Hänen kuviossaan, joka käsitteli puoluekentän ideologista rakennetta, "natsismi" ja "kommunismi" koskettivat toisiaan.)
Tässä auttaa Domique Vidalin analyysi "Euroopan äärioikeiston kolmesta perheestä". Hänen mukaansa tämän päivän äärioikeisto jakautuu kolmeen luokkaan:
(1) Ensinnäkin marginaaliset uusnatsistiryhmät, joita leimaa "esi-isien taistelu juutalaisbolshevismia vastaan". Monet niistä kuolevat todennäköisesti sukupuuttoon.
(2) Toiseksi, nykyjärjestelmän vastaiset puolueet. Ne ovat yrittäneet 1980-luvulta lähtien työntää syrjään perinteiset oikeistopuolueet, jotka ovat pitäneet yllä "hajurakoa" äärioikeiston suuntaan..
(3) Kolmanneksi, "luotettavien poliittisten toimijoiden hylkäämään tilaan nousseet liikkeet", joita Vidal kutsuu "kummajaisiksi". ("Politiikka, kuten luontokin, kammoaa tyhjiä tiloja").
Näyttää selvältä, että valtaosa perussuomalaisista voidaan lukea perheeseen nro 2 ja että ainakin osa heistä tuntee viehätystä "kummajaisia" kohtaan. (Ääriesimerkkinä sveitsiläisen Christopher Blocherin vanha maaseutupuolue Union démocratique du centre (UDC), joka radikalisoitui ja sain vuonna 2007 äänistä 29%).
Kolmanteen perheeseen Dominique Vidal lukee Timo Soinin: "Perussuomalaiset ovat liittäneet vanhaan järjestöön oudon yhdistelmän eliitin- ja muukalaisvastaisuutta samaan aikaan kun sen johtaja (T.S.) saarnaa Euroopan parlamentissa."
Itse näen tilanteen hieman toisin: koko poliittinen kenttä on muuttunut. eikä vain jokin yksittäinen puolue.
Perinteiset valtapuolueet (Kokoomus, Maalaisliitto-Keskusta ja Sdp) ovat (30 vuoden aikana!) irtaantuneet juuriltaan ja lähteneet seikkailemaan (Olavi Borgin hahmottelemalla "ideologisella perusskaalalla") kohti epämääräistä, hahmotonta keskustaa siinä uskossa, että ne löytäisivät sieltä jonkinlaisen uuden identiteetin tai ainakin uutta kannatusta. Tämä Ristiretki Keskustaan on raivannut tilaa äärioikeistolle, joka piileksi koko retken ajan kaikkien pääpuolueiden lastiruumissa. Nyt laiva on karilla. Tämä salamatkustajien joukko on nousemassa kannelle ja katselemassa hölmistyneenä toisiaan. Tällaisiako me ollaan! Tällä joukollako matkaa on jatkettava?
Ei siis ihme, että suomalainen äärioikeisto on häikäistynyt (tai peräti sokaistunut) omasta menestyksestään. Niin on tapahtunut muuallakin.
Poliittisen radikalismin kansakodissa, Ranskassa, ilmiö näkyy vielä selvemmin kuin meillä.
Siteeraan Domique Vidalia: "Isä Le Pen unohti olleensa aikoinaan ultraliberaali Reaganin intomielinen kannattaja ja tyttärensä esimerkkiä noudattaen alkoi yhtäkkiä puolustaa ostovoimaa, sosiaaliturvaa ja eläkkeitä. Hän otti käyttöön termit protektionismi. oikeudenmukainen verouudistus, maatalouden, pienten ja keskisuurten yritysten sekä teollisuuden alojen tukeminen. Isän päätelmistä muodostui tyttären ohjelma."
Ranskalaiset tietävät, että isä Le Pen kuuluu maansa äärioikeistoon. He tietävät myös, että Marine Le Pen on isänsä tytär ja hänen seuraajansa Kansallisessa Rintamassa tammikuusta 2011 lähtien. Heiltä ei ole varmaankaan jäänyt myöskään huomaamatta, että tytär nousee kohinalla Ranskan presidenttispekulaatioissa. He muistavat varmasti, että isä Le Penistä oli vähällä tulla (aivan sattumalta) Ranskan presidentti.
Ranskalaiset pitävät dramatiikasta. He ovat leikkineen äärioikeiston tulella, mutta haluavat vielä jatkaa samaa leikkiä. Maaliskuussa 2011 julkaistun mielipidetiedustelun mukaan Marine Le Pen saattaa pudottaa pudottaa istuvan presidentin, Nicolas Sarkozyn seuraavissa vaaleissa.
Onkohan suomalainen äärioikeisto yhä voimissaan silloin, kun presidentti Tarja Haloselle valitaan seuraajaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti