33. Manifesti

Oslon hallintokeskuksen ja Utöyan saaren järkyttävät tapahtumat on analysoitu puhki uutisissa, sanomalehdissä ja blogeissa. Uhrit on tunnistettu. Syylliseksi epäilty on tunnustanut tekonsa ja odottaa oikeudenkäyntiä vankilassa. Surun varjo lepää raskaana Norjan yllä. Se ulottuu lähialueille, Pohjoismaihin ja muualle Eurooppaan. Se tuntuu koko maailmassa.

Itse tunsin sen harvinaisen vahvana, kun lähestyimme autollani perheeni kanssa sunnuntaina 24. heinäkuuta Nurmesta Pohjois-Karjalassa. Ostoskeskuksen edessä liehui kolme siniristilippua puolitangossa. Mielessäni häivähti varhainen muisto lapsuudesta, kun kotitalomme ikkunasta näin, kuinka vainajia saatettiin haudanlepoon Jyväskylässä, Puistokadun varrella sijaitsevalla sankarihautausmaalla.

Mitä tapahtui? Miksi?

Ensimmäiseen kysymykseen ovat norjalaispoliisin tutkimukset jo ehtineet tuoda vastauksen. Toiseen tuskin saadaan koskaan täydellistä vastausta. Viittaukset "pahan kosketukseen" ja "vihapuheisiin" (ks. Suomen Kuvalehti 30/2011) tuntuvat kohdallisilta. Samoin Vanhan Vaasan mielisairaalan johtavan lääkärin, oikeuspsykiatri Markku Erolan näkemys: "Jälkeenpäin me psykiatrit tätä selittelemme, mutta oikeasti emme nyt tiedä. Tämä on niin erilainen tapaus. Ilmeinen tunteettomuus liittyy psykopatiaan, jonka taustalla on sekä kasvuympäristön tekijöitä että geneettistä alttiutta." Se on viisaasti sanottu.

Joukkomurhaaja on selittänyt tekoaan monisanaisessa julistuksessa, jonka hän pani internettiin juuri ennen tekoaan. Se levisi ympäri maailmaa  nopeammin kuin kulovalkea.

En ole katsonut tarpeelliseksi lukea ABB-manifestia kokonaisuudessaan, mutta moni näyttää sen tehneen, koska sitä on siteerattu laajasti lehtikirjoituksissa ja blogeissa. Se näyttää olleen "murhaajan" perimmäisenä tarkoituksenakin. Hän jopa toivoi, että pidätysoikeudenkäynti olisi ollut julkinen, jotta hän olisi päässyt selostamaan asiaansa suurelle yleisölle. Sellaiseen ei tietenkään voitu suostua.

(Panen sanan "murhaaja" lainausmerkkeihin, koska YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 11. artiklassa todetaan: "Jokaisen rikollisesta teosta syytteessä olevan henkilön edellytetään olevan syytön siihen asti, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti todistettu oikeudenkäynnissä, jossa hänelle turvataan kaikki hänen puolustustaan varten tarpeelliset takeet.")

Manifesti on kautta aikojen ollut kätevä tapa selittää minkä tahansa teon motiiveja. Se johdetaan latinankielisestä sanasta manifestus, joka tarkoittaa "kouraantuntuvaa" siis käsin tehtyä, ilmiselvää asiaa. "Haluatko, että väännän sen sinulle rautalangasta". Tarkoitus on, että kuulija, lukija tai näkijä ymmärtää varmasti, mistä on kysymys.

Tähän ABB-manifestssakin ilmeisesti pyritään, mutta lopputulos on käsittääkseni tässä suhteessa epäonnistunut. Siihen on koottu kirjava tilkkutäkki erilaisista asioista, joita tekijä pitää tärkeänä ja joiden avulla hän yrittää selvittää perimmäisiä tarkoituksiaan.

Yleensä manifestia pidetään julkisena tai ainakin julkisuuteen tarkoitettuna asiakirjana, jossa tekijä tai tekijät selittävät periaatteitaan ja aikomuksiaan. Se sisältää usein myös kirjoittajan elämänkatsomukseen liittyviä, henkilökohtaisia näkemyksiä.

Tällaisesta kirjoittamistavasta lienee tunnetuimpia Kommunistinen manifesti (1848), jossa Karl Marx ja Friedrich Engels syöttivät julkisuuteen omia näkemyksiään maailmanmenosta. Monelta muultakin elämän alalta on tallentunut ihmiskunnan kollektiiviseen muistiin erilaisia manifesteja. Niitä syntyy kaiken aikaa. ABB-manifesti on vain yksi, jokseenkin vähäpätöinen, esimerkki tästä manifestien virrasta.

On luonnollista, että manifestit ovat keskenään ristiriitaisia. Sellaistahan inhimillinen elämä on. Tämä on nykyihmisille, joista merkittävä osaa elää keskellä kiihkeää informaatiomyrskyä, jokseenkin selvää, kun otetaan huomioon, että kaikenlaiset puolueohjelmat sekä erilaisten järjestöjen ja liikeyritysten toimintasuunnitelmat ovat myös eräänlaisia manifesteja.

Yksinäinen susi voi vetäytyä luolaansa ja kuolla siellä omaan murheeseensa ja itsesääliinsä taikka siirtyä elämälle kiitollisena ja onnellisena Rajan yli. Mutta yhtä hyvin hän voi haluta jättää jälkipolville oman merkintänsä, joka kirjoitetaan verisin kirjaimin aikakirjoihin.

Pahimmillaan yhden ihmisen manifesti voi paisua mittasuhteisiin, joissa koko ihmiskunta on vaarassa. Siitäkin on merkkejä historiassa. "Hyvän" ja "Pahan" välinen taistelu tuntuu joskus loputtomalta.

ABB-manifestin ympärillä kuohuva keskustelu on osoittanut, kuinka syvässä ristiriidassa  Oslon ja Utöyan "murhaajan" ajatusmaailma on ainakin kahden, minulle itselleni tärkeän, yleisinhimillisen manifestin kanssa.

Toinen niistä on Vuorisaarna, ja toinen edellä mainittu Ihmisoikeuksien julistus. Poimin niistä pari esimerkkiä.

Vuorisaarnassa (Matt. 5:21-26) kielletään viha ja solvaukset eikä ainoastaan tappaminen:

"Te olette kuulleet sanotuksia vanhoille: Älä tapa, ja Joka tappaa, se on ansainnut oikeuden tuomion. Mutta minä sanon teille: jokainen joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion; ja joka sanoo veljelleen: Sinä tyhjänpäiväinen, on ansainnut suuren neuvoston tuomion; ja joka sanoo: "Sinä hullu", on ansainnut helvetin tulen." Lisäksi opastetaan sovintoon: "Suostu pian sopimaan riitapuolesi kanssa, niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä."

Ihmisoikeuksien julistuksen johdannossa puolestaan todetaan, että "ihmiskunnan kaikkien jäsenten luonnollinen arvo ja heidän yhtäläisten ja luovuttamattomien oikeuksiensa tunnustaminen on vapauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan perusta maailmassa." "Kun ihmisoikeuksia on väheksytty tai ne on jätetty huomiota vaille, on tapahtunut raakalaistekoja, jotka ovat järkyttäneet ihmiskunnan omaatuntoa."

32. Valkoisen miehen taakka

                   

"Varatuomari Espoon kaupungista" puhui A-studiossa "valkoisen miehen taakasta". Se oli aika mielenkiintoinen ilmaisu, kun tiedettiin, että EU:n johtajat kokoontuvat seuraavana päivänä purkamaan tuota samaista taakkaa tai heittämään sen päälle oljenkorren, joka katkaisisi niiden vankkureiden akselin, joiden päälle tuota taakkaa on vuosisatojen kuluessa  lastattu.

Kun olin lukenut YLE: lööpeistä etukäteen, että "myrsky voimistuu Euroopan taloudessa" ja että asiasta saapuu keskustelemaan "presidenttiehdokas Sauli Niinistö", jännitin hieman toimittajan puolesta. Kuinka hän selviäisi näin haastavasta tilanteesta?

Pian kävi kyllä selväksi, että Tero Valtanen oli valmistautunut hyvin haastatteluun. Kysymykset olivat asiallisia ja täsmällisiä. Haastateltava sai riittävästi aikaa vastauksilleen eikä joutunut konekivääritulitukseen. Lämmittelyohjelmaksi valitut USA:n entisten presidenttien ja nykyisen presidentin mielipiteet Yhdysvaltojen jättiläismäisestä velkataakasta loivat hyvän raamin vaikean historiallisen teeman käsittelylle.

Pidin erityisesti siitä, että Sauli Niinistö halusi nähdä Euroopan ja Yhdysvaltojen nykytilan "länsimaisen tradition ja elämäntavan taakkana". Juuri siitä nimittäin on kysymys. Valkoisen miehen taakalla on mitä selkein yhteys transatlanttiseen historiaan, johon länsimainen ideologia on ankkuroitunut.

Eurooppa on varsinainen syntipukki. Täältä on lähtöisin se hurmahenkinen ajatus, että juuri eurooppalaisilla on maailmassa jonkinlainen sivistystehtävä ja että koko muu maailma on täynnä barbaareja, joita täytyy kasvattaa.

Ajatuksen valkoisen miehen taakasta toi esiin Intiassa syntynyt kirjailija Rudyard Kipling puolustaakseen eurooppalais-amerikkalaista siirtomaaherruutta ja valkoihoisten ylemmyyttä maailmassa. Silloin (vuonna 1899) Eurooppa oli tointunut Napoleonin sodista, mutta edessä olivat molemmat maailmansodat. Kiplingin runolla The White Man's Burden oli kuitenkin hyvin raadollinen tarkoitus (kuten tämän päivän terrorisimin vastaisella sodallakin). Yhdysvallat oli voittanut sodan Espanjaa vastaan ja katsoi sen perusteella olevansa oikeutettu ottamaan (toisella maailmansyrjällä sijaitsevat) Filippiinien saaret haltuunsa.

Kiplingiä pidettiin aikoinaan brittiläisen imperiumin runoilijana. Hän kehotti  lähettämään "pojista parhaat palvelemaan äsken voitettua väkeä", joka koostui "villeistä heimoista, puoleksi lapsista, puoleksi piruista".

Paljon myöhemmin valkoisen miehen taakka sai kokonaan päinvastaisen merkityksen. Valkoiselle miehelle alkoi kertyä syntitaakkaa kannettavaksi. Hänet alettiin nähdä sortajana, joka tukahduttaa "toisenvärisiä kulttuureita". Väkevimpänä esimerkkinä oli Etelä-Afrikan virallinen apartheid-politiikka, jolla oli transatlanttinen tuki.

Kun varatuomari Niinistö nyt puhui valkoisen miehen taakasta, sallin itselleni oikeuden tulkita asian siten, ettei hän puolustanut  euroatlanttisen alueen poliittista, taloudellista eikä sotilaallista imperialismia, vaan näki länsimaisen tradition ja elämäntavan nykymuodossaan vaarallisena ilmiönä, taakkana, joka voi tukahduttaa järjen äänen maailmantaloudessa ja sitä kautta myös pienemmissä yksiköissä (valtioissa, yritysmaailmassa, järjestöissä).

Tilastoluvut Yhdysvaltojen velkakriisistä puhuvat karua kieltään. Eurooppa on syvässä varjossa. 

31. Markkinavoimat

Aamuhämärä oli sunnuntaina hieman syvempi kuin viikko sitten. Sitä korosti kevyt tihkusade. Muutoin sää oli mitä parhain onkiretkeä ajatellen. Kello oli vain hieman yli neljä, kun työnsin veneen irti laiturista. Viljo istui perässä. Olimme sopineet, että hän olisi riippamies. Keskellä istui Tohtori ja minun oli määrä  soutaa.

Teuski oli tullut rantaan saakka saattamaan meitä. Se on siitä ihmeellinen kissa, että se tajuaa, milloin pitää olla hiljaa. Nytkään se ei päästänyt inahdustakaan, vaan katseli lähtöämme hiirenhiljaa, mikä huvitti erityisesti Tohtoria, joka oli tottunut siihen, että se mourusi matalalla äänellä aina, kun hän oli lähtemässä outojen ihmisten kanssa liikenteeseen. Itse asiassa Teuski kyllä tunsi Viljo Vähäsen, mutta minusta se ei tiennyt mitään. Nyt se nosti vain häntänsä pystyyn ja heilutti hieman sen kärkeä, kun näki, kuinka potkaisin veneen liikkeelle ja aloin etsiä airoja käsiini.

Me puhuimme kuiskaten, vaikka varsinaista syytä siihen ei ollut. Tuntui vain siltä, että kesäaamuun ei täyspuhe oikein sopinut. Ääni kantautuisi vettä myöten vastarannalle saakka.

Idea onkiretkestä oli Viljon. Siitä oli sovittu jo toukokuun lopulla. Me Viljon kanssa olimme  vapaaherroja, mutta Tohtorin allakka oli täynnä. Sieltä löytyi itse asiassa vain yksi aamu heinäkuulta. Viljo oli tarttunut siihen. Olivat lyöneet päivän lukkoon, vaikka Tohtori oli korostanut, että silloinkin hänellä olisi aikaa vain kolme tuntia, kello neljästä kello seitsemään.

"Aamullako", oli Viljo kysynyt automaattisesti, vaikka hän kyllä tiesi, että korkea vieras veisi kaiken muun ajan eikä iltaonki, joka olisi sopinut paremmin Viljolle itselleen, tulisi kysymykseen.

Tartuin airoihin ja aloin soutaa hiljalleen kaislikon reunaa pitkin.

Tohtori oli hankkinut madot ja tuonut jo illalla onget veneeseen. Hän oli valinnut vanhanaikaiset, lyhyehköt rottinkivavat. Jokaisessa oli puna-valkoinen koho, pyöreä tinapaino ja kirkas koukku. Siiman piti ulottua vain kolmekymmentä senttiä vapaa pidemmälle. Silloin kala oli helppo ottaa kiinni ja päästää irti. Sovittiin, että se, joka saisi ensimmäisen kalan, nostaisi sankoon vettä saalista varten.

Viljo aloitti - hiljaisella äänellä - oman tarinansa. Olin  kyllä aavistanut, ettei tästä tulisi pelkästään tavallinen kalareissu, vaan että hänellä oli, kuten tavallista, jotakin muutakin mielessään. Silti avaus hieman huvitti.

- Tämä tuo mieleeni Jerome K. Jeromen novellin "Three Men in a Boat", jonka me kaikki tunnemme. Nyt emme tosin liiku Thames-joella eikä meillä ole mukanamme Montmorency-koiraa, ja Teuskikin halusi jäädä rannalle, kuten huomasitte. Joudumme tyytymään Naantalin vesiin, jotka eivät liiku mihinkään suuntaan. Tämä ei ole myöskään mikään turistimatka, jonka aikana kerrottaisiin tarinoita kylistä ja kapakoista, kuten J.K.K. tekee emmekä me odota, että Tohtori kertoisi kesähuvilastaan, koska taidamme tietää yhtä ja toista sen historiasta ja käyttötarkoituksesta. Sonckin piirtämä vanha linna on minulle tuttu ja tiedän myös, millainen uusi Vierasmaja on sisältä. Puutarhassakin olen kävellyt usein.

"Minusta on kuitenkin huvittavaa kuvitella", Viljo jatkoi, "että sinä, Tohtori, olisit George Wingrave (Jeromen ystävä, josta tuli pankinjohtaja) ja että meidän soutajamme olisi Carl Hentschel, josta tuli kirjankustantaja. Esitäisin kuitenkin, että ottaisimme esille vain yhden ajankohtaisen teeman ja jättäisimme väliin Jeromen aina ajankohtaisen pohdinnan sairauksista ja vaivoista, joita meillä itse kullakin on harminamme. Iän myötä niitä on alkanut kasaantua."

- Mikä mahtaa olla mielessäsi?

Tohtori tiesi entuudestaan, että Viljolta saattoi odottaa mitä vain. Hän muistutti kuitenkin, että meillä on rajoitetusti aikaa ja että onkiakin pitäisi.

Viljo tunsi nämä vedet. Olimme lähestymässä hänelle tuttua karikkoa ja hän hiljensin vauhtia.

Ennen kuin Viljo vastasi, hän otti riipan veneen pohjalta, jalkojensa välistä, ja alkoi laskea sitä varovaisesti veteen. Se ei ollut mikään metalliankkuri, vaan mukavan kokoinen murikka rantakivikosta. Minä vedin airot sisään.

- Pannaan ensin vehkeet kuntoon. Matoja on kahdessa purkissa. Soutajalla on omansa, Tohtorilla ja minulla yhteinen.

Madot pujotettiin kolmeen koukkuun. Jokainen sylkäisi tottuneesti

- Olen ajatellut, että käsittelisimme markkinavoimia. Mitä ne ovat? Mikä on niiden perimmäinen luonne, tehtävä? Nehän liikkuvat nykymaailmassa kuin aaveet. Tiedetään, että ne ovat olemassa, mutta vain harvat tietävät, missä ja milloin. Niitä pelätään. Niitä kunnioitetaan. Ne murskaavat jopa valtioita ja pelastavat toisia. Mitä ne oikein ovat?

Viljo ei suunnannut kysymystään kummallekaan meistä, mutta hän odotti kuitenkin selvästi vastausta keskituhdolta.

Tohtori aloitti.

- Onhan niistä olemassa jonkinlainen käsitys, vaikka niitä pidetäänkin epäpersoonallisina ilmiöinä. Teoreettinen vastaus on simppeli. Markkinavoimilla tarkoitetaan tavaroiden ja palveluiden kysynnän ja tarjonnan välisiä mekanismeja, joiden tavoitteena on säädellä näiden välistä tasapainoa. Käytäntö on kuitenkin eri juttu. Siinä liikutaan hämärän rajoilla eikä askel pimeään ole pitempi kuin kukolla. Tiedetään toki, että markkinoilla liikkuu monenlaisia toimijoita ja toilailijoita. Valtioita, suuria rahoituslaitoksia eli pankkeja ja vakuutusyhtiöitä, varakkaita ihmisiä, suuria liikeyrityksiä ja organisaatioita, ammatillisia rikollisia ja ihan tavallisia ihmisiä. Sanotaan, että kaikilla toimijoilla on jonkinlainen vaikutus talouselämään. Kiistaa on vain siitä, kenellä tai millä on todellista valtaa ja sitä kautta päädytään iänikuiseen kysymykseen koko poliittisen järjestelmän perusluonteesta. Kenellä tai keillä on oikeus käyttää markkinavoimia omien tarkoitustensa toteuttamiseksi. Kuka - jos kukaan - valvoo markkinavoimia?  Pitäisikö niitä ylipäätään valvoa vai toteutuuko yhteiskunnallinen ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus paremmin ilman minkäänlaista kontrollia? Eikö näkymätön käsi riitä? Olisiko vapaa markkinatalous ainoa mahdollinen vaihtoehto?

"Aivan niin. Hyviä kysymyksiä. Niitähän maailma on täynnä", pistin väliin hieman sarkastisesti. - "Mutta eiväthän ne paljasta mitään markkinavoimista itsestään. Niiden edessä polvistuu nyt koko maailma. Niitä "rauhoittamaan" kerätään tähtitieteellisiä rahasummia ja niiden liikehdintää seurataan sydän kylmänä kaikissa suurissa pörsseissä. Pelätään suurta lamaa, joka tuhoaisi pääomamarkkinat yhtä varmasti kuin rutto, mutta samalla tiedetään, ettei raha mihinkään katoa. Se muuttaa vai olomuotoaan. Raha rientää turvaan rahan luokse, kuten kaikissa suurissa sodissa on tapahtunut. Ennakoiko tämä laman pelko nyt jälleen suuren sodan tuloa?"

-  Kyllä minuakin aseteollisuuden ja markkinavoimien yhteen nivoutuminen huolestuttaa.

Tähän asiaan Viljo Vähäsellä oli tapana puuttua aina, kun se putkahti esille. Nytkin hän esitti sarjan numeroita, jotka kertoivat kiistatta sen, että koko maailman mittakaavassa suuri sota on jälleen lähestymässä, vaikka sen osapuolista ei kukaan voi tässä vaiheessa sanoa yhtään mitään. Kukaan ei myöskään tiedä, milloin ja missä se alkaisi tai mikä olisi tällä kertaa se  oljenkorsi, joka katkaisee kamelin selkärangan. Kun markkinavoimat eivät ole missään kontrollissa, ne voivat vapaasti liikkua ja kerääntyä sinne, mistä suurimmat voitot irtoavat helpoimmin. Ne näyttävät "tietävän", että otollisia kohteita ovat aseteollisuus  sekä huume- ja ihmiskauppa. Niihin voi helposti kätkeä satoja miljardeja odottamaan "parempia päiviä".

"Three men in a boat" oli vähitellen lähestymässä loppuaan. Tohtori alkoi vilkuilla kelloaan jo kohta kuuden jälkeen, koska hän oli ilmoittanut lähtiessään, että palaisi takaisin laiturille ennen seitsemää.

Keskustelu markkinavoimista jäi pahasti kesken. Viljo voitti onkikilpailun. Hän sai kolme pientä ahventa. Tohtori yhden särjen. Minulla nykäisi kerran.  Teuski odotti laiturilla aamiaistaan.

Heinäkuu ei ole parasta onkiaikaa. Päätimme yrittää syksyllä uudelleen. Josko silloin löytyisi hetki ennen auringonlaskua eivätkä korkeat valtiovieraat tulisi sotkemaan aikatauluamme.

30. Harmaata ja harmaata

Valkoinen ei ole väri eikä valo ole valkoista.

Tätä pysähdyin aamuvarhaisella miettimään, kun puristin upouudelle paletilleni pikkurillin mittaisen juovan titanium-valkoista Rembrandt-putkestani. Nizzassa hahmottelemani triptyykki oli seisonut kolme kuukautta koskemattomana maalaustelineessäni. Joka aamu ja joka ilta se oli muistuttanut minua. Jatka! Jatka.!

Nyt olin päättänyt vihdoin jatkaa.

Olin jättänyt työn keväällä kesken. Vasen osa (puut) ja keskiosa (muuri) olivat valmiita, mutta olin törmännyt seinään  oikeanpuolisessa osassa, johon olin yrittänyt siirtää eräästä talvisesta unestani lampaita, joiden olin nähnyt putoavan parvekkeelta kohti kaukana alhaalla häämöttävää maata. Olin pelännyt (unessa siis), että ne iskeytyisivät kallioon ja kuolisivat siihen paikkaan, mutta ne laskeutuivatkin sirosti maahan kuin kyyhkyset.

Inspiraation lähde oli selvä. Kiistaton. Mutta toteutus surkea.

Olin saanut kankaalle vain ilta-auringon, rantakaistaleen ja hietikon, mutta putoavien lampaiden kohdalle olin vetänyt paksulla, valkoisella värillä vain aukot. Korkeimmalla tulisi olemaan valkoinen lammas, alempana sininen ja lähellä meren pintaa valkoinen. Siis trikolori. Niin olin ajatellut. Valkoinen putoaisi pää edellä, sininen selällään ja punainen vatsallaan. Kaikilla olisi musta pää ja punainen kieli.

Luin uudestaan Wittgensteinin Huomautuksia väreistä, koska muistin, että juuri hän oli sanonut, ettei valkoinen ole mikään väri. Se on absoluutti. Se on ja ei ole. Yhtä aikaa.

Nyt muistin, että tämä seikka oli jo aikoinaan jäänyt ärsyttävänä pyörimään mielessäni. Valkoinen on siis jotakin, johon ei voi lisätä mitään eikä siitä voi ottaa pois mitään rikkomatta sen olemusta, olemistapaa. Se on siten mahdollinen vain teoreettisena "oliona", jonka ihmismieli kyllä osaa hahmottaa, mutta jota ei todellisuudessa ole olemassa.

Aikoinaan olin myös pohtinut, että matematiikassa numero nolla on samanlainen "olio". Se menettää olemistapansa, jos siihen lisätään jotakin tai jos siitä vähennetään jotakin.

Valkoinen ja nolla ovat siis sukulaissieluja. Niihin sisältyy sama salaisuus, sama mysteeri. Ne eivät aukea silmälle, mutta ne tarjoavat rajattoman määrän tehtäviä harmaille aivosoluille.

Harmaille?

Sehän on tietysti vain sanonta. Kun en ole kirurgi, en ole päässyt koskaan katsomaan, minkä väriset ihmisen tai eläimen aivot ovat. Ehkä joku näkee ne harmaina. Tuskin kukaan trikolorin väreissä!

Viljo Vähänen saattaisi tietää, mutta hän ei ole nyt paikalla.

Leikkasin palettiveitselläni sentin mittaisen palasen valkoisesta titaniumpötköstä ja siirsin sen sivummalle. Siihen alkaisin rakentaa harmaata. Eihän maailmassa ole yhtään valkoista lammasta, vaikka joku niistä saattaa näyttää valkoiselta, kuten unessani. Minunkin oli siis ajateltava, ettei triptyykkini valkoinen lammas voi olla absoluuttisen puhdas, absoluuttisen valkoinen, vaan jollakin tapaa sekavärinen. Se ottaisi sävyjä ympäristöstään (ilta-auringosta). Sekään ei siis voisi olla "väritön", kuten Wittgensteinin valkoinen.

Tästä ajauduin pohtimaan harmaan olemusta. Tiesin samalla, että tämä olisi jälleen yksi niistä lukuisista tekosyistä, joilla olen onnistunut siirtämään triptyykin jatkamista päiviä, viikkoja ja kuukausia. Epäilemättä näin kävisi myös tällä kertaa,

Tiesin tietysti, että sekoittamalla mustaa valkoiseen  saisin harmaata. Mitä enemmän panisin mustaa, sitä synkempi harmaa syntyisi. Etsimällä erilaisia kombinaatioita saattaisin vähitellen löytää sellaisen, joka sopisi mielestäni triptyykin ylimmän lampaan väriksi.

Värien sekoittamiseen ei juurikaan liity moraalisia tai sosiaalisia ongelmia. Näin siitä huolimatta, että erilaisista väriopeista ja - teorioista on väitelty kautta aikojen. Minäkin yritän tietysti löytää lampailleni sellaiset värisävyt, jotka sopivat triptyykkini kokonaisuuteen, mutta en juurikaan pohdi sitä, tuleeko harmaasävytteinen lampaani olemaan "kaunis, hyvä tai hyödyllinen".

Maalaustaiteessa lopputuloksella voi olla myös yhteiskunnallista merkitystä, koska siihen saattaa sisältyä jokin "sanoma", jonka tekijä haluaa välittää katsojille.

Niinpä valkoinen on yleiseltä merkitykseltään "puhdas" ja musta "likainen". Sinen on "kylmä", punainen "lämmin" jne. Kun esimerkiksi  Picasso maalasi Guernicansa musta-valkoisena, hän halusi kuvata inhimillistä kärsimystä.

Harmaalla on nykykeskustelussa oma, erityinen sävynsä, joka palautuu kyllä väriteoriaan mutta jota huomaan harvoin pohditun siitä näkökulmasta.

Paljonko mustaa  (pahaa) valkoinen (hyvä) sietää ennen kuin siitä tulee läpeensä paha?

Kyse on - kuten mahdollinen lukijani varmankin jo aavistaa - harmaasta taloudesta.  

Kuinka suuri osa Suomen kansantaloudesta voi siirtyä harmaan talouden piiriin (siis valkoisen, lakisääteisen verotusjärjestelmän ulkopuolelle) ennen kuin koko markkinatalousjärjestelmämme vajoaa mustaan, pohjattomaan kuiluun?

Eduskunnan tarkastusvaliokunta ei uskaltanut asettaa tätä kysymystä tässä muodossa Harmaa Kivi Oy:lle, joka valittiin tarjouskilpailun perusteella keväällä 2009 selvittämään, "erityisesti kansainvälistä sijoitustoimintaa ja veroparatiisien käyttöä veronkierrossa sekä koti-, sisä- ja ulkomaankauppaan liittyvää harmaata taloutta." (ks. Eduskunnan tarkastusvaliokunnan julkaisu 1/2010).

Työryhmä arvioi yli 28 000 verohallinnon suorittaman verotarkastuksen tulosta ja haastatteli  yli 2800 henkilöä. Vaikuttava suoritus!

Tässä karu lopputulos: "Harmaan talouden torjunta on useista talousrikostorjuntaohjelmista ja niiden yhteydessä toteutetuista lainsäädännön parannuksista huolimatta suurissa ongelmissa erityisesti kohdealueen kansainvälistymisen, viranomaisten resurssien tukkeutumisen ja tietyllä tavalla hampaattoman lainsäädännön seurauksena."

Ei hyvältä näytä.

Voidaan tietysti sano, ettei noin 7%.n pläjäys mustaa väriä valkoisen sekaan tee lopputuloksesta mustaa, mutta kyllä harmaa alkaa jo tummentua huolestuttavasti.

Tie "vapauden ja demokratian" kainalossa kyhjöttävään Meksikoon, josta kantautuu lähes päivittäin kammottavia uutisia harmaan talouden lempilasten, rikollisjärjestöjen, välisistä, verisistä taisteluista, tuntuu tänä päivänä "turvallisen pitkältä". Onhan siinä meistä katsottuna länteen lähdettäessä) yksi valtameri välissä. Ja jos itään lähdetään, välissä on kaksi suurvaltaa ja vielä suurempi valtameri.

Mutta mitäpä tänä päivänä merkitsevät maantieteelliset tai poliittiset etäisyydet, kun mustaa, täysin kaiken yhteiskunnallisen kontrollin ulkopuolella olevaa rahaa kiertää ympäri maapalloa valon nopeudella tähtitieteellisiä määriä joka sekunti!

Eivät yhtään mitään!

Tämä ajatus teki mieleni niin synkän harmaaksi (vaikka aurinko on jo korkealla), että taidan siirtää mustan ja harmaan sekoittamisen paletillani huomiseksi. Lähden mieluummin Merimagasiiniin  terästämään kosmologista filosofiaa. Puhtaissa väreissä!

Morgen, morgen nur, nich heute, sagen immer faule Leute.

29. Terveisiä Delfoista

Viljo Vähänen palasi Kreikasta myöhään eilen illalla. Helteinen päivä oli taittumassa kesäiseksi yöksi, kun istuimme Ryssänkärjen kallioilla katsomassa auringon hiljaista vaipumista. Lokit varoittelivat vielä poikasiaan, jotka ne olivat komentaneet rantaheinikkoon. Samanaikaisesti Kettu Repolainen odotteli ilta-ateriaansa jossakin varjoisessa kolossa.

- Menin etsimään oraakkelia, Viljo aloitti. - Kreikan tilanne on kiristynyt sellaiseen solmuun, ettei arkijärki enää riitä sen avaamiseen. Ajattelin, että kyselisin neuvoa entisiltä jumalilta.

- Jaha, pistin heti väliin. - Sinä siis väität, että pystyt ylittämään noin vain aikarajoja. Lensitkö sinne Nils Holgerssonin seurassa?

Viljo ei hätkähtänyt. Hän oli jo tottunut siihen, etten muistanut, mitä oli tapahtunut savusaunassa vuosia sitten, jolloin hän oli kertaalleen kuollut. Hän katsoi vain hetken peilityynelle ulapalle, jossa pörisi joku pikkuinen moottorivene, ja vastasi rauhallisesti: "En. Kyllä minä lensin Ateenaan ihan tavallisella vuorokoneella."

Puhuimme aika pitkään kreikkalaisista ja kreikkalaisesta mytologiasta, mieliaiheestamme. Viljo ei ollut välittänyt kertoa minulle, milloin hän lähti Kreikkaan eikä myöskään, milloin hän palaisi. Hän vain soitti lentokentältä ja toivoi, että tapaisimme "mahdollisimman pian", joten sovimme, että treffataan Humauksen majalla "heti", mikä tarkoitti muutamaa tuntia.

- Muistathan, miten Delfoi syntyi. En välittänyt käydä nykyisessä turistikeskuksessa, jossa ei ole enää jälkeäkään mytologiasta, vaan etsin alkuperäisen Kastrin kylän jälkiä. Muistin, että joku kristitty keisari  oli lakkauttanut Delfoin oraakkelin ajanlaskumme alkupuolella ja että sen jälkeen pyhäkön alue oli vuosisatojen kuluessa raunioitunut täysin. En siis olettanut, että Kastristakaan olisi mitään jäljellä. Sen sijaan Parnassos-vuori oli kyllä edelleen paikallaan. Se seisoi keskellä muinaista Fokiksen maakuntaa.

Viljo oli selvästi innoissaan. Hän kertoi aikoneensa ensin kiivetä Olympokselle, mutta luopuneensa ajatuksesta jo lentomatkalla eikä hän lopulta yrittänyt kiivetä Parnassoksellekaan. Väitti olevansa jo "liian vanha sellaisiin urheilusuorituksiin".

- Aikoinaan Delfoi oli maailman napa. Kreikkalaisessa mytologiassa kerrotaan sen synnystä tarina, joka nousee nyt mieleen, kun Ateenan mellakat ovat pääuutisia ja lähes joka päivä jännitetään millaisin äänestysnumeroin pääministeri Georgios Andreas Papandreu selviää parlamentissa. Siellähän on järjestelmä, jota kohti meilläkin ollaan menossa. Pääministeri hallitsee sinisessä puvussaan julkisuutta, presidentin nimi - Karolos Papulias - ei edes vilahda missään.

- Jätetään suomalainen päivän politiikka nyt väliin, pääsin sanomaan, kun Viljo mietti hetkisen. - Palataan siihen joskus toisten, ehkä piankin, kun Niinistö astui nyt virallisesti taisteluareenalle.

- Tarinan mukaan pääjumala Zeus laski lentoon kaksi kotkaa, yhden kummaltakin maailman laidalta, toisen idästä ja toisen lännestä. Paikkaan, jossa kotkat kohtasivat, Zeus heitti pyhän kivipaaden osoittamaan maailmannapaa. Niin syntyi yksi antiikin ajan tärkeimmistä ja vaikutusvaltaisimmista oraakkeleista. Juuri tuota oraakkelia läksin tapaamaan Kreikkaan! Minua kiinnosti erityisesti se, että Delfoissa palvottiin maan jumalatarta, Gaiaa, jonka pyhäkköä vartioi valtava käärme, Python. Ajattelin kysyä Delfoin oraakkelilta, mikä on se valtava käärme, jonka kuolettavassa puristuksessa nykyinen Kreikka on.

Tauko.

Olimme aikoinamme lukeneet Alf Henriksonin Antiikin tarinoiden molemmat osat. Tiesin, että Viljo osasi myös kreikkaa, joten hän oli tutustunut kreikkalaiseen mytologiaan myös alkukielellä. Hiljaisesta sopimuksesta päätimme nyt kuitenkin olla sukeltamatta Homerokseen tai Hesiodokseen. Viljo tiesi myös, että olen kiinnostunut jungilaisesta teoriasta, jonka mukaan antiikin myytit kertovat vain ihmismielen syövereistä, joista löytyy universaaleja arkkityyppejä.

Ryssänkärjessä yksi yö ei olisi riittänyt meille, jos olisimme jatkaneet siihen suuntaan. Niinpä pyysin, että Viljo kertoisi, millaisia ajatuksia hänelle oli syntynyt Kreikan-matkalla, jolla hän kertoi joutuneensa nieleskelemään kyynelkaasua Ateenassa ja välttelemään niin paikkoja, joissa kilpiensä taakse suojautuneet, mustat poliisijoukot, yrittivät väistellä ilmassa singonneita kiviä samalla, kun palokunnat yrittivät sammuttaa tulipaloja. Hän oli yrittänyt myös Acropolikselle, mutta sen olivat mielenosoittajat vallanneet eikä sinne ollut menemistä.

Mikä sai Kreikan ja kreikkalaiset näin kuohuksiin? Mitä Delfoin oraakkeli kertoi?

Viljo aloitti.

- Ei siihen tietenkään ole yhtä ja ainoaa syytä. Vuosituhantinen historia kietoutuu monimutkaisin säikein nykytilanteeseen. Siinä mielessä kreikkalaisella mytologiallakin on sijansa selitysten joukossa. Kreikka on ollut todellakin maailman napa siinä mielessä kuin Zeus tarkoitti lähettäessään kotkat ilmaan. Nykyäänhän me toki tiedämme, että muualtakin kuin vain Euroopasta löytyy "maailmannapoja" vaikka kuinka paljon. Tieto ihmislajin syntyhistoriasta ja elämästä maapallolla on nykytekniikan keskellä elävälle ihmiselle aika arkipäiväistä. Siitä on kuorittu pois suurin osa eurooppalaista mytologiaa. Silti pitäisi muistaa, että eurooppakeskeisyys saattaa osoittautua äärimmäisen tuhoisaksi koko ihmislajille.

Katselen asiaa nyt kuitenkin vain rajoittuneesta, eurooppalaisesta näkökulmasta ja yritän sijoittaa nykyisen Kreikan siihen.

Biologisen ja kulttuuriantropologian näkökulmasta katsottuna kreikkalaiset ovat säilyttäneet hämmästyttävällä tavalla homogeenisuutensa. Vaikka sisäisistä ristiriidoista on runsaasti esimerkkejä (Spartan ja Ateenan kilpailusta toisen maailmansodan jälkeiseen taisteluun "kommunistien" ja "demokraattien" välillä) kreikkalaiset ovat sitoutuneet yhtenäisesti ja vahvasti omaan maahansa ja omaan kulttuuriinsa. "Ulkopuoleinen" (Aleksanteri Suuri, Rooma, Turkki, Saksa) on aina koettu uhkaksi, jota vastaan "kansa" on noussut intohimoisesti.

Kysyin oraakkelilta, miksi Kreikka on nyt alistunut Atlantin takaisen taloudellisen, poliittisen ja sotilaallisen "ulkopuolisen" läsnäoloon. Onko siinä nähtävissä pääjumala Zeuksen Python?

Tauko.

Viljo näytti pohdiskelevan omaa kysymystään. Aivan kuin hän ei olisi halunnut ylittää kynnystä, jota Kreikkaa ympäröivät naapurivaltiot, toiset Välimeren maat, eivät ole rohjenneet tai älynneet tehdä, vaan puristaneet ongelman "harmittomaan"  eurohäkkiin, siis vain taloudelliseksi kysymykseksi tai, kuten nyt sanotaan, "velkataakaksi".

- Kreikka joutui toisessa maailmansodassa saksalaisten miehittämäksi. Sen on täytynyt olla suuri järkytys juuri kreikkalaisille, Helleenien tasavallan kansalaisille. Suurempi ehkä kuin ranskalaisille.

Helposti unohdetaan, ettei toisen maailmansodan rauhaa ole vieläkään solmittu, vaan Eurooppa on tässä mielessä edelleen jaettu kahden zeuslaisen kotkan valtapiiriin. Ensin syntyi itäinen Warsovan liitto, sitten läntinen Nato. Niistä vain jälkimmäinen on nykyisin elossa. Nyt jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunut tai että kaikki olisi vaipunut unholaan.

Kreikka, joka oli aikoinaan vapautunut ensin Rooman valtakunnan kuristuksesta ja sitten Osmaanien valtakunnan kurimuksesta ja julistautunut itsenäiseksi vuonna 1829, kiirehti toisen maailmansodan jälkeen (käytyään verisen sisällissodan) liittymään (vuonna 1952) Natoon ja hakeutuman aika pian (vuonna 1981) myös Euroopan yhteisön (EYn) jäseneksi.

Näin Kreikka tuli sitoneeksi itsensä läntisen kotkan valtakuntaan.

Tänä päivänä tiedetään, että tätä valtakuntaa on viime vuosikymmeniin saakka hallinnut lähes suvereenisesti Amerikan Yhdysvallat (USA) sekä Pohjois-Atlantin Liitto (NATO). Talous ja politiikka ovat kietoutuneet toisiinsa. Erityisen merkittävää on huomata, että tämän "valtakunnan"  sotilaalliset operaatiot (Jugoslavian ja Libyan pommitukset) ovat sattuneet Kreikan lähipiirissä, Balkanilla ja Välimerellä.

Nyt nähdään, että myös Euroopan Unionilla on kuristusote Kreikasta. Sen heiveröisyys ilmenee tosin parlamentin äänestystuloksissa.

Tiesin, etteivät oraakkelit ole koskaan antaneet selviä vastauksia, vaan horoskooppimaisia selityksiä, joita voidaan tulkita monella tavalla. Näin tapahtui nytkin.

Kun kysyin Delfoissa, mikä rooli USA:lla ja Natolla on Kreikan tämänhetkisessä kriisissä, sain vastakysymysten sarjan:

"Onko mielestäsi maa, joka on käyttänyt ja käyttää edelleen sotilaallista ja taloudellista ylivoimaansa oman arvovaltansa ensisijaisena tukena, kelvollinen esimerkiksi muille maille? Miksi maa, jota pidetään tieteen ja tekniikan esimerkkinä, ei katsonut oikeaksi ohjata hyvissä ajoin myös muita maita kestävälle ja sosiaalisesti oikeudenmukaiselle kasvu-uralle, vaan jätti ne kyntämään peltoaan omin nokkineen? Oliko sillä huono omatunto? Oliko se pannut köyhälle tarkoittamansa roposen vahingossa omaan taskuunsa? Mitä mieltä on kaupata vapautta ja demokratiaa tykkien ja lennokkien seassa, kun oma piha on täynnä ruostunutta rautaromua?  Mikä on turvallisin paikka uppoavassa laivassa? Komentosilta, masto vai ruuma? Oliko pakko nousta juuri siihen laivaan?"

Tauko

Aurinko punasi vielä länsitaivaan, vaikka olikin jo vaipunut meren syliin. Yksinäinen lokki heitti viimeisen silmäyksen omista korkeuksistaan. Kettu nukahti kylläisenä.