49. Finlandia

Aina se tulee yllättäen. Talviaika. Pimeät aamut. Hämärät polut. Vaikka siihen olisi vuosien kuluessa jo pitänyt tottua. Kyllä ei ole tottunut.

Seitsemältä on vielä pilkkopimeää. Kahdeksalta erotan jo oman tammeni selvästi. Se on alastomana oikeastaan ylväämpi kuin kesäasussaan. Tänä syksynä sen vieressä sinnittelee nuori neito, joka ei ole raaskinut pudottaa lehtiään, vaan pitää sitkeästi kiinni ruskeasta aamutakistaan.

Sinä aamuna, jolloin kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat piti julkaistaman, Nadja Nowak ja Seppo Puttonen olivat laatineet omat arvauksensa. Kuuden ehdokkaan listat olivat täsmällisesti samanlaiset. Televisiossa ne esitettiin hauskasti rinnakkain.

Muistan, että molemmat olivat panneet ykköseksi Katja Ketun Kätilön ja molempien listalla oli Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis.

Olin siitä mieliessäni, koska Laura Koljonen oli esitellyt Suomen Kuvalehdessä (43/2011) kirjailija Ketun (taiteilijanimi), joka näytti hänen mielestään "uneliaalta hipiltä, jota tekisi mieli ravistaa". Hänen kolmas romaaninsa Kätilö oli juuri ilmestynyt. Se käsittelee Lapin sotaa. Artikkelissa HÄN esiintyi vauhdikkaassa kitarakuvassa (koska oli perustanut "tiuhaan keikkailevan bändin, jossa hän itse otti solistin roolin") ja istui isänsä kanssa nelivuotiaana leirinuotiolla.

Kävi myös ilmi, että Kettua ennen Eeva Joenpellon kirjailijatalossa oli asunut kolmen vuoden ajan kirjailija Tuomas Kyrö.

Sattuma tai ei, mutta juuri tämä seikka kytki nuo nimet yhteen mielessäni.

Nuoria lahjakkuuksia. Hyviä Finlandia-ehdokkaita. Ajattelin, että Nowak ja Puttonen olivat osuneen naulankantaan.

Kyllä eivät olleet.

Kumpikaan nimi ei ollut Hannu Marttilan, Tuula Ketosen (Olga K:n) ja Kristiina Rikmanin laatimalla listalla, vaan siellä koreilivat kuuden naisen kirjoittamat kirjat: Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu (Teos), Kristiina Carlsonin William N. päiväkirja (Otava), Laura Gustafssonin Huorasatu (Into), Laila Hirvisaaren Minä. Katariina (Otava), Rosa Liksomin Hytti nro 6 (WSOY) ja Jenni Linturin Isänmaan tähden (Teos).

Lehtien mukaan "kyyneleitä", "kiroilua", "ilonpurskahduksia".

Raadin puheenjohtajan kommentti: "Ehkä on aika unohtaa, että on kirjallisuutta ja naiskirjallisuutta".

Siinä hän on varmasti oikeassa. Lopputulos ratkaisee. Ei se, kuka sen on tehnyt tai miten se on syntynyt. Pelkkää objektiivista hyvää!

Tarkistin kuitenkin (ihan huvikseni) raadin taustoja Googlesta.

Havainto nro 1: Kahdella (Marttila ja Ketonen) on vankka mediatausta, johon liittyy monipuolinen, vuosia kestänyt työskentely kirjallisuuden parissa. Palkintoja ja kunnianosoituksia. Kolmannella (Rikman) vankka kokemus kirjallisuuden kääntäjänä. Palkintoja ja kunnianosoituksia.

Havainto nro 2: Syntymäajat. Marttila (1946), Rikman (1947) ja Ketonen (1964).

Havainto nro 3: Kertoo sukutaustastaan. Marttila: "Synnyin perheeseen, jossa kirjoja oli mahdoton välttää. Isä oli Otavan kustannusvirkailija ja Nuoren Voiman liiton perustajajäsen, joka tunsi kaikki. Sunnuntaikävelyllä Töölössä tapasimme Sakari Pälsin tai Martti Haavion, puhumattakaan Mika Waltarista, joka asui alakerrassamme Tunturikadulla."

Päätöksen Finlandia-palkinnon saajasta tekee tänä vuonna KOM-teatterin taiteellinen johtaja ja ohjaaja Petr "Pekka" Milanoff (s. 1947), yksi teatterin perustajista. Google kertoo lisäksi: "KOM-teatteri tuli 1970-luvulla tunnetuksi (myös) tiedostavista, kantaaottavista, vasemmistolaisista näytelmistä ja lauluista. Vuosien varrella on ohjelmistossa ollut klassikkonäytelmiä, näytelmäsovituksia kirjoista ja uusia kotimaisia esityksiä."

Johtopäätös: Finlandia-palkinto on vankoissa ja asiantuntevissa käsissä. Raati on kallellaan keski-iän vanhemmalle puolelle. Ehkä siksi Katja Kettu putosi pois. Tuomas Kyrökin on syntynyt vasta 1974. KOM-teatterin historia heittää valintaprosessin ylle hieman punertavan varjon, mutta sillä ei liene nyky-Suomessa enää mitään merkitystä.

Tuskinpa tänä vuonna syntyy samanlaista kirjallista rähinää kuin vuonna 2008, jolloin Finlandia-ehdokkaiden valintaraati pudotti Panu Rajalan Unio mystican ehdokkaiden joukosta.  Silloin voittajan nimennyt Veikko Sonninen totesi, etteivät kyseessä voi olla "kirjalliset syyt".  "Valintalautakunnilla on toki oikeus vapaasti tehdä päätöksensä, mutta suoranaista mieli- tai ilkivaltaa tulisi mielestäni pyrkiä välttämään"

Kun lukee raadin perustelut kustakin kuudesta ehdokaskirjasta, saa kyllä sellaisen kuvan, että vain "kirjalliset syyt" ovat valintojen taustalla. Kaksi esikoiskirjailijaa (Gustafsson ja Linturi) ovat läpäisseet karsinnan. Muut ovat jo vanhoja tekijöitä.

Enpä usko, että Eeva-Kaarinan Arosen mediataustalla (HS:n kuukausiliitteen toimittaja 1991-2008) olisi ollut ratkaisevaa merkitystä valinnassa, vaikka raati on vahvasti mediapainotteinen. Arosen esikoisromaani Maria Renforsin totuus ilmestyi vuonna 2005 ja toinen romaani Hän joka näkee vuonna 2007. Esikoisromaani ilmestyi vuonna 2007 myös saksaksi nimellä Die Lachsfischerin.

Mutta mene ja tiedä.

Jäin kuitenkin ihmettelemään, ettei Tuomas Kyrö mahtunut mukaan. Hänen kerjäläistarinansa muistuttaa kyllä rakenteeltaan vahvasti Arto Paasilinnan Jäniksen vuotta, mutta mikään plakiaatti se ei missään tapauksessa ole. Sen kirjailija Kyrö kävi todistamassa vakuuttavasti Helsingin Suomalaisen Klubin kirjaillassa tämän viikon maanantaina. "Vatanen" ja "Vatanescu" ovat täysin erilaisia päähenkilöitä. Sitä paitsi citykani, jonka murtuneen jalan Vatanescu vahvisti jäätelötikulla, on ihan eri olento kuin Vatasen jänis!

Mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun taitava, hauska ja moni-ilmeinen Mielensäpahoittaja (WSOY 2010) ei vaikuttanut raadin valintaan. Olikohan syynä se, että kirja ehti jo vanhentua (vuonna 2011)?

Kyllä ei auta, vaikka parempaa pienoiskuunnelmien kirjoittajaa ja tarinankertojaa on vaikea löytää. Katja Ketun "rakkaustarina julmuuden keskellä" (Nadja Nowak) löytää kyllä vielä tiensä Finlandia-pöydälle!