126. Lennu XI 121126

"Ukko avasi remmin jo ulko-ovella ja mä pinkaisin heti täyteen vauhtiin. Eikä kukaan juossut mun perääni. Haukuin niin penteleesti. Ja hyppelin. Osaan jo tehdä voltin taaksepäin. Jenniä se aina huvittaa. Se kikattaa. Mutta nyt se oli jotenkin vakava. Virallisen tuntuinen. Ehkä se johtui siitä, että oltiin menossa tapaamaan talon isäntää. Se oli joku sulttaani tai kaliffi. Emmä tiedä. Rikas sen täytyi olla, kun tilaa oli hirveen paljon enemmän kuin meillä kotona. Ja seinät oli täynnä koukeroita, joista en ymmärtänyt tuon taivaallista. Ja ajattele, kattokin oli niin korkealla, että olin taittaa niskani, kun yritin nähdä kupolin laelle saakka. Ja sitten se sali ... tai oikeastaan niitä oli monta ... se oli täynnä pilareita! Uskotko. Koristeellisia pilareita. Mä yritin aluksi laskea, kuinka monta niitä oli, mutta menin sekaisin kuudenkymmenen jälkeen. Ja ihmettelin kauheesti, kun ne antoi mun juosta ympäriinsä. Ja haukkua. Ei Ukkokaan anna mun kotoa sillai riehua ..."

Tauko.

Oli vielä pimeää. Kello ei ollut kuuttakaan aamulla, kun Viljo Vähänen istui jakkaralla Lennun sängyn vieressä. Ja kuunteli. Oli kuunnellut jo pitkään, kun Lennu selosti viimeisintä kokemustaan.

"... Ukko sai jonkun kirjan, mutta ei se mulle sitä näyttänyt. Jenni kyllä näyttää sen illalla. Selaillaan sitä yhdessä ennen nukkumaan menoa ..."

Tauko.

- Anteeks nyt vaan, mutta tuo ei taida olla ihan totta. Tiedän kyllä, että teillä on Jennin kanssa noita iltasatuhetkiä, mutta et sinä ole voinut käydä sheikki Zayedinin moskeijassa. Ei ne sinne koiria päästä, eikä se sitä paitsi ole koskaan noin tyhjä kuin kerroit. Uutisten mukaan sinne mahtuu kymmeniätuhansia ihmisiä. Ei niitä tiloja olisi yksin teitä varten varattu! Ja sitä varten, että sinä saisit juoksennella siellä vapaasti ja heitellä volttejasi.  Enkä oikein usko, että pääsit Ukon ja Jennin kanssa Abu Dhabiin lomalle. Olet tainnut nähdä koiran unta! Että heittelit oikein voltteja Zayid ibn Sultan Al Nahyaninin moskeijassa!

Tauko.

Lennu katsoi Viljoa silmät pyöreinä. Häntä ei värähtänytkään. Uskomatonta. Että minäkö kertoisin satuja. Tai peräti valehtelisin. Ihmiset tekevät pilkkaa koiran unista! Kyllä me nähdään enemmän kuin ihmiset. Paljon enemmän. Ja tarkemmin. Mutta saattaahan se olla, että meillä on enemmän mielikuvitusta, enemmän unelmia.

- Antaa olla, Viljo jatkoi, kun Lennun hengitys alkoi tasaantua. - Saat toki pitää unelmasi. Ja volttisi. Mutta itse asiassa tulin utelemaan linnan juhlista. Niihinhän on vain muutama päivä aikaa. Mitkä ovat tunnelmat? Jännittääkö sinuakin? Ovathan ne sinnekin ensimmäiset.

"Kiirettä on pitänyt. Ei tässä ole paljon ehtinyt jännitellä. Mutta ramppikuumehan iskee vasta viime hetkellä, kun yrittää muistella, onko kaikki kunnossa. Ei se heistä ole juurikaan näkynyt, mutta kyllä he ovat tavallista enemmän istuneet nokakkain. Jenni on kirjoittanut vähän väliä jotakin paperille. Ehkä siitä on tulossa uusi runo. Sitä he on naureskelleet, että lehdet jännittävät, keitä sinne tulee. Protokollanhan ne tietävät. Sotaveteraanit kärjessä ja muut perässä, mutta entäs sitten. Molemmilla näyttää olevan oma listansa, joka elää kaiken aikaa. Tai siis on elänyt. Kutsuthan ovat jo menneet ajat sitten. Ompelijat ovat saaneet hommia. Oikeastaan minua jännittää vain se, milloin Tarjan uusi kissa tulee meillä käymään. Minähän olen nähnyt siitä vain valokuvan, eikä sitä tietenkään päästetä linnan juhliin. Kyllä ne minutkin taas kerran kotiin jättävät. Mutta siihen ole jo tottunut. Koiralla on koiran elämä."

- Okei. Joku järjestyshän tässä elämässä pitää olla. Vaikka on kyllä sanottava, että maailmankirjat ovat nyt aika pahasti sekaisin. Ja pahempaa on tulossa. Vai voitko vielä uskoa, että Eurooppa selviää velkakriisistään ilman, että jollakin tärkeällä taholla proput palavat? Kuka iskee ensimmäisenä nyrkin pöytään ja sanoo, että nyt tämä leikki on loppu? Epäilen Saksaa, vaikka ei senkään nyrkki liene tarpeeksi painava. Brittien varaan ei kannata laskea mitään. Eikä Ranskankaan. Molemmilla on liian paljon tekemistä omien ongelmiensa kanssa. Nehän ovat samalla tavalla hajoamassa kuin Amerikka. Ainoa järkevä tapa olisi muodostaa todella vahva keskushallinto, liittovaltio, mutta, kuten tiedät, sitä päätöstä ei koskaan saada aikaan. EU:n laajeneminen on jo nyt katastrofi. Suuresta unelmasta ei ole varjoakaan jäljellä. Ihanteiden pursi on ajautunut karikolle. Uskoni alkaa hiipua. Lopullisesti. Kohta nousevat uudet profeetat ja niiden jäljessä diktaattorit ja muut onnenonkijat. Ei ihmiskunta koskaan opi mitään. Ei mitään.

"Mutta nythän sinä, Viljo, rupeat heittelemään voltteja samalla tavalla kuin minä Abu Dhabin moskeijassa. Oletko sinäkin nähnyt koiran unta?"

125. Paha pala 121121

"On se kainuulainen Merja Kyllönen paha pala kepulaisille. Aikovat ampua tyttöparan raskaalla tykistöllä riekaleiksi. Vaativat pääministeriltäkin tiedonantoa, jotta pääsisivät äänestämään siitä, nauttiiko ministeri eduskunnan luottamusta. Sehän on ihan hullun hommaa. Tai että oikein välikysymys! Eivätkö ne tajua, ettei tämä hallitus kaadu välikysymykseen. Niitähän on noussut kuin sieniä sateella, ja kaikki ovat mädäntyneet paikoilleen. Selitä nyt, mistä tässä oikein on kysymys."

Viljo Vähänenkin oli lukenut aamulla Jyrki Virolaisen blogia, jossa tämä puolusti "tomeraa ja temperamenttista, usein muhkeanoloista Kyllöskää", joka puhuu "selevällä Kainuun murteella."

- Minusta Rovaniemen proffa on oikeassa, vaikka en pidäkään  kaikista hänen sananvalinnoistaan. Vasemmistoliiton liikenneministeri on paha piikki porvarillisen maalaisliiton lihassa. Se kirvelee. Se törröttää pystyssä kuin talveen unohtunut heinäseiväs. Rikkoo maiseman. Maaseudun rauhan. Sietämättömästi. Keskusta purkaa nyt syvää katkeruuttaan, kun sen vakioapajoille, kyläteille, on tullut outo kulkija. Erityisen katkeralta taitaa tuntua se, että kokoomuslainen pääministeri rientää auttamaan ja ymmärtämään vasemmistolaista ministerikollegaansa.

"Tämän minä ymmärrän", Viljo keskeytti. "Puoluepukarointiahan tässä tietysti on, mutta on siinä kyllä paljon muutakin. Tässähän näkyy karulla tavalla, millaista todellinen valtataistelu on. Kyllähän kaikki tietävät ja ovat tottuneet siihen, että puolueet riitelevät keskenään ja käyvät jatkuvaa reviiritaistelua, mutta nythän tulee esille se puoli valtataistelusta, josta tavallisesti ei hiiskuta sanaakaan. J.Virolainen nosti kissan pöydälle todetessaan, että virkamiehet vievät ja ministerit vikisevät. Näinhän se on aina ollut. Suuret Kansliapäälliköt ovat saaneet istua vuosikausia omilla valtaistuimillaan katselemassa, kuinka kansa juoksuttaa vapaissa vaaleissa erivärisiä ja erikokoisia ministereitä heidän arvosteltavikseen kuin elukoita (kissoja, koiria, lehmiä ja sonneja). Korkeisiin virkamiehiin eivät poliittiset nuolet osu, vaan ne kimpoavat pois paksusta turvapanssarista, jonka suojaan todelliset vallankäyttäjät ovat aina kätkeytyneet ... kaikki ns. valtatutkimukset ovat kertoneet sen vaikka kuinka moneen kertaan ... sinunhan se pitäisi ..."

- Aivan. Niinhän se on. Tässäkin tapauksessa on käynyt selväksi, että korkean virkamiehen suojaverkko ja suhdeverkosto on teräksenluja, vaikka siitä ei puhuta juuri koskaan. Siihen ajautuu vähän väliä (ainakin joka neljäs vuosi) erilaisia hyönteisiä (ministereitä ja kollegoita). Usein sattumalta ja myrskyssä. Ministeri on aina herkkupala. Jos olet sattunut joskus näkemään (ilta-auringossa, sateen jälkeen) taidokkaasti kudotun hämähäkin verkon, tiedät, mistä puhun. Pääjohtaja (tai kansliapäällikkö) istuu kuin ristilukki. Ei hänen tarvitse edes kiskoja langoista, vaan kaikki tapahtuu kuin itsestään. Automaattisesti. Luottamuksellisesti.

"Mutta nyt siis luottamus petti. Päiväperhonen söi ristilukin. Eikö siinä ole jotakin omituista?"

- Omituista ja omituista! Onhan se kieltämättä omituista (kuten J. Virolainen luettelee), että Juhani Tervalan verkosta ovat päässeet livahtamaan irti monenlaiset, mahtavatkin, otukset, mutta että joku "Siiri Angerkoski" ravistaa hänet maanpinnalle niin että läjähtää.

"Luottamus on liike-elämässä kova sana. Jos se pettää, loppu on käsillä. Ministeri Kyllönen saattaa olla paha pala koko poliittiselle kulttuurillemme eikä vain Kepulle."

- Siinä olet varmastikin oikeassa. Radikaalina liberaalina tunnettu John Emerich Edward Dalberg-Acton (1834-1902), joka taisteli (tosin vain sanan miekalla) Rooman valtaa ja paavia vastaan, sanoi aikoinaan, että valta turmelee ihmisen. Lordi Actonina hän on jäänyt monen nykypoliitikonkin mieleen. Vähemmän tunnettua lienee se, ettei Valta-nimistä otusta ole koskaan nähty. Se (tai hän) on osannut aina livahtaa kulissien taakse, kun valokeila on kääntynyt hänen (sen) suuntaan. Luuliko Juhani Tervala, että hän oli saanut liikenneministeriössä (vuosien ja vuosien aikana) niin paljon todellista valtaa, että se estäisi (kovan paikan tullen - siis uusimman laman kynnyksellä) häntä sokeutumasta? Vai luuliko "Siiri Angerkoski", että hänellä on niin paljon todellista valtaa, että pelkkä ministerin titteli riittää avaamaan kaikki solmut, joita (vuosien ja vuosien aikana) oli syntynyt hänen miniteriönsä sisälle ja sen ympärille?

Onko tässä lopultakin kysymys vain kahden naivistin lempeästä yhteentörmäyksestä - kainuulaisesta tangosta?

"Minä sanoisin kyllä, että siitä on lempeys kaukana. Nöyrä anteeksipyyntö on tietysti kaunis ele. Se antaa pehmeyden sädekehän kovallekin poliittiselle päätökselle. Tai onko (televisiossa) pehmeän ja kiltin oloisessa pääjohtajassa sittenkin sitä kovuutta ja häikäilemättömyyttä, jota virkamiehiltä odotetaan? En osaa sanoa. Joka tapauksessa tämänpäiväisistä uutisista jäi korvaani soimaan se, että ministeriön henkilökunta olisi tässä riidassa asettunut "Siiri Angerkosken" puolelle. Ehkäpä kuuloni oli juuri tällä kohtaa hieman selektiivinen, koska sympatiani heilahtivat aika selvästi samaan suuntaan kuin Jyrki Virolaisella."

      

124. Katkeruudesta 121118

Kävelen harvoin takaperin. En ota askeleita menneisyyteen. Menen mieluummin eteenpäin. Valoa kohti? Kohti "valaistumista"?

Nyt. Pimeänä sunnuntaiaamuna, kun maa on musta, se tuntuu toiveajattelulta. Turhalta optimismilta. Päivähän vain lyhenee. Kaamos tulee. Valo himmenee.

Tekee kuitenkin mieli ainakin vilkaista taaksepäin, vaikka siihen suuntaan ei menisikään. Voisihan sieltäkin löytyä valopisteitä? Sellaisia hetkiä, joita ei aikoinaan huomannut tai ei tunnistanut. Onko olemassa pimeää valoa, sellaista, jonka ohi voi kulkea, vaikka se palaa täysillä?

Tämä tuli mieleeni, kun luin aamutuimaan Mikael Pentikäisen kolumnin Hesarista: Totuus, nöyryys ja rohkeus. Sen hän oli kirjoittanut puheenvuorokseen, jonka käytti menneisyydessä - tosin vain muutama päivä sitten yliopiston juhlasalissa. Nyt se välähti upeasti keskellä pimeyttä.

Juttu kannattaa lukea. Kokonaisuudessaan. Siteeraan vain M.P:n valitsemaa otetta Mika Waltarilta (1908-1979), koska se liittyy tämän postaukseni teemaan: "Ennen kaikkea, älä masennu, älä katkeroidu, älä koskaan vihaa ihmistä."

Älä katkeroidu!

Katkeruus löytyy aina vain menneisyydestä. Masennus on tästä päivästä tai tulevaisuudesta. Se johtuu uskon puutteesta.

Googlesta löysin jälleen hyvän alkulauseen: "Katkeruus kuuluu vihan tunteisiin, ja sen voimakkuus voi vaihdella lievästä lähes myrkyllisen voimakkaaseen. Katkeruutta lähellä on kaunan tunne, johon liittyy yleensä tiettyä kohdetta kohtaan tunnettu viha." 

Katsoin aamulla itsekin taaksepäin, edelliseen postaukseeni (123. New Deal 121105). Huomasin, että Viljo Vähänenhän oli vähällä katkeroitua! Hän  oli vajoamassa epäilyksen mustaan kuiluun juuri ennen kuin USA:n presidentinvaalien tulos vahvistui - ja täytyy myöntää, että minäkin kävin sen syvänteen reunalla.

Mutta varsinaiseen katkeruuteen törmäsin vasta vaalien jälkeen, kun luin netistä, kuinka amerikkalainen kiinteistömoguli Donald Trump oli pillastunut Barack Obaman valinnasta toiselle kaudelle.

"Meidän pitäisi marssia Washingtoniin ja lopettaa tämä irvikuva", moguli raivosi. Hän kutsui vaaleja huijaukseksi ja epäoikeudenmukaisuudeksi.

Teekutsujen Amerikka ja kapitalistinen maailman oli tyrmistynyt. Katkeruuden myrkky oli iskenyt syvälle rahamaailman mieleen.

Nyt on kysyttävä, kuinka syvän haavan amerikkalainen katkeruus on iskenyt koko maailmaan, koko ihmiskuntaan. Mitkä ovat sen seuraukset?

Vastaus ei ole helppo eikä yksinkertainen.

On ensinnäkin lähdettävä siitä, että molemmat osapuolet (Obama ja Romney) tekivät vaalityötä Mika Waltarin ohjeen mukaan:  "Tartu sinä moukariin ja tao omaa aikaasi kuin hehkuvaa rautaa. Älä pelkää suuria aiheita, sillä ihminen kasvaa työnsä mukana. Ole rohkea. Sinulla täytyy olla uskallusta myös epäonnistua."

Molemmat olivat satavarmoja siitä, että olivat oikeassa. Ja kun tulos oli niin tasapäinen kuin se oli, on syytä otaksua, että katkeruuden haava on syvä eikä se helpolla parane. Tavalliset, henkilökohtaiseen katkeruuteen soveltuvat parannuskeinot (syiden pohdinta, anteeksiantaminen), eivät tunnu mahdollisilta eivätkä riittäviltä.

Toiseksi. Olisi varmaankin aika tunnustaa, että koko maailma on jakautumassa yhä jyrkemmin kahtia. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Keskiluokka (tavalliset ihmiset) on vaarassa murtua tässä rytäkässä.

Kolmanneksi. Tähän katkeruuteen ei ole olemassa Ulkopuolista Auttajaa.

Ei ole terapeuttia, jonka sohvalla katkeruutta voisi purkaa. Maailma on "rakenteellisesti korruptoitunut". Sitä hallitsevat edelleenkin luonnonvarat, joiden hallinnasta ja hyväksikäytöstä kilpaillaan verisesti. Edessä on jälleen "reaalipolitiikan" karu todellisuus. Voima ja valta ratkaisevat.

Onko tilanne siis toivoton?

Ei tietenkään!

Katkeruus ja toivo eivät kylläkään kulje käsi kädessä. Ne eivät sovi yhteen. Syvästi loukattu ja katkera ihminen ei näe toivoa missään. Mutta ihminen homo sapiens on osoittautunut aika sitkeäksi luomukseksi. Sodat ja taudit eivät ole sitä pystyneet nitistämään. Ei se tähänkään katkeruuden haavaan kuole. Lopullisesti.

Katkeruuden nujertaminen, poiskitkeminen, on ihmisestä itsestään kiinni.

Kun tämän postauksen alussa arvelin (kysymysmerkillä varustautuneena), että olen menossa kohti "valaistumista", en pysty esittämään mitään tosiasiaa väitteeni tueksi. Silti juuri valaistumisessa (tai toiveessa valaistumisessa) on se hyvä puoli, että se pitää toivon elossa.

Mutta - kuinka ollakaan - tässäkin asiassa on oltava varuillaan ja varauduttava takaiskuihin.

Sellaiseen törmäsin keväällä 1983, siis jo lähes 30 vuotta sitten (kun olin suunnittelemassa väitöskirjaani "vallan vaikutuksesta ihmiseen"), Kaisaniemen kadun alkupäässä, kun joku sirkeäsilmäinen tyttölapsi sai houkutelluksi minut scientologien haastatteluun, jonka tarkoituksena oli löytää sielustani tyhjä kuoppa, jonka Ron Hubbard täyttäisi "positiivisilla ajatuksillaan". Ja kuten olettaa saattoi, löytyihän sieltä se kuoppa!

Tätä "kuoppaa" scientologit ovat yrittäneet täyttää näiden vuosikymmenien aikana "henkilökohtaisilla kirjeillä", joista viimeisin kolahti postiluukustani vain pari viikkoa sitten, vaikka en ole sanallakaan vastannut yhteenkään kirjeeseen saatikka osallistunut "seminaareihin". He vakuuttivat, että "valaistuisin" jos lähtisin heidän kelkkaansa.

Niin en ole huomannut tapahtuneen. En tunne valaistuneeni, minkä arvelen johtuneen siitä, etten hypännyt scientologien kelkkaan!

Tästä en ole ollut moksiskaan. En ainakaan ole katkeroitunut!

123. New Deal 121105

"Jos Obama häviää, maailma astuu kukonaskeleen kohti suurta sotaa. Mikään ei voi enää sitä estää. Kaikki jarruhihnat palavat poroksi. Padot aukeavat. Sodoman ja Gomoran päivät ovat edessämme. Tuho on täydellinen. Lopullinen. Missä sinäkin ..."

- Rauhoitu nyt hyvä veli. Missä sinä itse olet  piileksinyt sitten Pataässän vierailumme. Kunnallisvaalien tuloksistakaan et pihahtanut, vaikka odotin, että rimpauttaisit heti ovikelloani, kun näit Soinin vaivautuneen hymyn. Eihän tästä nyt maailman loppua tule, vaikka Obama häviäisi. Panehan vähän jarruja päälle ...

Totta se on! Viljo Vähäsen proput olivat palamaisillaan, mitä ihmettelin suuresti. Ei hän tavallisesti ota noin jyrkästi kantaa mihinkään asiaan. On täytynyt tapahtua jotakin aivan erityistä. Ehkä Viljo on nähnyt vain pahaa unta. Tai astunut väärällä jalalla sängystään ... mutta ei sekään selitä ...

Pitkä hiljaisuus.

"Maailma on repeämässä kahtia. Tai palasiksi", Viljo jatkoi jo paljon rauhallisemmin. "Minä kuulen se jyrinän, mutta sinä et kuule sitä etkä pysty näkemään.  Ei sitä ole tarkoitettu sinun korvillesi eikä sinun silmillesi. Sinä et kestäisi sitä. Mutta minulle tämä asia on täysin kirkas. Ihmiskuntaa koossa pitävät voimat eivät tule kestämään repiviä voimia vastaan. Tarvitaan vain yksi viilto ja remmit katkeavat. Ei jää mitään jaettavaa. New Deal ei voi toteutua ..."

- Mutta sinähän synkistelet edelleen. Väität siis, että maailman voimakkaimman taloudellisen ja sotilaallisen valtion repeäminen kahtia, johtaisi noin tuhoisiin seurauksiin? Että siitä seuraisi ketjureaktio, joka tuhoaisi automaattisesti kaikki muutkin valtarakenteet? EU:n ja Kiinan ja Intian ja islamilaisen maailman. Kaiken? Eihän Obaman ja Romneyn valtataistelulla voi mitenkään olla noin fataaleja seurauksia! Kysehän on sittenkin vain suuresta poliittisesta teatterista ...

"Ei ole. Ja suuri repeämä alkaa juuri sieltä eikä sitä pystytä hillitsemään. Se on kuin syöpä, jonka etäpesäkkeet paljastuvat vääjäämättömästi. Parantavaa lääkettä ei ole keksitty ...

- Tämä keskustelu käy nyt yhä vain vaikeammaksi. Mikä sinuun on iskenyt?

"Pakokauhu! Jos haluat yhden sanan. Pelko siitä, että suurta pahaa yritetään sitoa kauniiden toiveiden kultanauhoilla, kun sitä ei ole pystytty lukitsemaan teräsholviin ..."

- Selitä, please!

"No, esimerkiksi se Himasen Sininen kirja ja kymmenen teesiä uudeksi diiliksi. Se on kuin kultainen vasikka, jonka ympärillä rikkaat tanssivat ja köyhä kansa murjottaa. Se on kuin Faustin sopimus paholaisen kanssa. Tai jos haluat, Jumalan uhkapeli Saatanan kanssa. Suurta teatteria.

Ja silläkö muka katkaistaan meneillään oleva, hirmuinen ja tuhoisa asevarustelu, joka yritetään työntää pois kaikkialta, missä keskustellaan sivistyneesti hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Kuka niissä pöydissä lotkauttaa korvaansakaan niille ajatuksille, että hienojen ihmisten pitäisi rajoittaa ja hillitä omia tarpeitaan? On hienoa päästä verokalentereiden kultapossukerhoon, jonka jäsenistä revitellään suuria otsakkeita."

- OK. Saatan vähitellen päästä jyvälle siitä, mistä kenkäsi nyt puristaa. Minäkin luin jostakin, että konfutselaisuus on jälleen vahvassa nousussa Kiinassa, vaikka sen juuret yritettiin repiä olemattomiin. Ehkäpä kommunistinen valtio pystyy tekemään jonkinlaisen New Dealin, jolla olisi myönteisiä seurauksia koko ihmiskunnan kannalta. Muistutan vain, että presidentti Rooseveltin vastaava yritys 1930-luvulla jakoi besserwissereiden porukan pian kahtia ja että sillä ei pystytty estämään toisen maailmansodan tuhoja, vaikka USA selvisikin voittajana. En minäkään usko, että Himasen Sinisellä kirjalla voitaisiin estää maailman repeäminen kahtia tai pirstoutuminen pieniksi murusiksi, mistä olit niin kovasti huolissasi. En oikein jaksa uskoa, että minkäänlainen New Deal voisi hillitä asevarustelun ja ammattimaisen rikollisuuden kuristusotetta tämänhetkisestä ihmiskunnasta. Kyllä huolesi on tässä mielessä täysin aiheellinen. Voitpa hyvinkin olla oikeassa myös siinä, että vapaan markkinatalouden mies olisi vaarallisempi USA:n presidenttinä kuin sosiaalisen valintatalouden mies!