124. Katkeruudesta 121118

Kävelen harvoin takaperin. En ota askeleita menneisyyteen. Menen mieluummin eteenpäin. Valoa kohti? Kohti "valaistumista"?

Nyt. Pimeänä sunnuntaiaamuna, kun maa on musta, se tuntuu toiveajattelulta. Turhalta optimismilta. Päivähän vain lyhenee. Kaamos tulee. Valo himmenee.

Tekee kuitenkin mieli ainakin vilkaista taaksepäin, vaikka siihen suuntaan ei menisikään. Voisihan sieltäkin löytyä valopisteitä? Sellaisia hetkiä, joita ei aikoinaan huomannut tai ei tunnistanut. Onko olemassa pimeää valoa, sellaista, jonka ohi voi kulkea, vaikka se palaa täysillä?

Tämä tuli mieleeni, kun luin aamutuimaan Mikael Pentikäisen kolumnin Hesarista: Totuus, nöyryys ja rohkeus. Sen hän oli kirjoittanut puheenvuorokseen, jonka käytti menneisyydessä - tosin vain muutama päivä sitten yliopiston juhlasalissa. Nyt se välähti upeasti keskellä pimeyttä.

Juttu kannattaa lukea. Kokonaisuudessaan. Siteeraan vain M.P:n valitsemaa otetta Mika Waltarilta (1908-1979), koska se liittyy tämän postaukseni teemaan: "Ennen kaikkea, älä masennu, älä katkeroidu, älä koskaan vihaa ihmistä."

Älä katkeroidu!

Katkeruus löytyy aina vain menneisyydestä. Masennus on tästä päivästä tai tulevaisuudesta. Se johtuu uskon puutteesta.

Googlesta löysin jälleen hyvän alkulauseen: "Katkeruus kuuluu vihan tunteisiin, ja sen voimakkuus voi vaihdella lievästä lähes myrkyllisen voimakkaaseen. Katkeruutta lähellä on kaunan tunne, johon liittyy yleensä tiettyä kohdetta kohtaan tunnettu viha." 

Katsoin aamulla itsekin taaksepäin, edelliseen postaukseeni (123. New Deal 121105). Huomasin, että Viljo Vähänenhän oli vähällä katkeroitua! Hän  oli vajoamassa epäilyksen mustaan kuiluun juuri ennen kuin USA:n presidentinvaalien tulos vahvistui - ja täytyy myöntää, että minäkin kävin sen syvänteen reunalla.

Mutta varsinaiseen katkeruuteen törmäsin vasta vaalien jälkeen, kun luin netistä, kuinka amerikkalainen kiinteistömoguli Donald Trump oli pillastunut Barack Obaman valinnasta toiselle kaudelle.

"Meidän pitäisi marssia Washingtoniin ja lopettaa tämä irvikuva", moguli raivosi. Hän kutsui vaaleja huijaukseksi ja epäoikeudenmukaisuudeksi.

Teekutsujen Amerikka ja kapitalistinen maailman oli tyrmistynyt. Katkeruuden myrkky oli iskenyt syvälle rahamaailman mieleen.

Nyt on kysyttävä, kuinka syvän haavan amerikkalainen katkeruus on iskenyt koko maailmaan, koko ihmiskuntaan. Mitkä ovat sen seuraukset?

Vastaus ei ole helppo eikä yksinkertainen.

On ensinnäkin lähdettävä siitä, että molemmat osapuolet (Obama ja Romney) tekivät vaalityötä Mika Waltarin ohjeen mukaan:  "Tartu sinä moukariin ja tao omaa aikaasi kuin hehkuvaa rautaa. Älä pelkää suuria aiheita, sillä ihminen kasvaa työnsä mukana. Ole rohkea. Sinulla täytyy olla uskallusta myös epäonnistua."

Molemmat olivat satavarmoja siitä, että olivat oikeassa. Ja kun tulos oli niin tasapäinen kuin se oli, on syytä otaksua, että katkeruuden haava on syvä eikä se helpolla parane. Tavalliset, henkilökohtaiseen katkeruuteen soveltuvat parannuskeinot (syiden pohdinta, anteeksiantaminen), eivät tunnu mahdollisilta eivätkä riittäviltä.

Toiseksi. Olisi varmaankin aika tunnustaa, että koko maailma on jakautumassa yhä jyrkemmin kahtia. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Keskiluokka (tavalliset ihmiset) on vaarassa murtua tässä rytäkässä.

Kolmanneksi. Tähän katkeruuteen ei ole olemassa Ulkopuolista Auttajaa.

Ei ole terapeuttia, jonka sohvalla katkeruutta voisi purkaa. Maailma on "rakenteellisesti korruptoitunut". Sitä hallitsevat edelleenkin luonnonvarat, joiden hallinnasta ja hyväksikäytöstä kilpaillaan verisesti. Edessä on jälleen "reaalipolitiikan" karu todellisuus. Voima ja valta ratkaisevat.

Onko tilanne siis toivoton?

Ei tietenkään!

Katkeruus ja toivo eivät kylläkään kulje käsi kädessä. Ne eivät sovi yhteen. Syvästi loukattu ja katkera ihminen ei näe toivoa missään. Mutta ihminen homo sapiens on osoittautunut aika sitkeäksi luomukseksi. Sodat ja taudit eivät ole sitä pystyneet nitistämään. Ei se tähänkään katkeruuden haavaan kuole. Lopullisesti.

Katkeruuden nujertaminen, poiskitkeminen, on ihmisestä itsestään kiinni.

Kun tämän postauksen alussa arvelin (kysymysmerkillä varustautuneena), että olen menossa kohti "valaistumista", en pysty esittämään mitään tosiasiaa väitteeni tueksi. Silti juuri valaistumisessa (tai toiveessa valaistumisessa) on se hyvä puoli, että se pitää toivon elossa.

Mutta - kuinka ollakaan - tässäkin asiassa on oltava varuillaan ja varauduttava takaiskuihin.

Sellaiseen törmäsin keväällä 1983, siis jo lähes 30 vuotta sitten (kun olin suunnittelemassa väitöskirjaani "vallan vaikutuksesta ihmiseen"), Kaisaniemen kadun alkupäässä, kun joku sirkeäsilmäinen tyttölapsi sai houkutelluksi minut scientologien haastatteluun, jonka tarkoituksena oli löytää sielustani tyhjä kuoppa, jonka Ron Hubbard täyttäisi "positiivisilla ajatuksillaan". Ja kuten olettaa saattoi, löytyihän sieltä se kuoppa!

Tätä "kuoppaa" scientologit ovat yrittäneet täyttää näiden vuosikymmenien aikana "henkilökohtaisilla kirjeillä", joista viimeisin kolahti postiluukustani vain pari viikkoa sitten, vaikka en ole sanallakaan vastannut yhteenkään kirjeeseen saatikka osallistunut "seminaareihin". He vakuuttivat, että "valaistuisin" jos lähtisin heidän kelkkaansa.

Niin en ole huomannut tapahtuneen. En tunne valaistuneeni, minkä arvelen johtuneen siitä, etten hypännyt scientologien kelkkaan!

Tästä en ole ollut moksiskaan. En ainakaan ole katkeroitunut!