207. Kaapin paikka 131129

Viljo Vähänen oli ilmeisesti päättänyt, ettei hän ilmesty Lauttasaareen ennen kuin maa on valkoinen. Se alkoi jo hieman huolestuttaa minua, koska tänä syksynä lunta ei ole näkynyt rannikon tuntumassa, vaikka koko muu Suomi alkaa jo olla valkoisena. Viimeisestä tapaamisestamme Viljon kanssa oli ehtinyt kulua jo niin pitkä aika, että levottomuuskin alkoi jo hiipiä puserooni.

Viljon poissaolon oli huomannut myös eräs Kandidaatti, joka kaipasi tietoja siitä, mihin ”kertaalleen kuollut, määrämittainen mies” oli hävinnyt blogistani.

Häntä saatoin kyllä lohduttaa toteamalla, että Viljo Vähänen on vain omilla retkillään ja että kyllä hän taas ilmestyy, jos jotakin erityistä aihetta ilmenee.

Ja nyt ilmeni.

Tosin lunta ei vieläkään näkynyt, mutta kaksi muuta tapahtumaa herättivät Viljon eloon kuin taikaiskusta.

(1) Yhdysvaltain avaruushallinto julkaisi kuvan, jossa olisi pitänyt näkyä superkomeetta ISON sen jälkeen, kun se oli ohittanut Auringon, mutta lehtikuvassa näkyikin vain pieni, valkoinen plus-merkki, jonka joku tyttölapsi oli piirtänyt sille paikalle, jossa komeetan olisi pitänyt olla. Aika mystinen tapaus siis. Eräät tiedemiehet tosin selittivät heti, että Aurinko oli imaissut pienen kulkurin syliinsä ja se oli sulanut olemattomiin siinä rutistuksessa, ja toiset olivat näkevinään, että kyllä se oli vielä elossa, mutta jatkoi lentoaan pieninä sirusina.

(2) Jääkiekkovalmentaja Juhani Tamminen uhkasi näyttää tosi nopeasti kaapin paikan, jos sinisilmäiset äänestäjät valitsisivat hänet ensi keväänä EU:n parlamenttiin. Uskoaan hän oli käynyt (omien sanojensa mukaan) vahvistamassa ”syvähenkisessä palaverissa Madame Tujusen kanssa siellä heidän pyhimmässään” eli Kansakoulukujalla.

Tapahtumat eivät ensinäkemältä tuntuneet liittyvän mitenkään toisiinsa, mutta lähdettyämme Viljon kanssa aamulenkille kirpeässä syysauringossa ja lähestyessämme Ryssänkärkeä, Viljo kytki ne aika häkellyttävällä tavalla toisiinsa.

”Ihmisillä on tapana liioitella asioita, erityisesti niitä kykyjä tai taitoja, jotka he kuvittelevat itse omaavansa. Sehän on erityisesti narsistien ominaisuus, jolla he yrittävät peittää sisäistä epävarmuuttaan ja yksinäisyyttään. Komeetta ISON käy hyvin esimerkiksi tällaisista ihmisistä. He kuvittelevat olevansa ainutkertaisia. Erityistapauksia! He astuvat sisälle porsliinikauppaan kuin elefantti, kärsä uljaasti pystyssä ja toitottavat erinomaisuuttaan. Vain ykkösketju sopii heille. Ei mikään nelosketjun rumpalin paikka. Mutta kun unelmat kohtaavat todellisuuden (Auringon), heistä ei jää mitään jäljelle. Tai he hajoavat sirpaleiksi.”

Viljo Vähänen oli selvästikin lukenut Uudesta Suomesta Raimo Ilaskiven ”parhaat terveiset ja kannustukset entiseltä jääkiekon penkkiurheilijalta”, mutta hän pani koko asian paljon suurempiin raameihin.

Ei niin, etteikö superkomeetta ISONin ja Auringon kohtaaminen olisi ollut riittävän ylivoimainen tapahtuma verrattuna yhden poliittista kotiaan etsivän ehdokkaan ja Euroopan Unionin kohtaamiseen, mutta Viljo halusi nähdä näissä kahdessa tapahtumassa ”raamatullisia visioita” ja väitti, että hänellä on niistä omakohtaisia kokemuksia.

Herkistyin kuulemaan.

”Olin rakentamassa Baabelin tornia Sinearin erämaassa. Poltimme tiiliä ja käytimme niitä kivinä. Maapihka oli meidän laastinamme. Päätimme rakentaa itsellemme kaupungin ja tornin, joka ulottuisi taivaaseen. Ajattelimme, että me kaikki mahtuisimme sinne niin, ettemme hajaantuisi yli kaiken maan. Istuin itse asiassa sen kaverin vieressä, joka kirjoitti Mooseksen kirjaan nämä sanat: ’Katso, he ovat yksi kansa, ja heillä kaikilla on yksi kieli, ja tämä on heidän ensimmäinen yrityksensä. Ja nyt ei heille ole mahdotonta mikään, mitä he aikovatkin tehdä’.

Kun olimme saapuneet Viljo Vähäsen kanssa meren rantaan ja katselimme, kuinka vesi lainehti hiljalleen tummana, kylmänä ja pelottavana, tajusin sen yksinkertaisen tosiasian, että Mooseksen kirja on ihan tavallisen ihmisen (ehkä ”Tammisen” tai ”Ilaskiven”) kirjoittama ja että Baabelin tornin tarina on vain arkipäiväinen kertomus ihmisen pienuudesta, unelmien ja todellisuuden välisestä kuilusta.

Viljo jatkoi ikään kuin minä en olisi huomannut, että hänen tarinassaan oli pienoinen uskottavuusvaje … että hän olisi istunut sen kaverin vieressä, joka kirjoitti … En antanut moisen pikku seikan häiritä, koska olin jo tottunut siihen, että Viljoon liittyi jotakin mystillistä (vähän samaan tapaan kuin Grigori Rasputiniin, joka erään tarinan mukaan puhui vielä sen jälkeen, kun hänen pääkallonsa oli murskattu ja hänet oli upotettu Nevan aaltoihin).

”En tiedä, missä minun elämäni kaappi seisoo. Jos joku haluaa osoittaa minulle sen paikan, kuuntelen tarinan mielelläni alusta loppuun, mutta uskomaan minua ei vähällä saa. Sen verran narsismia olen suonut itselleni. Olen myös vakuuttunut siitä, että kaikki Baabelin tornit tuhoutuvat – kukin omalla ajallaan. Kaikki imperiumit tuhoutuvat. Tässä mielessä luin tarkkaan norjalaisen rauhantutkimuksen veteraanin, Johan Galtungin tuoreimpia ajatuksia Yhdysvaltain imperiumin lopusta.”

Päästyämme takaisin tammeni juurelle kaivoin esiin Galtungin artikkelin, joka oli päivätty 24.11.2013 Washingtonissa.

Kun se liittyy sattumalta superkomeetta ISONiin ja jääkiekkovalmentaja (kuviotanssija) Juhani Tammisen kaappiin, panen siitä muutaman lauseen tähän näkyville:

”Imperiumin keskus tarvitsee ympärilleen luotettavia eliittiryhmiä. Kun keskus on supervalta, suhteet eivät ole symmetrisiä. Sivueliitit tekevät pyynnöstä keskukselle palveluksia – vaikkapa tappotöitä Libyassa tai Syyriassa. Vastineeksi ne saavat taloudellisia etuja ja suojelua.

Eliittien täytyy uskoa imperiumiin. Puhe demokratiasta, ihmisoikeuksista ja laillisuudesta toimii suojaverhona. Silti hinta voi olla kova ja hyödyt uhkaavat huveta. Pahimmillaan liittolaisista alkaa tuntua, että imperiumi kulkee kohti tuhoa, ja ne haluavat ulos.”

Kaapit kaatuvat ja imperiumit hajoavat. Mutta tarinat säilyvät. Onneksi.

206. Paateneen Viesti 131124

Arvokkaan vessalukemistoni ykkössijalla on viime päivinä ollut Kauko I. Rumpusen toimittama kirja Vaiettu totuus (Valitut Palat, 2013),  jossa kerrotaan ”salattuja ja vähän tunnettuja tapauksia sotavuosilta”.

Kirjoittajakunnassa on monta tuttua nimeä, ja johdannossa todetaan mahtavasti, että ”historia on hengenravintoa, jonka ’asennejalanjälki’ on mahdollisimman pieni” ja että ”ihmissuvun ja kansakuntien toimintaa ei johda läpikotainen harkinta, vaan tahto ja toiveajattelu”.

Niinhän se taitaa olla.

Varmaankin tällainen viesti kolahtaisi paremmin kohdalleen, jos sitä lukisi syksyisen Pielisen rannalla, puuceessa, jonka seinien raosta näkisi laineiden liplattavan ja jonka ympärillä kuulisi tuulen viheltävän. Mutta kyllä se kerrostalon vesiklosetissakin antaa mukavasti potkua ajatuksille.

Kuten tarina Pohjois-Aunuksessa vuosina 1941-1944 ilmestyneestä pikkuruisessa kylälehdestä  Paateneen Viestistä (mt. Vesa Vares: ”Ruohonjuuritason heimotyötä”, s. 118-122). Vaietussa totuudessa siitä on koko sivun valokuva. Siinä kolme ”korpisoturia” seisoo Paateneen tienristeyksessä, josta on matkaa 120 km Rukajärvelle, 96 km  Porajärvelle ja 30 km Särkijärvelle.

Oli häkellyttävää havaita, kuinka lehden kasvatusfilosofia muistutti lähes täydellisesti sitä henkeä, jossa Viljo Vähäsen kaveri, kaksinkertainen ex-politrukki ja evakko, oli heti talvisodan jälkeen kasvanut – kaukana synnyinseudultaan.

Mutta jotta ajatus ei lähtisi lentämään taivaan tuuliin, otan tähän ensiksi sitaatin Pekka Himaselta:

Elämä voi olla merkityksellistä, vaikka siihen ei liittyisi sen paremmin onnellisuutta kuin onnistumistakaan. Onnellisuus ja onnistuminen eivät todellakaan ole täysin hallinnassamme. Sitä voi kutsua elämän hauraudeksi. Tässä näyttäytyy myös elämän mysteeri: elämän voi kokea merkitykselliseksi, vaikkei ole onnellinen eikä onnistunut. Siinä mielessä tärkein elämänfilosofinen päämäärä ei ole hyvinvointi vaan merkityksellisyys (eli elämä, jolla on tarkoitus: a worthy life)

Paateneen Viestissä tämä sama asia ilmaistiin toisin sanoin:

”Itäkarjalaisten uudesta polvesta haluttiin uusia pieniä suomalaisia. Nämä arvot pohjautuivat keskiluokkaiseen elämänkatsomukseen, kodin, uskonnon ja isämaan arvoihin. Itäkarjalaisia opastettiin opiskeluun, siisteyteen, puhtauteen, hurskaaseen elämään, perinteiden kunnioittamiseen, liikunnan harjoittamiseen, kirjastojen luomiseen – kaikkeen, mikä edusti sivistystä.”

Eikä tässä kaikki.

Ajan henkeä (sotahan riehui Euroopassa ja meillä elettiin ”välirauhan” aikaa, asemasotavaihetta) kuvastaa se, millä mielellä Suur-Suomea oli lähdetty rakentamaan: ”Samalla patistettiin bolshevismin istuttamien paheiden, kuten joutilaisuuden, maallisuuden, antikristillisyyden, tanssivillityksen ja viinan hylkäämiseen … keveistä tanssihuveista voimme saada lähtemättömiä tahroja sieluumme. Tanssista selitettiin olevan haittaa terveydellekin”. (Tämä on sitaatti Vesa Vareksen tekstistä).

Kaiken tämän kasvatushengen oma isäni oli imenyt syvälle sieluunsa  Sortavalan seminaarista, josta hän valmistui kansakoulunopettajaksi 1920-luvun lopulla. Tuskin hän kuitenkaan oli koskaan edes nähnyt Paateneen Viestiä, sillä se oli suunnattu vain paikalliselle väestölle. Sen sijaan hän oli kyllä täysin tietoinen siitä, kuinka nämä ajatukset uivat syvälle Kansallisen Kokoomuksen ideologiaan, eikä sitä sovi ihmetellä, koska Paateneen Viestin ensimmäisen numeron pääkirjoituksen oli kirjoittanut kuortanelainen rovasti ja kouluneuvos Reino AlaKulju (1898-1983), joka oli eduskunnassa IKL:n edustajana vuosina 1933-1939 ja myöhemmin kahteen otteeseen (1952-1954 ja 1959-1966) kokoomuksen kansanedustajana. Reino AlaKulju oli myös IKL:n pääsihteeri ja AKS:n varapuheenjohtaja.

Vesa Vareksen artikkelista löytyy myös toinen kohta, joka palautti elävästi mieleeni oman kotini kasvatusfilosofian: lasten hiihtokilpailut ja kansakoulun käsityöt. Ne olivat isäni lempilapsia.

”Kesällä 1943, koulujen lopettaessa lukukautensa, lehti kirjoitti: Voidaan sanoa, että millainen on paikkakunnan kansakoulu, sellainen tulee olemaan rahvaan tulevaisuus.” Muistan myös hyvin isäni ajatuksen ”Luojan pikku varpusesta”, joka tuntui olevan hänelle hyvin tärkeä kasvatuksen symboli.

Mutta onko Paateneen Viestistä enää mitään jäljellä?

Vastaukseni on empimättä, että kyllä on!

Itse lehteä, ”fyysisesti pientä” kuten professori Vares sanoo, en ole nähnyt enkä jaksa lähteä penkomaan sitä esiin Yliopiston kirjastosta. Mutta henki kyllä elää.

Tässä maailmassa sitä ei tietenkään enää sidota itäkarjalaiseen lähetystyöhön, kuten aikoinaan, eikä sille oikein löydy sopivaa paikkaa puolueohjelmien kirjavasta kartastakaan.

Mutta jossakin se kyllä lymyää.

Kovin syvältä ei tarvitsisi sipaista Kokoomuksen kiiltävää pintaa, kun sieltä paljastuisi Paateneen viesti. Puolueen nuorisojärjestö taitaisi ottaa siitä mielellään sinikopion seuraavaa periaateohjelmaansa varten. Persujen pinnassa se törröttääkin jo selvästi esillä eikä Juha Sipilän tarvitsisi muuta kuin riisua pikkutakkinsa niin sieltä paljastuisivat Paateneen henkselit. Mutta sen verran raskasta poliittista painolastia Paateneen Viestiin varmaankin sisältyy, että demarit haluaisivat varmaankin pitää siihen tänä päivänä reippaan hajuraon ja varsinaiselle vasemmistolle se tuskin kelpaisi edes vessapaperiksi.

”Elämän hauraus”, josta Pekka Himanen viisaasti kirjoittaa, tekee henkilökohtaisen arvioni Paateneen Viestistä vaikeaksi.

Sodan keskellä, kun kysymys on konkreettisesti elämästä tai kuolemasta, ns. totuudet saattavat näyttäytyä kirkkaampina kuin rauhan aikana, jolloin väkivaltainen kuolema etäämmällä.

Pekka Himanen saattaa olla oikeassa siinä, että tämän päivän ”häpeän ja kateuden ilmapiirissä” yksinkertaisetkin totuudet, kuten esimerkiksi kohtele lähimmäistäsi niin kuin haluaisit hänen kohtelevan sinua itseäsi ruostuvat ja vääntyvät käsittämättömäksi.

Henkilökohtaisissa arvioinneissani katson oikeudekseni kuulla Paateneen viestistä tulkintoja, joilla ei ole yhteiskunnallista merkitystä, vaikka joku muu voisi lukea samat sanat ja lauseet aivan päinvastaisellakin tavalla.

En siten voi olla varma siitä, olisiko elämän hauraus parempi tie onnellisuuteen kuin elämän kovuus.

Monelle, kuten kuvataiteilija Henry Wuorila-Stenbergille, Jobin kirja on tuonut lohdutusta elämän kovissa tilanteissa (ks. Päivi Ängeslevän upea artikkeli ”Kuoleman kova hinta”, Suomen kuvalehti 44/2013). Minäkin pidän sitä vessalukemistonani, aivan yhtä arvokkaalla paikalla kuin Vaiettua totuuttakin.

Siitä alan kuitenkin tässä elämänvaiheessa olla aikalailla vakuuttunut, että tämä elämä on minun itseni elettävä loppuun saakka eikä minulla ole oikeutta sälyttää sitä kenenkään toisen kannettavaksi.

205. Norsu ja hiiri

Tämä blogi oli vähällä kaatua. Pariin viikkoon ei hiiskaustakaan. Eikä Viljo Vähänenkään ilmestynyt ovelleni. Tuntui kuin olisin ollut purjehtija, joka ajautui loputtomaan pläkään eikä pikkuriikkisessä bensatankissakaan ollut tippaakaan.

Se johtuu otsakkeesta.

Miksi ihmeessä piti tarttua aiheeseen, jota en tunne, mutta joka jäi pyörimään päässäni kuin väkkärä eikä siitä tuntunut saavan mitään otetta!

Luin Plinius vanhempaa (vuodelta 77, siis kahden kirveen vuodelta), joka selitti, etteivät norsut voi sietää hiiriä eivätkä ne koske ruokaan, jota hiiret ovat nakertaneet. Siitä syntyi tarina norsujen hiirikammosta, ja vaikka se on moneen kertaan kumottu harhaoppina, se elää edelleen. Sitkeästi.

Oli pakko tunkeutua Freudin ja Jungin aarrekammioon, piilotajuntaan, vaikka tiesin, ettei minulla ole sinne avainta. Vain pelkkä ajatus.

(Assosiaatio syntyi ajatuksesta, että kun jätimme Madamen kanssa 75-vuotishipat väliin, niin päätimme järjestää ”Kahdenkirveen iltamat” kahden vuoden kuluttua)

Osoittautui – aivan yllättäen – että kahdella kirveellä ovi aukeaisi.

Se tapahtui pari päivää sitten, kun osallistuin yli seitsemänkymppisten ukkojen seniorilounaalle, jossa yli yhdeksänkymppinen kaveri kertoi, mitä totuuden etsintä hänen mielestään tarkoittaa.

Olin pelkkänä korvana. Tästäkö tuuli nousisi ja tarttuisi purjeisiini?

Totuus on kaunis asia. Sitä kannattaa tavoitella, ja sitä kaikki (huomatkaa siis, ihan kaikki) etsivät.

Totuus on kirves numero yksi.

Mutta se on hyödytön, vaarallinen ja tuhoisa, jos se suljetaan omaan karsinaansa, omaan tyrmäänsä paksujen kaltereitten taakse.

Maailma on täynnä ”totuuksia”, toinen toistaan parempia, mutta ne ovat  omissa karsinoissaan vähäpätöisiä ja voimattomia. Yksi voi olla ”hiiri”, toinen ”norsu”, muttei kummallakaan ole siipiä, joilla voisi lentää vapauteen.

Vapaus onkin kirves numero kaksi.

Ilman vapautta totuudet ovat arvottomia. Jokainen totuus, joka on kytketty omaan karsinaansa on arvoton.

Ainoa keino taikka ase, joka tällaisella totuudella on käytössään, on pelko. Pelko siitä, että joku tulee ryöväämään sen, että joku on parempi tai voimakkaampi.

Juuri tämän seikan Gaius Plinius Secundus, roomalainen sotilas, kirjailija ja luonnontutkija toi esille. Ihminen on vain yksi eläinlaji, osa luontoa siinä missä norsu ja elefanttikin. Keskustelua ihmisen biologisesta ja sosiaalisesta ylemmyydestä (älykkyydestä) käytiin varmasti tuhansia vuosia ennen Pliniusta ja keskustelu jatkuu kiihkeänä edelleen. Sitä käytiin tietysti myös seniorilounaalla.

Luonnonvoimien edessä ihminen on yhtä voimaton kuin eläin, kasvi tai kallio. Sen sai Plinius vanhempikin kokea, kun hän meni elokuun 24. päivänä vuonna 79 tarkkailemaan Vesuviuksen purkausta ja pelastamaan hätään joutuneita ihmisiä.

Google kertoo tarinan lopun näin: ”Hän lähti laivastoineen Stabiaehen, jonka arvioi olevan tarpeeksi kaukana purkauksesta. Hän ei kuitenkaan osannut varautua purkauksen myrkyllisiin kaasuihin. Kaasut kulkeutuivat hänen keuhkoihinsa ja hän tukehtui. Näin Pliniuksesta tuli purkauksen kuuluisin uhri.”

Tarina norsujen hiirikammosta ei olisikaan säilynyt elossa tuhansia vuosia, ellei se kertoisi jonkin ylivoimaisen suuren (eläimen, ideologian, uskontokunnan, maan tai valtion) ja äärimmäisen pienen välisestä (jatkuvasta ja kaikkialla ilmenevästä) valtataistelusta.

Tälle taistelulle ei näytä olevan loppua, eikä Pliniuksen norsu-hiiri tarinakaan esitä mitään ratkaisua. Se on vain kuvaus tosiasiallisesta tilanteesta.

Tänä päivänä näyttää siltä, että kaksi ylisuurta voimaa ovat sulkeneet totuuden omiin häkkeihinsä: uskonto ja politiikka. Molempien sisällä käydään ankaraa norsu-hiiri taistelua, mutta tällaista, sisäistä pikku kahinointia paljon merkittävämpi on megaluokan taistelu poliittisten ideologioiden ja uskontojen välillä. Siinä taistelussa on vaikeimpana ongelmana se, että osapuolet ovat kietoutuneet niin pahasti yhdeksi valtaisaksi käärmeeksi, ettei Pliniuksen norsu-hiiri vertaus juurikaan auta.

Se on kuin Gordionin solmu, joka aukeaisi vain miekan iskulla. Mutta mitä sekään hyödyttäisi? Väkivalta synnyttää väkivaltaa ja pian tilanne palautuisi ennalleen – tai pahentuisi entisestään.

On vain yksi teräslanka joka sitoo kaiken yhteen: pelko! Kaikki pelkäävät kaikkia!

Ja vasta nyt - pystyttyäni melomaan blogini irti päkästä – muistan, mistä ajatus norsusta ja hiirestä syntyi päässäni.

Se oli nimimerkki Takkiraudan kirjoitus ”Konservatiivinen vallankumous tulee. Oletko valmis?”. Se kuului sarjaan ”Etiikkansa kullakin” (5.11.2013).

Nousin kapinaan, mutta en saanut airojani veteen. En jaksanut lähteä kuuntelemaan Sixten Korkmanin ja Hannu Taanilan keskustelua yliopistolle aiheesta Karl Marx: Se vanha vainooja?

Mutta juuri tuo ajatus, että poliittinen konservatismi olisi ”norsu”, joka tulee ja lyö ”hiiret” laudalta, tuntui niin oudolta ja omituiselta, että se pakotti avaamaan piilotajuntani aarrearkun.

Toistaiseksi siitä ei ole kuitenkaan ollut muuta hyötyä kuin se, että pääsin irti päkästä.

Viljo Vähäsen kanssa jatkamme varmaankin keskustelua Pataässässä ennen joulurauhaa.

204. Imaginaarinen vakooja 131104

Toimittaja Krista Taubert oli koonnut TV1:n A-studioon näyttävän joukon ulkopolitiikan asiantuntijoita, kun kävi ilmi, että joku vakooja oli päässyt tunkeutumaan Ulkoministeriön turvallisuuskammion ulko-oven sisäpuolelle. Paikalle oli hetkessä haalittu kaksi entistä suurlähettilästä, kyberturvallisuuden asiantuntija ja Ulkopoliittisen instituutin ”Globaali turvallisuus”-tutkimusohjelman johtaja.

Heti alkuun kävi selväksi, että ”ystävällismielinen vinkkaaja” oli käräyttänyt vakoojan ennen kuin tämä pääsi ulko-ovelta eteenpäin, joten varsinaiset valtiosalaisuudet ovat edelleen turvallisesti lukkojen takana. Niiden kimppuun päästäkseen vakoilijan olisi pitänyt tiirikoida auki vielä kolme muuta ovea.

Voimme siis nukkua yömme aikalailla rauhassa. Vakooja oli päässyt vilkuilemaan vain virkamiesten valmistelupapereita ja rutiininomaisia sähköposteja, ei suuria, strategisia linjauksia tai päätöksiä.

Silti asiasta syntyi melkoinen haloo. Eikä aivan aiheetta. Olihan hallitus kuluvan vuoden tammikuussa (24.1.2013) tehnyt päätöksen Suomen kyberturvallisuusstrategiasta, jossa kybervakoilu määriteltiin erääksi koko yhteiskuntaamme uhkaavaksi tekijäksi.

Strategiassa todetaan, että

Kybertoimintaympäristöön kohdistuvat uhkat ovat muuttuneet vaikutuksiltaan aiempaa vaarallisemmiksi yksittäisten ihmisten, yritysten sekä koko yhteiskunnan kannalta. Uhkia muodostavat toimijat ovat ammattimaisempia kuin ennen ja nyky- ään niihin voidaan laskea kuuluviksi myös valtiolliset toimijat. Kybertoimintaym- päristössä toteutettavia hyökkäyksiä voidaan käyttää poliittisen ja taloudellisen pai- nostuksen välineinä ja vakavassa kriisissä yhtenä vaikuttamiskeinona perinteisten sotilaallisten voimakeinojen ohella.

Vakoilija oli siis iskenyt arkaan paikkaan – ja arkaan aikaan!

Kävi nimittäin ilmi, että vinkaaja, jonka nimeä A-studion vieraat eivät tietenkään paljastaneet (koska he eivät ilmeisesti tienneet sitä), oli ollut liikkeellä samoihin aikoihin, kun kyberstrategia julkistettiin eli joskus tammikuussa.

Asia oli päätetty pitää ”pienen piirin tiedossa”. Tällä tarkoitettiin ilmeisesti ulko- ja turvallisuuspoliittista ministerivaliokuntaa ja tasavallan presidenttiä sekä valtioneuvoston viestintäjohtajaa. Päätös tehtiin ilmeisesti sellaisessa kokouksessa, johon myös presidentti osallistui, koskapa tämä kertoi asiasta medialle heti, kun urkinta oli vuotanut julkisuuteen.

Valiokuntaan kuuluvat Kokoomuksen, Sdp:n, kristillisten, Rkp, Vasemmistoliiton ja Vihreiden puheenjohtajat, sekä ulkoministeri ja Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri.

Tarkkaan ottaen tällainen päätös ei tietenkään saisi mennä ministereiden laajan avustajakunnan eikä taustalla toimivan puoluekoneiston tietoon eivätkä ministerit itse voisi käyttää sitä omissa tiedotteissaan tai puheissaan. Tässä suhteessa noin yhdeksän kuukauden mittainen tiedotusmuuri piti ilmeisesti aika hyvin. Ulkoministerin kaksi viimekesäistä blogikirjoitusta (”Vakoilu, tiedustelu ja urkinta” osat 1-2) hautautuivat mukavasti Snowden-myrskyn aaltoihin ja kolmannessa osassa (26.8.2013) hän saattoi jo käsitellä asiaa perusteellisemmin yleisellä tasolla. Mutta neljännessä osassa (2.11.2013) hänen oli vetäydyttävä tutkimuksellisten syiden suojaan ja todettava vain, että

”kyberturvallisuuskysymykset ovat olleet jo pitkään korkealle priorisoituja hallituksen työskentelyssä ja niitä koskevat lainsäädäntötarkistukset ovat myös vireillä.”

Nyt jäämme vain odottamaan ex-ministereiden muistelmia, joissa kerrotaan erilaisia tarinoita siitä, mitä kukakin tiesi ja milloin kyberstrategian ensimmäisestä murtumisesta.

A-studio poiki myös kirpeän keskustelu siitä, miksi vakoiluskandaalista ei annettu tietoa eduskunnalle. Asian otti esille eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan nykyinen varapuheenjohtaja. Hän oli aivan tuohduksissaan ja ihmetteli, mistä moinen epäluottamus johtui. Piti vedota ihan perustuslakiin. Entisenä suurlähettiläänä hän oli tietysti tietoinen siitä, minkälaisia asioita neljänteen turvaluokitukseen kuuluu. Siis ei mitään vaarallista. Mutta eduskunnan unohtaminen tuntui silti kismittävän. Hänelle olisi riittänyt vain yhden lauseen tieto siitä, että vakooja on kärähtänyt. Ei mitään yksityiskohtia. Ne saisi UM ja poliisi hoitaa.

Oli arvattavaa, ettei tämä jupakka tähän päättyisi. Eikä reaktiota tarvinnut kauan odottaa.

Se tuli viikonvaihteessa dosentin suusta, ei kuitenkaan sen dosentin, joka on usein hämmentänyt Venäjä-lausunnoillaan, mutta yliopiston suunnasta kuitenkin.

Tämänkin dosentin ärähdyksessä oli surkuhupaisia piirteitä. Yliopistomiehen varmuudella hän tiesi, että ”eduskunnan saunan, yökerho Tigerin/Mikadon ja Storyvillen taikakolmiossa saa yleensä tietoonsa kaikki valtionsalaisuudet” ja että ”kyse oli todellisuudessa inhottavasta salailusta, epäparlamentaarisesta vallankäytöstä ja maamme eliitille ominaisesta pimityksen kulttuurista.

Dosentin juju paljastui kyllä oitis: ”Näyttää siltä, että pimityksen todellinen syy on siinä, että Soini on perussuomalainen eikä syö vanhan eliitin kaukalosta”.

Sitä menee ihan sanattomaksi tällaisessa tiedontulvassa! Toivottavasti mahdollisimman moni opiskelija pääsee mittelemään taitojaan tämän yliopistolehtorin kanssa!

A-studion keskustelu oli kuitenkin monessa suhteessa asiallista ja mielenkiintoista. Eduskunnan ”syrjäyttäminen” on tietysti ”vakava juttu”, mutta itse asiassa vain sivujuonne. Pääasia on se, että Suomen kyberturvallisuus petti aivan alkumetreillä (vaikka UM:n urkintaa on ilmeisesti tapahtunut jo usean vuoden aikana). Se paljastaa kylmästi sen tosiasian, että seisomme vaarallisen, ennalta arvaamattoman kuilun partaalla, vaikka erilaisia visioita tulevaisuuden hallitsemiseksi on tullut kun nauhalta (viimeisimmäksi valtioneuvoston tulevaisuusselonteko 30.10.2013).

Lähes kaikilla elämän alueilla ihminen törmää uuteen tietoon ja tekniikkaan, joka vyöryy päälle vastustamattomalla voimalla synnyttäen kipupisteitä kaikissa saumoissa, joissa vanha ja uusi kohtaavat.

Vakoilu on vain yksi näistä pisteistä.

Voi kuitenkin vain arvata, kuinka paljon vakoilijan paljastuminen rassasi eläkkeelle siirtyvää (vai olisikohan hän jo siirtynyt, koska seuraajakin on jo nimitetty) UM:n valtiosihteeriä ja entistä suurlähettilästä, kun hän joutui aivan viime metreillä pyörimään imaginaarisen vakoojan pillin tahdissa. A-studiossa hänen vähäpuheisuutensa oli ymmärrettävää.

Puoluepoliittisilla ryntäilyillä ei tässäkään tapauksessa saada mitään hyvää aikaan.