Arvokkaan vessalukemistoni
ykkössijalla on viime päivinä ollut Kauko
I. Rumpusen toimittama kirja Vaiettu
totuus (Valitut Palat, 2013), jossa kerrotaan ”salattuja ja vähän tunnettuja
tapauksia sotavuosilta”.
Kirjoittajakunnassa on monta
tuttua nimeä, ja johdannossa todetaan mahtavasti, että ”historia on
hengenravintoa, jonka ’asennejalanjälki’ on mahdollisimman pieni” ja että
”ihmissuvun ja kansakuntien toimintaa ei johda läpikotainen harkinta, vaan
tahto ja toiveajattelu”.
Niinhän se taitaa olla.
Varmaankin tällainen viesti
kolahtaisi paremmin kohdalleen, jos sitä lukisi syksyisen Pielisen rannalla,
puuceessa, jonka seinien raosta näkisi laineiden liplattavan ja jonka ympärillä
kuulisi tuulen viheltävän. Mutta kyllä se kerrostalon vesiklosetissakin antaa
mukavasti potkua ajatuksille.
Kuten tarina
Pohjois-Aunuksessa vuosina 1941-1944 ilmestyneestä pikkuruisessa kylälehdestä Paateneen Viestistä (mt. Vesa Vares: ”Ruohonjuuritason heimotyötä”, s. 118-122). Vaietussa totuudessa siitä on koko sivun
valokuva. Siinä kolme ”korpisoturia” seisoo Paateneen tienristeyksessä, josta
on matkaa 120 km Rukajärvelle, 96 km
Porajärvelle ja 30 km Särkijärvelle.
Oli häkellyttävää havaita,
kuinka lehden kasvatusfilosofia muistutti lähes täydellisesti sitä henkeä,
jossa Viljo Vähäsen kaveri, kaksinkertainen ex-politrukki ja evakko, oli heti
talvisodan jälkeen kasvanut – kaukana synnyinseudultaan.
Mutta jotta ajatus ei lähtisi
lentämään taivaan tuuliin, otan tähän ensiksi sitaatin Pekka Himaselta:
Elämä voi olla merkityksellistä, vaikka siihen ei liittyisi sen
paremmin onnellisuutta kuin onnistumistakaan. Onnellisuus ja onnistuminen eivät
todellakaan ole täysin hallinnassamme. Sitä voi kutsua elämän hauraudeksi.
Tässä näyttäytyy myös elämän mysteeri: elämän voi kokea merkitykselliseksi,
vaikkei ole onnellinen eikä onnistunut. Siinä mielessä tärkein elämänfilosofinen
päämäärä ei ole hyvinvointi vaan merkityksellisyys (eli elämä, jolla on
tarkoitus: a worthy life)
Paateneen Viestissä tämä sama asia ilmaistiin toisin sanoin:
”Itäkarjalaisten uudesta polvesta haluttiin uusia pieniä suomalaisia.
Nämä arvot pohjautuivat keskiluokkaiseen elämänkatsomukseen, kodin, uskonnon ja
isämaan arvoihin. Itäkarjalaisia opastettiin opiskeluun, siisteyteen,
puhtauteen, hurskaaseen elämään, perinteiden kunnioittamiseen, liikunnan
harjoittamiseen, kirjastojen luomiseen – kaikkeen, mikä edusti sivistystä.”
Eikä tässä kaikki.
Ajan henkeä (sotahan riehui Euroopassa ja meillä elettiin ”välirauhan”
aikaa, asemasotavaihetta) kuvastaa se, millä mielellä Suur-Suomea oli lähdetty
rakentamaan: ”Samalla patistettiin bolshevismin istuttamien paheiden, kuten
joutilaisuuden, maallisuuden, antikristillisyyden, tanssivillityksen ja viinan
hylkäämiseen … keveistä tanssihuveista voimme saada lähtemättömiä tahroja
sieluumme. Tanssista selitettiin olevan haittaa terveydellekin”. (Tämä on
sitaatti Vesa Vareksen tekstistä).
Kaiken tämän kasvatushengen oma isäni oli imenyt syvälle sieluunsa Sortavalan seminaarista, josta hän valmistui
kansakoulunopettajaksi 1920-luvun lopulla. Tuskin hän kuitenkaan oli koskaan
edes nähnyt Paateneen Viestiä, sillä se oli suunnattu vain paikalliselle
väestölle. Sen sijaan hän oli kyllä täysin tietoinen siitä, kuinka nämä
ajatukset uivat syvälle Kansallisen Kokoomuksen ideologiaan, eikä sitä sovi
ihmetellä, koska Paateneen Viestin ensimmäisen numeron pääkirjoituksen oli
kirjoittanut kuortanelainen rovasti ja kouluneuvos Reino AlaKulju (1898-1983), joka oli eduskunnassa IKL:n edustajana
vuosina 1933-1939 ja myöhemmin kahteen otteeseen (1952-1954 ja 1959-1966)
kokoomuksen kansanedustajana. Reino AlaKulju oli myös IKL:n pääsihteeri ja
AKS:n varapuheenjohtaja.
Vesa Vareksen artikkelista löytyy myös toinen kohta, joka palautti
elävästi mieleeni oman kotini kasvatusfilosofian: lasten hiihtokilpailut ja
kansakoulun käsityöt. Ne olivat isäni lempilapsia.
”Kesällä 1943, koulujen lopettaessa lukukautensa, lehti kirjoitti:
Voidaan sanoa, että millainen on paikkakunnan kansakoulu, sellainen tulee
olemaan rahvaan tulevaisuus.” Muistan myös hyvin isäni ajatuksen ”Luojan pikku
varpusesta”, joka tuntui olevan hänelle hyvin tärkeä kasvatuksen symboli.
Mutta onko Paateneen Viestistä enää mitään jäljellä?
Vastaukseni on empimättä, että kyllä on!
Itse lehteä, ”fyysisesti pientä” kuten professori Vares sanoo, en ole
nähnyt enkä jaksa lähteä penkomaan sitä esiin Yliopiston kirjastosta. Mutta
henki kyllä elää.
Tässä maailmassa sitä ei tietenkään enää sidota itäkarjalaiseen
lähetystyöhön, kuten aikoinaan, eikä sille oikein löydy sopivaa paikkaa puolueohjelmien
kirjavasta kartastakaan.
Mutta jossakin se kyllä lymyää.
Kovin syvältä ei tarvitsisi sipaista Kokoomuksen kiiltävää pintaa, kun
sieltä paljastuisi Paateneen viesti. Puolueen nuorisojärjestö taitaisi ottaa
siitä mielellään sinikopion seuraavaa periaateohjelmaansa varten. Persujen pinnassa
se törröttääkin jo selvästi esillä eikä Juha Sipilän tarvitsisi muuta kuin
riisua pikkutakkinsa niin sieltä paljastuisivat Paateneen henkselit. Mutta sen
verran raskasta poliittista painolastia Paateneen Viestiin varmaankin sisältyy,
että demarit haluaisivat varmaankin pitää siihen tänä päivänä reippaan hajuraon
ja varsinaiselle vasemmistolle se tuskin kelpaisi edes vessapaperiksi.
”Elämän hauraus”, josta Pekka Himanen viisaasti kirjoittaa, tekee
henkilökohtaisen arvioni Paateneen Viestistä vaikeaksi.
Sodan keskellä, kun kysymys on konkreettisesti elämästä tai
kuolemasta, ns. totuudet saattavat
näyttäytyä kirkkaampina kuin rauhan aikana, jolloin väkivaltainen kuolema
etäämmällä.
Pekka Himanen saattaa olla oikeassa siinä, että tämän päivän ”häpeän
ja kateuden ilmapiirissä” yksinkertaisetkin totuudet, kuten esimerkiksi kohtele lähimmäistäsi niin kuin haluaisit
hänen kohtelevan sinua itseäsi ruostuvat ja vääntyvät käsittämättömäksi.
Henkilökohtaisissa arvioinneissani katson oikeudekseni kuulla Paateneen
viestistä tulkintoja, joilla ei ole yhteiskunnallista merkitystä, vaikka joku
muu voisi lukea samat sanat ja lauseet aivan päinvastaisellakin tavalla.
En siten voi olla varma siitä, olisiko elämän hauraus parempi tie onnellisuuteen kuin elämän kovuus.
Monelle, kuten kuvataiteilija Henry
Wuorila-Stenbergille, Jobin kirja on tuonut lohdutusta elämän kovissa
tilanteissa (ks. Päivi Ängeslevän
upea artikkeli ”Kuoleman kova hinta”, Suomen kuvalehti 44/2013). Minäkin pidän
sitä vessalukemistonani, aivan yhtä arvokkaalla paikalla kuin Vaiettua totuuttakin.
Siitä alan kuitenkin tässä elämänvaiheessa olla aikalailla
vakuuttunut, että tämä elämä on minun itseni elettävä loppuun saakka eikä
minulla ole oikeutta sälyttää sitä kenenkään toisen kannettavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti