sunnuntai 24. marraskuuta 2013

206. Paateneen Viesti 131124


Arvokkaan vessalukemistoni ykkössijalla on viime päivinä ollut Kauko I. Rumpusen toimittama kirja Vaiettu totuus (Valitut Palat, 2013),  jossa kerrotaan ”salattuja ja vähän tunnettuja tapauksia sotavuosilta”.

Kirjoittajakunnassa on monta tuttua nimeä, ja johdannossa todetaan mahtavasti, että ”historia on hengenravintoa, jonka ’asennejalanjälki’ on mahdollisimman pieni” ja että ”ihmissuvun ja kansakuntien toimintaa ei johda läpikotainen harkinta, vaan tahto ja toiveajattelu”.

Niinhän se taitaa olla.

Varmaankin tällainen viesti kolahtaisi paremmin kohdalleen, jos sitä lukisi syksyisen Pielisen rannalla, puuceessa, jonka seinien raosta näkisi laineiden liplattavan ja jonka ympärillä kuulisi tuulen viheltävän. Mutta kyllä se kerrostalon vesiklosetissakin antaa mukavasti potkua ajatuksille.

Kuten tarina Pohjois-Aunuksessa vuosina 1941-1944 ilmestyneestä pikkuruisessa kylälehdestä  Paateneen Viestistä (mt. Vesa Vares: ”Ruohonjuuritason heimotyötä”, s. 118-122). Vaietussa totuudessa siitä on koko sivun valokuva. Siinä kolme ”korpisoturia” seisoo Paateneen tienristeyksessä, josta on matkaa 120 km Rukajärvelle, 96 km  Porajärvelle ja 30 km Särkijärvelle.

Oli häkellyttävää havaita, kuinka lehden kasvatusfilosofia muistutti lähes täydellisesti sitä henkeä, jossa Viljo Vähäsen kaveri, kaksinkertainen ex-politrukki ja evakko, oli heti talvisodan jälkeen kasvanut – kaukana synnyinseudultaan.

Mutta jotta ajatus ei lähtisi lentämään taivaan tuuliin, otan tähän ensiksi sitaatin Pekka Himaselta:

Elämä voi olla merkityksellistä, vaikka siihen ei liittyisi sen paremmin onnellisuutta kuin onnistumistakaan. Onnellisuus ja onnistuminen eivät todellakaan ole täysin hallinnassamme. Sitä voi kutsua elämän hauraudeksi. Tässä näyttäytyy myös elämän mysteeri: elämän voi kokea merkitykselliseksi, vaikkei ole onnellinen eikä onnistunut. Siinä mielessä tärkein elämänfilosofinen päämäärä ei ole hyvinvointi vaan merkityksellisyys (eli elämä, jolla on tarkoitus: a worthy life)

Paateneen Viestissä tämä sama asia ilmaistiin toisin sanoin:

”Itäkarjalaisten uudesta polvesta haluttiin uusia pieniä suomalaisia. Nämä arvot pohjautuivat keskiluokkaiseen elämänkatsomukseen, kodin, uskonnon ja isämaan arvoihin. Itäkarjalaisia opastettiin opiskeluun, siisteyteen, puhtauteen, hurskaaseen elämään, perinteiden kunnioittamiseen, liikunnan harjoittamiseen, kirjastojen luomiseen – kaikkeen, mikä edusti sivistystä.”

Eikä tässä kaikki.

Ajan henkeä (sotahan riehui Euroopassa ja meillä elettiin ”välirauhan” aikaa, asemasotavaihetta) kuvastaa se, millä mielellä Suur-Suomea oli lähdetty rakentamaan: ”Samalla patistettiin bolshevismin istuttamien paheiden, kuten joutilaisuuden, maallisuuden, antikristillisyyden, tanssivillityksen ja viinan hylkäämiseen … keveistä tanssihuveista voimme saada lähtemättömiä tahroja sieluumme. Tanssista selitettiin olevan haittaa terveydellekin”. (Tämä on sitaatti Vesa Vareksen tekstistä).

Kaiken tämän kasvatushengen oma isäni oli imenyt syvälle sieluunsa  Sortavalan seminaarista, josta hän valmistui kansakoulunopettajaksi 1920-luvun lopulla. Tuskin hän kuitenkaan oli koskaan edes nähnyt Paateneen Viestiä, sillä se oli suunnattu vain paikalliselle väestölle. Sen sijaan hän oli kyllä täysin tietoinen siitä, kuinka nämä ajatukset uivat syvälle Kansallisen Kokoomuksen ideologiaan, eikä sitä sovi ihmetellä, koska Paateneen Viestin ensimmäisen numeron pääkirjoituksen oli kirjoittanut kuortanelainen rovasti ja kouluneuvos Reino AlaKulju (1898-1983), joka oli eduskunnassa IKL:n edustajana vuosina 1933-1939 ja myöhemmin kahteen otteeseen (1952-1954 ja 1959-1966) kokoomuksen kansanedustajana. Reino AlaKulju oli myös IKL:n pääsihteeri ja AKS:n varapuheenjohtaja.

Vesa Vareksen artikkelista löytyy myös toinen kohta, joka palautti elävästi mieleeni oman kotini kasvatusfilosofian: lasten hiihtokilpailut ja kansakoulun käsityöt. Ne olivat isäni lempilapsia.

”Kesällä 1943, koulujen lopettaessa lukukautensa, lehti kirjoitti: Voidaan sanoa, että millainen on paikkakunnan kansakoulu, sellainen tulee olemaan rahvaan tulevaisuus.” Muistan myös hyvin isäni ajatuksen ”Luojan pikku varpusesta”, joka tuntui olevan hänelle hyvin tärkeä kasvatuksen symboli.

Mutta onko Paateneen Viestistä enää mitään jäljellä?

Vastaukseni on empimättä, että kyllä on!

Itse lehteä, ”fyysisesti pientä” kuten professori Vares sanoo, en ole nähnyt enkä jaksa lähteä penkomaan sitä esiin Yliopiston kirjastosta. Mutta henki kyllä elää.

Tässä maailmassa sitä ei tietenkään enää sidota itäkarjalaiseen lähetystyöhön, kuten aikoinaan, eikä sille oikein löydy sopivaa paikkaa puolueohjelmien kirjavasta kartastakaan.

Mutta jossakin se kyllä lymyää.

Kovin syvältä ei tarvitsisi sipaista Kokoomuksen kiiltävää pintaa, kun sieltä paljastuisi Paateneen viesti. Puolueen nuorisojärjestö taitaisi ottaa siitä mielellään sinikopion seuraavaa periaateohjelmaansa varten. Persujen pinnassa se törröttääkin jo selvästi esillä eikä Juha Sipilän tarvitsisi muuta kuin riisua pikkutakkinsa niin sieltä paljastuisivat Paateneen henkselit. Mutta sen verran raskasta poliittista painolastia Paateneen Viestiin varmaankin sisältyy, että demarit haluaisivat varmaankin pitää siihen tänä päivänä reippaan hajuraon ja varsinaiselle vasemmistolle se tuskin kelpaisi edes vessapaperiksi.

”Elämän hauraus”, josta Pekka Himanen viisaasti kirjoittaa, tekee henkilökohtaisen arvioni Paateneen Viestistä vaikeaksi.

Sodan keskellä, kun kysymys on konkreettisesti elämästä tai kuolemasta, ns. totuudet saattavat näyttäytyä kirkkaampina kuin rauhan aikana, jolloin väkivaltainen kuolema etäämmällä.

Pekka Himanen saattaa olla oikeassa siinä, että tämän päivän ”häpeän ja kateuden ilmapiirissä” yksinkertaisetkin totuudet, kuten esimerkiksi kohtele lähimmäistäsi niin kuin haluaisit hänen kohtelevan sinua itseäsi ruostuvat ja vääntyvät käsittämättömäksi.

Henkilökohtaisissa arvioinneissani katson oikeudekseni kuulla Paateneen viestistä tulkintoja, joilla ei ole yhteiskunnallista merkitystä, vaikka joku muu voisi lukea samat sanat ja lauseet aivan päinvastaisellakin tavalla.
En siten voi olla varma siitä, olisiko elämän hauraus parempi tie onnellisuuteen kuin elämän kovuus.

Monelle, kuten kuvataiteilija Henry Wuorila-Stenbergille, Jobin kirja on tuonut lohdutusta elämän kovissa tilanteissa (ks. Päivi Ängeslevän upea artikkeli ”Kuoleman kova hinta”, Suomen kuvalehti 44/2013). Minäkin pidän sitä vessalukemistonani, aivan yhtä arvokkaalla paikalla kuin Vaiettua totuuttakin.

Siitä alan kuitenkin tässä elämänvaiheessa olla aikalailla vakuuttunut, että tämä elämä on minun itseni elettävä loppuun saakka eikä minulla ole oikeutta sälyttää sitä kenenkään toisen kannettavaksi.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti