207. Kaapin paikka 131129

Viljo Vähänen oli ilmeisesti päättänyt, ettei hän ilmesty Lauttasaareen ennen kuin maa on valkoinen. Se alkoi jo hieman huolestuttaa minua, koska tänä syksynä lunta ei ole näkynyt rannikon tuntumassa, vaikka koko muu Suomi alkaa jo olla valkoisena. Viimeisestä tapaamisestamme Viljon kanssa oli ehtinyt kulua jo niin pitkä aika, että levottomuuskin alkoi jo hiipiä puserooni.

Viljon poissaolon oli huomannut myös eräs Kandidaatti, joka kaipasi tietoja siitä, mihin ”kertaalleen kuollut, määrämittainen mies” oli hävinnyt blogistani.

Häntä saatoin kyllä lohduttaa toteamalla, että Viljo Vähänen on vain omilla retkillään ja että kyllä hän taas ilmestyy, jos jotakin erityistä aihetta ilmenee.

Ja nyt ilmeni.

Tosin lunta ei vieläkään näkynyt, mutta kaksi muuta tapahtumaa herättivät Viljon eloon kuin taikaiskusta.

(1) Yhdysvaltain avaruushallinto julkaisi kuvan, jossa olisi pitänyt näkyä superkomeetta ISON sen jälkeen, kun se oli ohittanut Auringon, mutta lehtikuvassa näkyikin vain pieni, valkoinen plus-merkki, jonka joku tyttölapsi oli piirtänyt sille paikalle, jossa komeetan olisi pitänyt olla. Aika mystinen tapaus siis. Eräät tiedemiehet tosin selittivät heti, että Aurinko oli imaissut pienen kulkurin syliinsä ja se oli sulanut olemattomiin siinä rutistuksessa, ja toiset olivat näkevinään, että kyllä se oli vielä elossa, mutta jatkoi lentoaan pieninä sirusina.

(2) Jääkiekkovalmentaja Juhani Tamminen uhkasi näyttää tosi nopeasti kaapin paikan, jos sinisilmäiset äänestäjät valitsisivat hänet ensi keväänä EU:n parlamenttiin. Uskoaan hän oli käynyt (omien sanojensa mukaan) vahvistamassa ”syvähenkisessä palaverissa Madame Tujusen kanssa siellä heidän pyhimmässään” eli Kansakoulukujalla.

Tapahtumat eivät ensinäkemältä tuntuneet liittyvän mitenkään toisiinsa, mutta lähdettyämme Viljon kanssa aamulenkille kirpeässä syysauringossa ja lähestyessämme Ryssänkärkeä, Viljo kytki ne aika häkellyttävällä tavalla toisiinsa.

”Ihmisillä on tapana liioitella asioita, erityisesti niitä kykyjä tai taitoja, jotka he kuvittelevat itse omaavansa. Sehän on erityisesti narsistien ominaisuus, jolla he yrittävät peittää sisäistä epävarmuuttaan ja yksinäisyyttään. Komeetta ISON käy hyvin esimerkiksi tällaisista ihmisistä. He kuvittelevat olevansa ainutkertaisia. Erityistapauksia! He astuvat sisälle porsliinikauppaan kuin elefantti, kärsä uljaasti pystyssä ja toitottavat erinomaisuuttaan. Vain ykkösketju sopii heille. Ei mikään nelosketjun rumpalin paikka. Mutta kun unelmat kohtaavat todellisuuden (Auringon), heistä ei jää mitään jäljelle. Tai he hajoavat sirpaleiksi.”

Viljo Vähänen oli selvästikin lukenut Uudesta Suomesta Raimo Ilaskiven ”parhaat terveiset ja kannustukset entiseltä jääkiekon penkkiurheilijalta”, mutta hän pani koko asian paljon suurempiin raameihin.

Ei niin, etteikö superkomeetta ISONin ja Auringon kohtaaminen olisi ollut riittävän ylivoimainen tapahtuma verrattuna yhden poliittista kotiaan etsivän ehdokkaan ja Euroopan Unionin kohtaamiseen, mutta Viljo halusi nähdä näissä kahdessa tapahtumassa ”raamatullisia visioita” ja väitti, että hänellä on niistä omakohtaisia kokemuksia.

Herkistyin kuulemaan.

”Olin rakentamassa Baabelin tornia Sinearin erämaassa. Poltimme tiiliä ja käytimme niitä kivinä. Maapihka oli meidän laastinamme. Päätimme rakentaa itsellemme kaupungin ja tornin, joka ulottuisi taivaaseen. Ajattelimme, että me kaikki mahtuisimme sinne niin, ettemme hajaantuisi yli kaiken maan. Istuin itse asiassa sen kaverin vieressä, joka kirjoitti Mooseksen kirjaan nämä sanat: ’Katso, he ovat yksi kansa, ja heillä kaikilla on yksi kieli, ja tämä on heidän ensimmäinen yrityksensä. Ja nyt ei heille ole mahdotonta mikään, mitä he aikovatkin tehdä’.

Kun olimme saapuneet Viljo Vähäsen kanssa meren rantaan ja katselimme, kuinka vesi lainehti hiljalleen tummana, kylmänä ja pelottavana, tajusin sen yksinkertaisen tosiasian, että Mooseksen kirja on ihan tavallisen ihmisen (ehkä ”Tammisen” tai ”Ilaskiven”) kirjoittama ja että Baabelin tornin tarina on vain arkipäiväinen kertomus ihmisen pienuudesta, unelmien ja todellisuuden välisestä kuilusta.

Viljo jatkoi ikään kuin minä en olisi huomannut, että hänen tarinassaan oli pienoinen uskottavuusvaje … että hän olisi istunut sen kaverin vieressä, joka kirjoitti … En antanut moisen pikku seikan häiritä, koska olin jo tottunut siihen, että Viljoon liittyi jotakin mystillistä (vähän samaan tapaan kuin Grigori Rasputiniin, joka erään tarinan mukaan puhui vielä sen jälkeen, kun hänen pääkallonsa oli murskattu ja hänet oli upotettu Nevan aaltoihin).

”En tiedä, missä minun elämäni kaappi seisoo. Jos joku haluaa osoittaa minulle sen paikan, kuuntelen tarinan mielelläni alusta loppuun, mutta uskomaan minua ei vähällä saa. Sen verran narsismia olen suonut itselleni. Olen myös vakuuttunut siitä, että kaikki Baabelin tornit tuhoutuvat – kukin omalla ajallaan. Kaikki imperiumit tuhoutuvat. Tässä mielessä luin tarkkaan norjalaisen rauhantutkimuksen veteraanin, Johan Galtungin tuoreimpia ajatuksia Yhdysvaltain imperiumin lopusta.”

Päästyämme takaisin tammeni juurelle kaivoin esiin Galtungin artikkelin, joka oli päivätty 24.11.2013 Washingtonissa.

Kun se liittyy sattumalta superkomeetta ISONiin ja jääkiekkovalmentaja (kuviotanssija) Juhani Tammisen kaappiin, panen siitä muutaman lauseen tähän näkyville:

”Imperiumin keskus tarvitsee ympärilleen luotettavia eliittiryhmiä. Kun keskus on supervalta, suhteet eivät ole symmetrisiä. Sivueliitit tekevät pyynnöstä keskukselle palveluksia – vaikkapa tappotöitä Libyassa tai Syyriassa. Vastineeksi ne saavat taloudellisia etuja ja suojelua.

Eliittien täytyy uskoa imperiumiin. Puhe demokratiasta, ihmisoikeuksista ja laillisuudesta toimii suojaverhona. Silti hinta voi olla kova ja hyödyt uhkaavat huveta. Pahimmillaan liittolaisista alkaa tuntua, että imperiumi kulkee kohti tuhoa, ja ne haluavat ulos.”

Kaapit kaatuvat ja imperiumit hajoavat. Mutta tarinat säilyvät. Onneksi.