Tämä blogi oli vähällä
kaatua. Pariin viikkoon ei hiiskaustakaan. Eikä Viljo Vähänenkään ilmestynyt
ovelleni. Tuntui kuin olisin ollut purjehtija, joka ajautui loputtomaan pläkään
eikä pikkuriikkisessä bensatankissakaan ollut tippaakaan.
Se johtuu otsakkeesta.
Miksi ihmeessä piti tarttua
aiheeseen, jota en tunne, mutta joka jäi pyörimään päässäni kuin väkkärä eikä
siitä tuntunut saavan mitään otetta!
Luin Plinius vanhempaa
(vuodelta 77, siis kahden kirveen vuodelta), joka selitti, etteivät norsut voi
sietää hiiriä eivätkä ne koske ruokaan, jota hiiret ovat nakertaneet. Siitä
syntyi tarina norsujen hiirikammosta, ja vaikka se on moneen kertaan kumottu
harhaoppina, se elää edelleen. Sitkeästi.
Oli pakko tunkeutua Freudin
ja Jungin aarrekammioon, piilotajuntaan, vaikka tiesin, ettei minulla ole sinne
avainta. Vain pelkkä ajatus.
(Assosiaatio syntyi
ajatuksesta, että kun jätimme Madamen kanssa 75-vuotishipat väliin, niin
päätimme järjestää ”Kahdenkirveen iltamat” kahden vuoden kuluttua)
Osoittautui – aivan yllättäen
– että kahdella kirveellä ovi aukeaisi.
Se tapahtui pari päivää
sitten, kun osallistuin yli seitsemänkymppisten ukkojen seniorilounaalle, jossa
yli yhdeksänkymppinen kaveri kertoi, mitä totuuden
etsintä hänen mielestään tarkoittaa.
Olin pelkkänä korvana.
Tästäkö tuuli nousisi ja tarttuisi purjeisiini?
Totuus on kaunis asia. Sitä
kannattaa tavoitella, ja sitä kaikki (huomatkaa siis, ihan kaikki) etsivät.
Totuus on kirves numero yksi.
Mutta se on hyödytön, vaarallinen
ja tuhoisa, jos se suljetaan omaan karsinaansa, omaan tyrmäänsä paksujen
kaltereitten taakse.
Maailma on täynnä
”totuuksia”, toinen toistaan parempia, mutta ne ovat omissa karsinoissaan vähäpätöisiä ja
voimattomia. Yksi voi olla ”hiiri”, toinen ”norsu”, muttei kummallakaan ole
siipiä, joilla voisi lentää vapauteen.
Vapaus onkin kirves numero
kaksi.
Ilman vapautta totuudet ovat
arvottomia. Jokainen totuus, joka on kytketty omaan karsinaansa on arvoton.
Ainoa keino taikka ase, joka
tällaisella totuudella on käytössään, on pelko. Pelko siitä, että joku tulee
ryöväämään sen, että joku on parempi tai voimakkaampi.
Juuri tämän seikan Gaius
Plinius Secundus, roomalainen sotilas, kirjailija ja luonnontutkija toi esille.
Ihminen on vain yksi eläinlaji, osa luontoa siinä missä norsu ja elefanttikin.
Keskustelua ihmisen biologisesta ja sosiaalisesta ylemmyydestä (älykkyydestä)
käytiin varmasti tuhansia vuosia ennen Pliniusta ja keskustelu jatkuu kiihkeänä
edelleen. Sitä käytiin tietysti myös seniorilounaalla.
Luonnonvoimien edessä ihminen
on yhtä voimaton kuin eläin, kasvi tai kallio. Sen sai Plinius vanhempikin
kokea, kun hän meni elokuun 24. päivänä vuonna 79 tarkkailemaan Vesuviuksen
purkausta ja pelastamaan hätään joutuneita ihmisiä.
Google kertoo tarinan lopun
näin: ”Hän lähti laivastoineen
Stabiaehen, jonka arvioi olevan tarpeeksi kaukana purkauksesta. Hän ei
kuitenkaan osannut varautua purkauksen myrkyllisiin kaasuihin. Kaasut kulkeutuivat hänen keuhkoihinsa ja hän tukehtui. Näin Pliniuksesta tuli purkauksen
kuuluisin uhri.”
Tarina norsujen hiirikammosta ei olisikaan säilynyt
elossa tuhansia vuosia, ellei se kertoisi jonkin ylivoimaisen suuren (eläimen, ideologian, uskontokunnan, maan tai
valtion) ja äärimmäisen pienen
välisestä (jatkuvasta ja kaikkialla ilmenevästä) valtataistelusta.
Tälle taistelulle ei näytä
olevan loppua, eikä Pliniuksen norsu-hiiri tarinakaan esitä mitään ratkaisua.
Se on vain kuvaus tosiasiallisesta tilanteesta.
Tänä päivänä näyttää siltä,
että kaksi ylisuurta voimaa ovat sulkeneet totuuden omiin häkkeihinsä: uskonto
ja politiikka. Molempien sisällä käydään ankaraa norsu-hiiri taistelua, mutta
tällaista, sisäistä pikku kahinointia paljon merkittävämpi on megaluokan
taistelu poliittisten ideologioiden ja uskontojen välillä. Siinä taistelussa on
vaikeimpana ongelmana se, että osapuolet ovat kietoutuneet niin pahasti yhdeksi
valtaisaksi käärmeeksi, ettei Pliniuksen norsu-hiiri vertaus juurikaan auta.
Se on kuin Gordionin solmu,
joka aukeaisi vain miekan iskulla. Mutta mitä sekään hyödyttäisi? Väkivalta
synnyttää väkivaltaa ja pian tilanne palautuisi ennalleen – tai pahentuisi
entisestään.
On vain yksi teräslanka joka
sitoo kaiken yhteen: pelko! Kaikki pelkäävät kaikkia!
Ja vasta nyt - pystyttyäni
melomaan blogini irti päkästä – muistan, mistä ajatus norsusta ja hiirestä
syntyi päässäni.
Se oli nimimerkki Takkiraudan
kirjoitus ”Konservatiivinen vallankumous tulee. Oletko valmis?”. Se kuului
sarjaan ”Etiikkansa kullakin” (5.11.2013).
Nousin kapinaan, mutta en
saanut airojani veteen. En jaksanut lähteä kuuntelemaan Sixten Korkmanin ja
Hannu Taanilan keskustelua yliopistolle aiheesta Karl Marx: Se vanha vainooja?
Mutta juuri tuo ajatus, että
poliittinen konservatismi olisi ”norsu”, joka tulee ja lyö ”hiiret” laudalta,
tuntui niin oudolta ja omituiselta, että se pakotti avaamaan piilotajuntani
aarrearkun.
Toistaiseksi siitä ei ole
kuitenkaan ollut muuta hyötyä kuin se, että pääsin irti päkästä.
Viljo Vähäsen kanssa jatkamme
varmaankin keskustelua Pataässässä ennen joulurauhaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti