222. ”Uutisankkuri” 140217

Tämän postauksen otsakkeen panen lainausmerkkeihin enkä rohkene mainita siinä yhtään henkilönimeä. Nämä molemmat seikat ovat varotoimenpiteitä. Näin sen vuoksi, että käytän sanaa uutisankkuri tavanomaista laajemmassa merkityksessä, mikä saattaa häiritä niitä, jotka eivät pidä itseään minkäänlaisina ankkureina, sekä sen vuoksi, että ihmiset, jotka pitävät itseään uutisankkureina ovat yleensä julkkiksia, vähän samantapaisia kuin poliitikot, joille imago voi olla tärkeämpi kuin sanojen sisältö.

Yritän siis olla vahingoittamatta herkkähipiäisintäkään uutisankkuria.

Mutta ensin otan jälleen avukseni Googlen:

Uutisankkuri on radio-, televisio- ja nykyaikana myös internet-uutisissa esiintyvä toimittaja. Voidaan erottaa toisistaan uutistenlukijat, jotka etenkin aiemmin pelkästään lukivat toisten koostamia uutisia, sekä varsinaiset uutistoimittajat ja uutisankkurit, joilla on itsellään merkittävä vaikutus uutisten sisällön ja niiden ilmiasun muokkaamisessa. Joskus TV-uutisankkureista saattaa muodostua eräänlaisia luotettavuuden ja uskottavuuden vertauskuvia, kuten Yhdysvalloissa Walter Cronkite ja Suomessa Arvi Lind. Termiä uutisankkuri (news anchor) käytettiin aluksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Termin otti vuonna 1952 käyttöön CBS-yhtiön tuottaja Don Hewitt ja sillä kuvattiin aluksi Walter Cronkiten toimintaa ja merkitystä. Hewitt kehitti kielikuvan viestijuoksun ankkuriosuuden kilpailijan merkityksen pohjalta.

Google ei siis täytä omia kriteereitäni siksi, että se mainitsee nimeltään tunnettuja uutisankkureita. Se ei kuitenkaan haittaa. Ehkä päinvastoin. Koska määritelmästä selviää, ettei termi ”uutisankkuri” ole aivan tämän päivä tuote ja että sen juuret ovat siellä, mistä sähköiset uutiset alkoivat levitä ympäri maapalloa.

Uutisten kirjalliset ja kuvalliset juuret ovat kuitenkin paljon syvemmällä. Ne on ankkuroitu ihmislajin historiaan. Aamunkoittoon. Ehkä siihen hetkeen, jolloin ihminen oppi tajuamaan, että hän pystyy kertomaan omista havainnoistaan ja kokemuksistaan toiselle ihmiselle.

Siis paljon ennen hetkeä, jolloin Nooan jälkeläiset ryhtyivät rakentamaan torniaan Baabelin kaupunkiin. Varmaankin joku uutisankkuri kertoi tuolloin kielten sekamelskasta, jonka sanottiin syntyneen moisen rakennusprojektin seurauksena.

Papit ja puoskarit ovat Suomessakin olleet ensimmäisiä uutisankkureita. Heidän välityksellään ”tieto” on levinnyt ”kansalle”.

Uutisankkurihan ei ole mitään ilman tietoverkkoa, josta  hän imee itselleen voimaa. Sanomisen ja näyttämisen aineksia.

Papeilla on voimanlähteenään, selkänojanaan, kirkko kaikella arvovallallaan ja kaikessa laajuudessaan. Puoskarit nojaavat lääketieteeseen ja omiin tulkintoihinsa sen totuuksista.

Uutisankkureina papit ja puoskarit toimivat kuin suolistajat, erityiskoulutuksen saaneet teurastajat, joka poistavat terävällä veitsellään (kielellään) syötäväksi kelpaamattomat ainekset ja lajittelevat parhaat palat parhaille asiakkailleen, usein vain omille kannattajilleen tai omalle sukukunnalleen.

”Tämä särki suolistetaan!” intoili taannoin persujen puheenjohtajakin eduskuntasalissa, kun kyse oli Kreikan velasta. Hän toimi kuin uutisankkuri.

Uutisankkuri on paljonhaltija, vaikka hän ei itse sitä tiedostaisikaan. Hän välittää itse värittämänsä uskon ja oman tietonsa eteenpäin. Hän on kuin prisma, jonka kautta valo kulkee ja hajoaa erilaisiksi väreiksi.

Siksi on joskus äärimmäisen tuskallista nähdä ja seurata uutisankkuria, jonka hionta on pielessä, joka ei osaa tehtäväänsä tai joka vain luulee osaavansa.

Eikä tämä koske ainoastaan radiota ja televisiota, joissa virhehionta lyö korville ja särkee silmää.

Jokainen taiteilija on omalla tavallaan uutisankkuri. Kirjailija. Säveltäjä. Pianisti. Kuvanveistäjä. Kaikki.

Myös leipuri ja veneentekijä voivat olla uutisankkureita.

Huono uutisankkuri voi pilata koko helminauhan.

Televisiossa se näkyy karkeimmillaan.

Etenkin, kun ymmärretään, ettei uutisankkurilla tarkoiteta pelkästään niitä ihmisiä (miehiä ja naisia), jotka esiintyvät toimittajina uutisissa, vaan koko sitä kaartia, joka tuon välineen kautta tunkeutuu koteihin, työpakoille ja kapakoihin.

Nimikko-ohjelmat ovat tässä suhteessa vaarallisimpia mutta tietysti myös vaativimpia.

Kuva ja ääni kuluvat. Ikä painaa. Se on ihan selvää. Vain harvalla uutisankkurilla on sellaista henkilökohtaista karismaa, että se kestäisi loputtomasti julkista kulutusta.

Onneksi niitäkin on.

Mutta tunnen aina pahan pistoksen sydämessäni, kun joudun sulkemaan laitteen tai vaihtamaan kanavaa, kun Se tai Se ilmestyy kuvaruutuun.

Olen opetellut ymmärtämään. Olen opetellut kestämään. Olen harjoitellut empatiaa.

Aina ei voi onnistua.

Sitä paitsi joskus tekee hyvää tunnustaa itselleen, että on väärässä tai ainakin pahasti pielessä!

221. Homo ludens 140216

Ihminen leikkii koko elämänsä ajan. Hän on leikkivä eläin. Syntymä ja kuolema saattavat olla ylittämättömiä raja-aitoja, mutta tieteellisen tiedon avulla niiden taakse ei pääse kurkistamaan. Sen sijaan tämänpuolisen leikin luonteesta tiedämme nykyisin hämmästyttävän paljon.

Vuonna 1938, jolloin itse astuin tämänkertaisen elämäni leikkikehään, hollantilainen historioitsija ja orientaalisten kielten opettaja Johan Huitsinga (1872-1945) kirjoitti kirjan Homo ludens (Leikkivä ihminen). Siinä hän selvitti, kuinka ihminen leikkii kaikilla elämän alueilla. Kotonaan. Työssään. Sotatantereilla. Tuomioistuimissa. Runoissa ja draamoissa. Filosofiassa. Jopa tieteenkin ankarissa karsinoissa.

Väitöskirjansa, vuonna 1897, Huitsinga kirjoitti hovinarrin roolista intialaisessa draamassa.

Silloin hän oli saattanut jo tutustua Miguel de Cervantesin (1547-1616) veijaritarinaan neuvokkaasta ritari Don Quijotesta (joka saa minut nauraa hörähtelemään helmikuussa 2014, kun luen sitä iltaisin pari lukua kerrallaan Jyrki Lappi-Seppälän hienona suomennoksena) ja epäilemättä hän oli myöhemmin nähnyt myös valokuvan Albert Einsteinista (1879-1918), joka näyttää kieltään koko maailmalle.

Leikin historiahan on täynnä iloa ja naurua.

Mutta sillä on myös synkkä varjopuolensa.

Lasten leikki on ”mielihyväsävyistä toimintaa ilman hyötytarkoitusta ja sillä on myös ratkaiseva merkitys lapsen kehitykselle” (Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132).

Jossakin vaiheessa tämä kaunis kuva särkyy ja siitä tulee painajainen sekä leikkijälle itselleen että hänen läheisilleen.

Silloin siitä muodostuu myös suuri yhteiskunnallinen ongelma. Vaarallinen ja vaikea.

Kun leikki kääntyy peliriippuvuudeksi, raha, Suuri Peikko, on jo astunut näyttämölle.

Googlesta löytyy kattava selvitys uhkapeliriippuvuudesta (ludonomiasta) ja videopeliriippuvuudesta. Viimeksi mainitusta en löytänyt latinankielistä nimitystä (mikä johtunee siitä, että uhkapelejä on kyllä pelattu vuosituhansien ajan, mutta videoita ei ollut olemassakaan silloin, kun latina oli hallitseva sivistyneistön kieli Euroopassa).

Otan tähän kuitenkin Googlen määritelmän videopeliriippuvuudesta, koska siitä näyttää muodostuneen (tai ainakin muodostuvan) homo ludensille suuri haaste ja vaara, koska se ilmenee (toistaiseksi) hämäävässä, sadunomaisessa hahmossa.

Videopeliriippuvuudeksi kutsutaan liiallista digitaalista (tietokone-, pelikonsoli- ja mobiili-) pelaamista, joka haittaa pelaajan elämää. Yleiskielisestä termistä huolimatta haitallista liikapelaamista ei ole lääketieteellisesti määritelty riippuvuudeksi. Ehdotus ongelman lisäämisestä käyttäytymis- ja mielenterveyden häiriöiden diagnoosijärjestelmä DSM:iin tehtiin vuonna 2007, mutta ehdotus hylättiin riittämättömän tutkimustiedon vuoksi. Ongelmallisen pelaamisen mittaaminen ja määrittely on hankalaa, sillä sitä ei voida mitata ainoastaan peliin käytetyllä ajalla. Haitallisen liikapelaamisen aiheuttamia ongelmia voivat olla esimerkiksi sosiaalisten suhteiden kaventuminen, uniongelmat, eristäytyminen muusta maailmasta ja masennusoireet.

”Riittämätön tutkimustieto” on saattanut seitsemässä vuodessa täydentyä siinä määrin, että asiaan pitäisi palata uudelleen.

Näyttää nimittäin vahvasti siltä, että Suuri Peikko on tunkeutunut täydellä ryminällä myös videopelimaailmaan.

”Terve järki” ja ”maalaisjärki”, joista silloin tällöin muistutetaan poliittisessa arkikielessä, sanoo nimittäin, että vaarallinen ludomania (rahapeliriippuvuus) siirtyy herkästi videopeliriippuvuudeksi, kun katalysaattori (raha) pysyy samana.

Toistaiseksi raha on (ymmärtääkseni) näytellyt omaa rooliansa vain laitteita (videokasetteja) ostettaessa, mutta ei itse peleissä, pelaamisessa.

Tilanne näyttää kuitenkin muuttuneen (ehkä hetkessä, koska tekninen historia on minulle täysin tuntematon), kun kävi ilmi, että videopeleihin keskittynyt, suomalainen yritys, Supercell, tahkoaa voittoa miljoona euroa päivässä!

Se tuntuu meikäläisestä aika paljolta! (Viljo Vähänen saa kyllä tehtäväkseen selvittää asian Pataässässä heti, kun hän ilmestyy jälleen maisemiin).

On tietysti lohdullista kuulla, että suomalaiset perustajat (Ilkka Paananen ja Mikko Kodisoja) tekivät hyvät kaupat japanilaisten kanssa ja antoivat osan voitosta yrityksensä työntekijöille ja hyväntekeväisyyteen. Siinä olisi hyvä esimerkki muillekin hyvän sattuman siivillä rikastuneille.

Eikä olisi pahitteeksi, jos itse kukin lukisi Heikki Aittokosken mainiosta kirjasta Narrien laiva luvut ”Kateus” ja ”Ahneus”.

Mutta peliriippuvuuden kannalta tieto siitä, millä konstilla Supercell varsinaisesti rikastui, on tärkeää.

Uutinen kertoi, että Supercellin liiketoiminta on perustunut niin sanottuun free to play –malliin, jossa pelien pelaaminen on ilmaista, mutta omaa edistymistä peleissä voi nopeuttaa oikealla rahalla.

Ihan oikealla rahalla! Sehän on mainio keksintö!

Siihen suohon upposi edellä mainitsemani lasten leikin filosofia, jonka mukaan kyse on mielihyvästä eikä hyötymistarkoituksesta.

Olisihan se tietysti pitänyt arvata.

Hyvin harva asia maailmassa on aidosti pyyteetöntä. Raha ratkaisee. Köyhän on oltava nöyrä.

Supercellin tiedottajaa on syytä kiittää tässä suhteessa rehellisyydestä, koska rahan liikkeisiin liittyy yleensä enemmän hämärää kuin valoa, usein sysimustaa pimeää.

Kun kävi ilmi, että taistelupeli Clash of Clans sekä maatalouspeli Hay Day ovat nostaneet Supercellin kertaheitolla markkina-arvoltaan yhdeksi Suomen arvokkaimmista yrityksistä, suuremmaksi kuin Finnairin, tiedottaja kertoi uutisissa, että yhtiön uusi peli Boom Beach, jota pelataan tableteilla ja matkapuhelimilla, tähtää pelaajien entistä varmempaan koukuttamiseen.

Koukuttamiseen!

Sehän on peliriippuvuuden vahvistamisen kannalta kaikkein tärkeintä. Juuri sillä strategialla saadaan voitot nousemaan pilviin.

220. Oulusta kajahtaa! 140211

Ja kun onnen päivän koitto, Suomelle taas sarastaa, silloin riemun suuri soitto, Karjalasta kajahtaa!

Tätä lauletaan vieläkin Wiipurilaisessa osakunnassa ja Pukkiritareissa. Lauletaan oikein sydämen kyllyydestä!

Cantus ex est. Yks. Kaks. Kolme. Hei!

Onnea kannattaa odottaa!

Nyt sitä ovat odottamassa – intohimoisesti – kanssasisaremme ja veljemme Oulussa, Oulun kaupungissa.

Riisuttuina! Alasti!

Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, jylhien järvien loiskintaa.

Siinä on jotakin perisuomalaista. Alkukantaista.

Muistankohan oikein, että kylmän sodan viimeisten, purevien tuulten vielä vinkuessa korvissamme, Jouko Turkan oppilaat heittivät paskaa hienosi pukeutuneen oululaisen teatteriyleisön syliin?

Muistini on saattanut hapertua.

Mutta uutinen on uutinen. Mustaa valkoisella. Tai kirjainmerkkejä läppärin skriinillä, kuten minun tapauksessani.

Nyt asialla oli Oulun päälehti, Kaleva, ja sen perässä koko sopulilauma.

Vauhdittajaksi oli saatu Itä-Suomen yliopiston rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen.

Odotettavissa on siis moraalinen ja oikeustieteellinen myrsky. Vähän samanlainen, jonka Margit Borg-Sundman nostatti aikanaan Hannu Salaman Juhannustansseista. Ehkä vähän pienempi.

Maaliskuussa esitetään Oulun musiikkijuhlilla koreografi Satu Tuomiston nykytanssiteos Riisuttuna.

Esitys ei siis ole vielä edes valmis, mutta maa tärisee jo.

Utelias raha seuraa varmaankin sopulilaumaa, joten pääsylippuja painetaan jo kuumeisesti. Ennakkovarauspuhelimet kirkuvat jo punaisina.

Mistä moinen kohu? Mikä on vetonaula?

Sen tietää varmaankin parhaiten kirjailija Essi Kummu, joka on osallistunut työryhmään ”ajatuksellisesti”, kuten  uutisessa sanotaan.

”Olen hämmentynyt siitä, että pelko ja häpeäkulttuuri elävät yhä suomalaisissa syvällä.”

Selitys on yksinkertainen.

Tanssijat esiintyvät alasti, ja (ainakin) yhtä näytöstä pääsee katsoman yleisö vain riisuuntuneena, siis alasti.

Mahtaa narikassa olla hauskaa, kun yleisö valmistautuu esityksen! Jokainen saa varmaankin oman tarran lippukassalta. Naiset tietysti karjalanpiirakan muotoisen, miehet Napoleonin tykin. Vai olisiko se päinvastoin.

Jokaisella on luonnollisesti vapaus kiinnittää se mihin kohtaan haluaa.

Ehkä kansainväliselle lehdistölle ja kutsuvieraille varataan kultaiset erikoistarrat.

Koreografi Satu Tuomisto hehkuttaa: ”Sen takiahan taidetta tehdään, että se elää yhteiskunnassa, vaikuttaa ja peilaa. Tunnen onnistuneeni siinä jo nyt, vaikka ensi-iltaan on kuukausi”.

Niin on, jos siltä näyttää!

Ja siltähän se näyttää, että tabuja ravistellaan jo ennen ensi-iltaa.

Se on tehokasta.

Jäämme Viljo Vähäsen kanssa seuraamaan mielenkiinnolla, millainen soppa tästä syntyy. Maistelemme sitä aikanaan Pataässässä.

Moni on jo sohaissut kauhansa siihen.

Professorin Tolvasen mukaan alastonesitys rikkoo lakia, koska siihen osallistumiseen ei ole ikärajaa. Hänen mukaansa ikäraja tulisi olla ainakin 16 vuotta.

Poliittinen huutokin on jo alkanut.

Ehkäpä siltä suunnalta tullaan kuulemaan oikein kunnon kajahduksin!

Kyllä kansa tietää!

219. Taranis & Sotshi 140208

Vanha atleetti pitää vasemmassa kädessään pyörää ja oikeassa ranskalaisen patongin näköistä valtikkaa. Olkapäältä riippuu rullalle kääritty huopa. Koko olemus huokuu voimaa, väkevyyttä ja auktoriteettia.

Hän on Taranis. Kelttiläisessä mytologiassa Ukkosen jumala. Suomalaisillekin tuttu Ukko ylijumala.

Pronssiin valettuna hän edustaa oman aikansa yli-ihmistä, tieteen ja kehityksen huippua. Maamerkkiä tiellä kohti tulevaisuutta.

Tänä päivänä hän symbolisoi Britannian uusinta miehittämätöntä taistelukonetta ja Sotshin talviolympialaisia. Kahta mielikuvituksen rikkovaa, ylettömän kallista, mahtipontista projektia, joiden lopputulos on vielä hämärän peitossa, mutta joiden historialliset jäljet pelottavat.

Vestigia terrent.

(1) Taranis lentolaite. Lehdet kertoivat 7.2.2014, että British Aerospace on tehnyt ensimmäiset koelennot uudella Taranis-lentolaitteella. Tutkassa heikosti näkyvä Taranis pystyy iskemään kauas ja lentämään yliääninopeudella. ”Se on teknisesti edistynein kauko-ohjattu lentolaite, jonka olemme koskaan kehittäneet yhteistyökumppaneidemme kanssa”, sanottiin tiedotteessa.

Se on 4 metriä korkea ja 11.35 metriä pitkä. Siipien väli on 9,1 metriä ja paino 8 tonnia. Ei siis ihan pikkuinen leikkikalu. Ensimmäisen prototyypin valmistus tuli maksamaan 223 miljoonaa euroa. Se on häviävän pikkuinen sirunen siinä valtameren kokoisessa rahakasassa, joka kuluu koko maailmassa vuosittain asevarusteluun. Varsinaiseen taistelukäyttöön Taranis otetaan joskus vuoden 2030 tietämissä.

Kuka viitsii enää puhua aseidenriisunnasta! Se luu kaluttiin loppuun kylmän sodan viimeisinä vuosina.

Nyt puhutaan (jos puhutaan) asevarustelusta.

Taranis ei vuoren varmasti ole viimeinen taistelukone, joka ilmestyy asemarkkinoille. Päinvastoin. Syksyllä 1989 alkaneet ikuisen rauhan vuodet kätkevät sisälleen tuhansia vastaavanlaisia prototyyppejä, jotka ”tulevat ylittämään kaikki odotukset”.

Taraniksen olkapäältä roikkuvaan huopaan on kietoutunut uusia salaisuuksia, jotka paljastuvat sitä mukaan, kun suurvallat katsovat tarpeelliseksi nostaa sotilaallista profiiliaan eli kilpailla keskenään siitä, kuka pystyy parhaiten turvaamaan rauhan säilymisen maapallolla.

Katsotaanpa, mitä Google sanoo Ukko-Taraniksesta:

Ukko iskee salamoita kirveellä, vasaralla, nuolella tai miekalla. Kokonaisen ukonilman hän saa aikaan puimalla riihtä, kyntäen, jyristellen vaunuillaan taivaissa, makaamalla naispuolisen jumaluuden kanssa, taikka kolisuttamalla konkeloa eli kelopuuta.

Taranis on siis mukana ihmisen arjessa. Hän asuu kaikkialla. Kaikki tuntevat hänet.

Nykyihminen tietää, että Taraniksella on taito lentää ilmojen halki, avaruuden kynnykselle, ja sukeltaa merten syvyyksiin. Hän tietää myös, että Taranis on upporikas. Hänen hovinsa on täynnä palvelijoita, hoviherroja, syvään kumartavia liehakoitsijoita, kirjanoppineita ja narreja.

Juuri siksi Taranis on niin vaarallinen.

(2) Sotshi. Melkein samanaikaisesti kuin BAE Systemsin vuoti julkisuuteen tiedon Tarasiksen koelennoista Woomeran testialueella Etelä-Australiassa, alkoivat talviolympialaiset Venäjällä, Sotshissa, Kaukasian länsiosassa, Mustanmeren rannalla.

Ja hirveä kohina olympia-aatteen tuhoutumisesta.

Yhteensattuma ei ehkä ollut tarkoituksellinen. Tai mistäpä senkin nykymaailmassa tietää. Suurvaltojen välisestä arvovaltakilpailusta ei Perkunaskaan ota selvää!

Joka tapauksessa arvovaltainen Suomen Kuvalehtikin innostui kirjoittamaan pääkirjoituksessaan (SK 6, 7.2.2014), että ”Venäjän kleptokratian (varkaiden vallan) väitetään vieneen päältä parikymmentä miljardia euroa” ja että ”urakat valuivat Putinin tuttavapiiriin, myös Suomessa tunnetuille venäläisille liikemiehille.”

Blogisti Jukka Kemppinenkin oli katsonut avajaiset ja päätynyt siihen lopputulokseen, että ”liian kalliille areenalle voi tuoda vaikka mitkä määrät väkeä hyppimään, hoilaamaan ja sätkimään … kyllä sellaisen kestää, varsinkin jos on omat eväät mukana.” (8.2.2014  ”Avajaismontaasi”).

MUTTA

Mistä ihmeestä tuollainen katkeruus ja kateus kumpuaa? Minä en kerta kaikkiaan suostu ymmärtämään sellaista puhetta!

En, vaikka joku alkaa taas uhota, että ”siinä se nähdään - se on niitä vanhoja ryssän perseennuolijoita”.

Minusta avajaisseremonia oli vaikuttava ja kaikin puolin onnistunut. En haistanut siitä pääkirjoittajien ja kolumnistien inhoamaa rahan lemua. Jos Venäjä katsoo, että sillä on varaa näyttää maailmalle parhainta teknistä ja taiteellista osaamistaan, niin siitä vaan. Venäjä ei kuitenkaan ole mikään Pohjois-Korea! Enkä minä suostu myöskään nimittämään nykyistä Venäjää diktatuuriksi.

Kansojen syksystä on vain 25 vuotta. Varsovan liitto purettiin 1.7.1991 pöytäkirjalla, jossa tavoitteeksi asetettiin ”siirtyminen yleiseurooppalaisiin rakenteisiin”. Neuvostoliitto lakkautettiin 21.12.1991.

(Pidän kirjahyllyssäni esillä omaa kirjaani Isänmurha idässä. Pohdintoja itäisen Keski-Euroopan ’kansojen syksyn’ ymmärtämiseksi. UPIn julkaisuja nro 5, Gaudeamus – jotta en unohtaisi, kuinka lyhyt aika 25 vuotta on!) 

Historiallinen Venäjä, suurvalta, etsii yhä itseään. Siinä valtavassa prosessissa vuoden 2014 talviolympialaiset on jokseenkin pieni, tosin näyttävä, detalji.

Miksi sitä pitäisi retostella ja sille irvailla? Parhaansahan Venäjä vain yrittää!

Maailma on ollut täynnä ja on edelleen täynnä poliitikkoja ja valtionjohtajia, jotka ”käyttävät kaikkia mahdollisia tilaisuuksia henkilökohtaisen profiilin kehitykseksi ja omaksi muistomerkikseen” (ote SK:n pääkirjoituksesta). Niin meillä kuin muuallakin.

So what?

Suomessakin on ollut poliitikkoja, jotka uskoivat 1930-luvulla, että Adolf Hitlerin henkilökohtainen valta oli teräksen luja ja että se kestäisi historian kiirastulessa (toisessa maailmansodassa) ikuisesti!

Mitä järkeä on nyt toitottaa, että Vladimir Putinin vallan ”perusta on laho ja että tyytymättömyys muhii pinnan alla”.

Ei mitään.

Kyllä Euroopan Unioninkin taloudellinen perusta voi vielä horjua tai peräti murtua. Ei Euroopan Linnoitus ole lopultakaan sen vahvempi kuin minkään aikaisemman imperiumin.

Tout empire périra.

Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että kilpailu talviolympialaisten prameudella ei oikein sovi Suomi-neidon kukkarolle. Eikä se taida oikein sopia yhteispohjoismaisellekaan lompakolle.

Tuskinpa olympia-aate pahastuisi, jos palattaisiin vaatimattomampiin, yksinkertaisiin ympyröihin. Ilon saa irti vähemmälläkin tulituksella.

Ehkä pitäisi myös muistaa, että kelttiläisen ukkosen jumalan ruokkiminen maksaa monin verroin enemmän kuin komeinkaan ilotulitus.