Ihminen leikkii koko elämänsä ajan. Hän on leikkivä
eläin. Syntymä ja kuolema saattavat olla ylittämättömiä raja-aitoja, mutta
tieteellisen tiedon avulla niiden taakse ei pääse kurkistamaan. Sen sijaan
tämänpuolisen leikin luonteesta tiedämme nykyisin hämmästyttävän paljon.
Vuonna 1938, jolloin itse astuin tämänkertaisen
elämäni leikkikehään, hollantilainen historioitsija ja orientaalisten kielten
opettaja Johan Huitsinga (1872-1945) kirjoitti kirjan Homo ludens (Leikkivä ihminen). Siinä
hän selvitti, kuinka ihminen leikkii kaikilla elämän alueilla. Kotonaan.
Työssään. Sotatantereilla. Tuomioistuimissa. Runoissa ja draamoissa.
Filosofiassa. Jopa tieteenkin ankarissa karsinoissa.
Väitöskirjansa, vuonna 1897, Huitsinga kirjoitti
hovinarrin roolista intialaisessa draamassa.
Silloin hän oli saattanut jo tutustua Miguel de
Cervantesin (1547-1616) veijaritarinaan neuvokkaasta ritari Don Quijotesta (joka saa minut nauraa
hörähtelemään helmikuussa 2014, kun luen sitä iltaisin pari lukua kerrallaan
Jyrki Lappi-Seppälän hienona suomennoksena) ja epäilemättä hän oli myöhemmin
nähnyt myös valokuvan Albert Einsteinista (1879-1918), joka näyttää kieltään
koko maailmalle.
Leikin historiahan on täynnä iloa ja naurua.
Mutta sillä on myös synkkä varjopuolensa.
Lasten leikki on ”mielihyväsävyistä toimintaa ilman
hyötytarkoitusta ja sillä on myös ratkaiseva merkitys lapsen kehitykselle” (Kielitoimiston
sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132).
Jossakin vaiheessa tämä kaunis kuva särkyy ja siitä
tulee painajainen sekä leikkijälle itselleen että hänen läheisilleen.
Silloin siitä muodostuu myös suuri yhteiskunnallinen
ongelma. Vaarallinen ja vaikea.
Kun leikki kääntyy peliriippuvuudeksi, raha, Suuri
Peikko, on jo astunut näyttämölle.
Googlesta löytyy kattava selvitys
uhkapeliriippuvuudesta (ludonomiasta) ja videopeliriippuvuudesta. Viimeksi
mainitusta en löytänyt latinankielistä nimitystä (mikä johtunee siitä, että
uhkapelejä on kyllä pelattu vuosituhansien ajan, mutta videoita ei ollut
olemassakaan silloin, kun latina oli hallitseva sivistyneistön kieli
Euroopassa).
Otan tähän kuitenkin Googlen määritelmän
videopeliriippuvuudesta, koska siitä näyttää muodostuneen (tai ainakin
muodostuvan) homo ludensille suuri
haaste ja vaara, koska se ilmenee (toistaiseksi) hämäävässä, sadunomaisessa
hahmossa.
Videopeliriippuvuudeksi kutsutaan liiallista
digitaalista (tietokone-,
pelikonsoli- ja mobiili-) pelaamista, joka
haittaa pelaajan elämää. Yleiskielisestä termistä huolimatta haitallista
liikapelaamista ei ole lääketieteellisesti määritelty riippuvuudeksi. Ehdotus
ongelman lisäämisestä käyttäytymis- ja mielenterveyden häiriöiden
diagnoosijärjestelmä DSM:iin
tehtiin vuonna 2007, mutta ehdotus hylättiin riittämättömän tutkimustiedon
vuoksi. Ongelmallisen pelaamisen mittaaminen ja määrittely on hankalaa, sillä
sitä ei voida mitata ainoastaan peliin käytetyllä ajalla. Haitallisen
liikapelaamisen aiheuttamia ongelmia voivat olla esimerkiksi sosiaalisten
suhteiden kaventuminen, uniongelmat, eristäytyminen muusta maailmasta ja masennusoireet.
”Riittämätön
tutkimustieto” on saattanut seitsemässä vuodessa täydentyä siinä määrin, että
asiaan pitäisi palata uudelleen.
Näyttää
nimittäin vahvasti siltä, että Suuri Peikko on tunkeutunut täydellä ryminällä
myös videopelimaailmaan.
”Terve
järki” ja ”maalaisjärki”, joista silloin tällöin muistutetaan poliittisessa
arkikielessä, sanoo nimittäin, että vaarallinen ludomania (rahapeliriippuvuus) siirtyy herkästi
videopeliriippuvuudeksi, kun katalysaattori (raha) pysyy samana.
Toistaiseksi
raha on (ymmärtääkseni) näytellyt omaa rooliansa vain laitteita
(videokasetteja) ostettaessa, mutta ei itse peleissä, pelaamisessa.
Tilanne
näyttää kuitenkin muuttuneen (ehkä hetkessä, koska tekninen historia on minulle
täysin tuntematon), kun kävi ilmi, että videopeleihin keskittynyt, suomalainen
yritys, Supercell, tahkoaa voittoa miljoona euroa päivässä!
Se tuntuu
meikäläisestä aika paljolta! (Viljo Vähänen saa kyllä tehtäväkseen selvittää
asian Pataässässä heti, kun hän ilmestyy jälleen maisemiin).
On
tietysti lohdullista kuulla, että suomalaiset perustajat (Ilkka Paananen ja
Mikko Kodisoja) tekivät hyvät kaupat japanilaisten kanssa ja antoivat osan
voitosta yrityksensä työntekijöille ja hyväntekeväisyyteen. Siinä olisi hyvä
esimerkki muillekin hyvän sattuman siivillä rikastuneille.
Eikä olisi
pahitteeksi, jos itse kukin lukisi Heikki
Aittokosken mainiosta kirjasta Narrien
laiva luvut ”Kateus” ja ”Ahneus”.
Mutta peliriippuvuuden
kannalta tieto siitä, millä konstilla Supercell varsinaisesti rikastui, on
tärkeää.
Uutinen
kertoi, että Supercellin liiketoiminta on
perustunut niin sanottuun free to play –malliin, jossa pelien pelaaminen on
ilmaista, mutta omaa edistymistä peleissä voi nopeuttaa oikealla rahalla.
Ihan
oikealla rahalla! Sehän on mainio keksintö!
Siihen
suohon upposi edellä mainitsemani lasten leikin filosofia, jonka mukaan kyse on
mielihyvästä eikä hyötymistarkoituksesta.
Olisihan
se tietysti pitänyt arvata.
Hyvin
harva asia maailmassa on aidosti pyyteetöntä. Raha ratkaisee. Köyhän on oltava
nöyrä.
Supercellin
tiedottajaa on syytä kiittää tässä suhteessa rehellisyydestä, koska rahan
liikkeisiin liittyy yleensä enemmän hämärää kuin valoa, usein sysimustaa
pimeää.
Kun kävi
ilmi, että taistelupeli Clash of
Clans sekä maatalouspeli Hay Day ovat nostaneet Supercellin kertaheitolla markkina-arvoltaan
yhdeksi Suomen arvokkaimmista yrityksistä, suuremmaksi kuin Finnairin,
tiedottaja kertoi uutisissa, että yhtiön uusi peli Boom Beach, jota pelataan tableteilla ja matkapuhelimilla, tähtää
pelaajien entistä varmempaan koukuttamiseen.
Koukuttamiseen!
Sehän on
peliriippuvuuden vahvistamisen kannalta kaikkein tärkeintä. Juuri sillä
strategialla saadaan voitot nousemaan pilviin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti