sunnuntai 16. helmikuuta 2014

221. Homo ludens 140216

Ihminen leikkii koko elämänsä ajan. Hän on leikkivä eläin. Syntymä ja kuolema saattavat olla ylittämättömiä raja-aitoja, mutta tieteellisen tiedon avulla niiden taakse ei pääse kurkistamaan. Sen sijaan tämänpuolisen leikin luonteesta tiedämme nykyisin hämmästyttävän paljon.
Vuonna 1938, jolloin itse astuin tämänkertaisen elämäni leikkikehään, hollantilainen historioitsija ja orientaalisten kielten opettaja Johan Huitsinga (1872-1945) kirjoitti kirjan Homo ludens (Leikkivä ihminen). Siinä hän selvitti, kuinka ihminen leikkii kaikilla elämän alueilla. Kotonaan. Työssään. Sotatantereilla. Tuomioistuimissa. Runoissa ja draamoissa. Filosofiassa. Jopa tieteenkin ankarissa karsinoissa.
Väitöskirjansa, vuonna 1897, Huitsinga kirjoitti hovinarrin roolista intialaisessa draamassa.
Silloin hän oli saattanut jo tutustua Miguel de Cervantesin (1547-1616) veijaritarinaan neuvokkaasta ritari Don Quijotesta (joka saa minut nauraa hörähtelemään helmikuussa 2014, kun luen sitä iltaisin pari lukua kerrallaan Jyrki Lappi-Seppälän hienona suomennoksena) ja epäilemättä hän oli myöhemmin nähnyt myös valokuvan Albert Einsteinista (1879-1918), joka näyttää kieltään koko maailmalle.
Leikin historiahan on täynnä iloa ja naurua.
Mutta sillä on myös synkkä varjopuolensa.
Lasten leikki on ”mielihyväsävyistä toimintaa ilman hyötytarkoitusta ja sillä on myös ratkaiseva merkitys lapsen kehitykselle” (Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132).
Jossakin vaiheessa tämä kaunis kuva särkyy ja siitä tulee painajainen sekä leikkijälle itselleen että hänen läheisilleen.
Silloin siitä muodostuu myös suuri yhteiskunnallinen ongelma. Vaarallinen ja vaikea.
Kun leikki kääntyy peliriippuvuudeksi, raha, Suuri Peikko, on jo astunut näyttämölle.
Googlesta löytyy kattava selvitys uhkapeliriippuvuudesta (ludonomiasta) ja videopeliriippuvuudesta. Viimeksi mainitusta en löytänyt latinankielistä nimitystä (mikä johtunee siitä, että uhkapelejä on kyllä pelattu vuosituhansien ajan, mutta videoita ei ollut olemassakaan silloin, kun latina oli hallitseva sivistyneistön kieli Euroopassa).
Otan tähän kuitenkin Googlen määritelmän videopeliriippuvuudesta, koska siitä näyttää muodostuneen (tai ainakin muodostuvan) homo ludensille suuri haaste ja vaara, koska se ilmenee (toistaiseksi) hämäävässä, sadunomaisessa hahmossa.

Videopeliriippuvuudeksi kutsutaan liiallista digitaalista (tietokone-, pelikonsoli- ja mobiili-) pelaamista, joka haittaa pelaajan elämää. Yleiskielisestä termistä huolimatta haitallista liikapelaamista ei ole lääketieteellisesti määritelty riippuvuudeksi. Ehdotus ongelman lisäämisestä käyttäytymis- ja mielenterveyden häiriöiden diagnoosijärjestelmä DSM:iin tehtiin vuonna 2007, mutta ehdotus hylättiin riittämättömän tutkimustiedon vuoksi. Ongelmallisen pelaamisen mittaaminen ja määrittely on hankalaa, sillä sitä ei voida mitata ainoastaan peliin käytetyllä ajalla. Haitallisen liikapelaamisen aiheuttamia ongelmia voivat olla esimerkiksi sosiaalisten suhteiden kaventuminen, uniongelmat, eristäytyminen muusta maailmasta ja masennusoireet.

”Riittämätön tutkimustieto” on saattanut seitsemässä vuodessa täydentyä siinä määrin, että asiaan pitäisi palata uudelleen.
Näyttää nimittäin vahvasti siltä, että Suuri Peikko on tunkeutunut täydellä ryminällä myös videopelimaailmaan.
”Terve järki” ja ”maalaisjärki”, joista silloin tällöin muistutetaan poliittisessa arkikielessä, sanoo nimittäin, että vaarallinen ludomania (rahapeliriippuvuus) siirtyy herkästi videopeliriippuvuudeksi, kun katalysaattori (raha) pysyy samana.
Toistaiseksi raha on (ymmärtääkseni) näytellyt omaa rooliansa vain laitteita (videokasetteja) ostettaessa, mutta ei itse peleissä, pelaamisessa.
Tilanne näyttää kuitenkin muuttuneen (ehkä hetkessä, koska tekninen historia on minulle täysin tuntematon), kun kävi ilmi, että videopeleihin keskittynyt, suomalainen yritys, Supercell, tahkoaa voittoa miljoona euroa päivässä!
Se tuntuu meikäläisestä aika paljolta! (Viljo Vähänen saa kyllä tehtäväkseen selvittää asian Pataässässä heti, kun hän ilmestyy jälleen maisemiin).
On tietysti lohdullista kuulla, että suomalaiset perustajat (Ilkka Paananen ja Mikko Kodisoja) tekivät hyvät kaupat japanilaisten kanssa ja antoivat osan voitosta yrityksensä työntekijöille ja hyväntekeväisyyteen. Siinä olisi hyvä esimerkki muillekin hyvän sattuman siivillä rikastuneille.
Eikä olisi pahitteeksi, jos itse kukin lukisi Heikki Aittokosken mainiosta kirjasta Narrien laiva luvut ”Kateus” ja ”Ahneus”.
Mutta peliriippuvuuden kannalta tieto siitä, millä konstilla Supercell varsinaisesti rikastui, on tärkeää.
Uutinen kertoi, että Supercellin liiketoiminta on perustunut niin sanottuun free to play –malliin, jossa pelien pelaaminen on ilmaista, mutta omaa edistymistä peleissä voi nopeuttaa oikealla rahalla.
Ihan oikealla rahalla! Sehän on mainio keksintö!
Siihen suohon upposi edellä mainitsemani lasten leikin filosofia, jonka mukaan kyse on mielihyvästä eikä hyötymistarkoituksesta.
Olisihan se tietysti pitänyt arvata.
Hyvin harva asia maailmassa on aidosti pyyteetöntä. Raha ratkaisee. Köyhän on oltava nöyrä.
Supercellin tiedottajaa on syytä kiittää tässä suhteessa rehellisyydestä, koska rahan liikkeisiin liittyy yleensä enemmän hämärää kuin valoa, usein sysimustaa pimeää.
Kun kävi ilmi, että taistelupeli Clash of Clans sekä maatalouspeli Hay Day ovat nostaneet Supercellin kertaheitolla markkina-arvoltaan yhdeksi Suomen arvokkaimmista yrityksistä, suuremmaksi kuin Finnairin, tiedottaja kertoi uutisissa, että yhtiön uusi peli Boom Beach, jota pelataan tableteilla ja matkapuhelimilla, tähtää pelaajien entistä varmempaan koukuttamiseen.
Koukuttamiseen!

Sehän on peliriippuvuuden vahvistamisen kannalta kaikkein tärkeintä. Juuri sillä strategialla saadaan voitot nousemaan pilviin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti