570. Kun kieli katoaa 170818

Hybridisessä toimintaympäristössä organisaation maine on lisääntyvässä määrin riippuvainen sidosryhmien siitä kertomista tarinoista … auktoriteettiperformanssit ja strategiset kertomukset ”yhteiskuntasopimuksesta” … politologit voivat toimia erilaisten tulkintakuplien avaajina … kansalaiset voivat toteuttaa demokraattisessa järjestelmässä heille kuuluvaa valvontafunktiota rajallisten kognitiivisten resurssien kohdentamisen kannalta optimaalisella työnjaolla. (Politiikka 2/2017, valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisu)

Ymmärrän kyllä jokaisen yksittäisen sanan. Merkitykset avautuvat koulutukseni ja kokemusteni kautta.

Mutta jotakin outo tapahtuu, kun luen tieteenalani ammattilehteä.

Jää kummallinen tunne. Ikään kuin olisin eksyksissä. Ikään kuin kulkisin vieraassa metsässä, josta vanhat, tutut polut ovat kadonneet. En tahdo löytää enää maamerkkejä. Kallioita, poukamia, niittyä ja soita.

Horisonttikaan ei ole entisellä paikallaan.

Ymmärrän Politiikka-lehden päätoimittajan Hanna Wassin toivomuksen siitä, että ”suurten asiakokonaisuuksien yhteydessä eduskunnan perustuslakivaliokunta kuulisi jatkossa myös substanssiasiantuntijoita varsinaisten perustuslakiasiantuntijoiden rinnalla.”

Se on selkeää suomenkieltä.

Mutta monessa muussa kohdassa kieli pyrkii katoamaan tieto-, arvo-, luottamus- ja voimaperformanssien metsään.

Ehkä se on vain osa sitä ”suomalaisen politiikan maineenhallinnan painajaista”, jonka mennyt kesäkuu synnytti nykypolven politologien mielissä.

Kuinka moni onkaan hämmentynyt kesän 2017 aikana suomalaisen politiikan äkkikäänteistä ja odottaa jännityksellä, millaisia käänteitä maailmanpolitiikalla saattaa olla edessään jo alkavana syksynä tai ainakin lähi vuosina.

Tämän päivän uutiset Espanjasta eivät lupaa hyvää. Eikä jännitys Itämeren piirissäkään osoita laantumisen merkkejä, vaikka presidentti Niinistölle on avautunut mahdollisuus selosta tilannetta Valkoisessa talossa.

Katharine Hepburnin, Elizabeth Taylorin ja Montgomery Cliftin roolisuoritukset Tennessee Williamsin leffassa Suddenly Last Summer muodostavat kyllä häkellyttävän ja mielenkiintoisen viitekehyksen Politiikka-lehden pääkirjoitukselle.

Siinä tapahtumien autenttisen kulun selvittämiseen vaaditaan psykiatrin suorittamaa, perusteellista avaluointia ja lopulta totuusseerumiin turvautumista.

Ehkäpä tässä kielen katoamisen ongelmassa pitäisi sukeltaa yhtä syvälle politologian historiaan kuin kriittisen rationalismin suomalaisiin asiantuntijoihin lukeutuva emeritus professori Kari Palonen tekee samaisessa Politiikka-lehden numerossa pohtiessaan ”kleistheneläistä vaaliuudistusta Euroopan parlamentin vaaleihin” Ajatuskoe parlamentaarisen edustuksen retoriikasta.

569. Väärä mies hirressä 170813

Rikoksesta seuraa rangaistus. Näin on, vaikka jokainen noista kolmesta sanasta sisältää vaikean tulkinta-ansan, joka voi milloin tahansa laueta.

Surullisin seurauksin.

Millainen rikos? Mitä siitä seuraa? Millainen rangaistus? Kenellä on oikeus rangaista?

Oikeusoppineet. Kirjailijat. Yritysjohtajat. Puoluejohtajat. Opettajat. Isät ja äidit. Kaikki joutuvat jossakin elämänsä vaiheessa kasvotusten tämän logiikan kanssa.

Eikä yksiselitteistä vastausta ole löytynyt.

Ei sitä löytänyt Fjodor Dostojevskikaan vuonna 1866, vaikka onnistui kirjallaan kuopaisemaan syvältä ihmismielen syövereitä.

Niinpä etsintä jatkuu edelleen. Ehkä loputtomiin?

Sivusimme Viljo Vähäsen kanssa aihetta sattumoisin jo syksyllä 2011, kun Viljo oli juuri ehtynyt esittäytyä tämän blogin lukijoille ja kun Euroopan johtajat kokoontuivat etsimään ”lopullista ratkaisua puolitoista vuotta velloneeseen velkakriisiin” (ks. 45. Superviikko 111017).

Tuolloin olimme sitä mieltä, että ”pimeydessä kompastelevan Euroopan olisi viisaampaa tarttua valuuttakeinottelulla rikastuneen György Schwartsin käteen, kuin jatkaa epätoivoista harhailuaan loputtoman velkakriisin viidakossa.”

Samassa yhteydessä tosin arvelimme, että ”vapailla markkinoilla on vain yksi voittaja: nälkäinen susi. Se syö aamiaiseksi rehellisiä, itsenäisiä ihmisiä ja yrittäjiä, päivälliseksi rehellisiä, itsenäisiä ihmisiä ja yrittäjiä ja vielä illalliseksikin rehellisiä, itsenäisiä ihmisiä ja yrittäjiä.”

Meille ei tullut mieleenkään, että unkarilaissyntyisestä miljardööristä tulisi muutamassa vuodessa kansakunnan vihollinen. Häntä syytettäisiin salaliitosta, jonka tarkoituksena olisi tuhota hänen synnynmaansa koko kulttuuri.

Näin kuitenkin näyttää tapahtuneen (ks. Risto Majaniemen artikkeli Suomen Kuvalehdessä 31/2017 ”Kansakunnan vihollinen.”)

Mikä on tässä tapauksessa rikos? Miksi tällainen rangaistus?

Riippuuko nyt hirressä väärä mies?

Viljolla oli tästä asiasta selkeä näkemys, kun palasimme aamulla Ryssänkärjestä sen jälkeen kun raju syysmyrsky oli riepotellut Lauttasaaren rantoja.

”On mentävä Berliinin muurin taakse, kylmän sodan viimeisiin vuosiin, kaksinapaiseen maailmaan. Kun ihmiset alkoivat kansojen syksynä 1989 paeta muurin ohi DDR:stä länteen ja kun he lopulta nousivat moukareineen muurin harjalle, länsi alkoi - voittajan oikeudella -  suunnitella idän valloittamista. Puhuttiin demokratian viemisestä, sen lahjoittamisesta väärän ideologian vankilassa kärsineille kanssaihmisille. Paatos ja paine oli hirmuinen.”

”Vain harvat ymmärsivät, että lännen kenraaleilla ja kansainvälisillä  ammattirikollisilla oli siinä vaiheessa suunnitelmat jo valmiina. Niitä oli ehditty hioa jo vuosikausia. Oli toteutuksen hetki. Momentum.”

”Siinä ei ollut rikoksen tunnuksia. Muodollisesti. Eikä moraalisestikaan. Ei sen seurauksena voisi olla siis myöskään mitään rangaistusta.”

Näin ajateltiin.

”Lännen teoreetikot ja taktikot keksivät nopean ja kivuttoman ratkaisun. Shokkiterapian. Taloudellisen, poliittisen ja kultturellisen. Sille annettaisiin vankka, sotilaallinen selkänoja.”

”Siinä oli jo rikoksen varjo, vaikka siitä ei juuri edes kuiskailtu.”

”George Soros valitsi pehmeämmän taktiikan ja piti strategisena päämääränään Euroopan rauhantilan turvaamista.”

”Hän otti huomioon kotimaansa moniarvoisen kulttuuriperinteen ja  -historian, tukeutui yhteyskunnan avoimuuden sekä sivistyksen ja kasvatuksen periaatteisiin, ja suutasi taloudellisia voimavarojaan niiden vahvistamiseen.”

”Nyt hän näyttää törmänneen kotimaansa sokeaan,  oikeistopopulistiseen muuriin. Kansanvallan, demokratian, halveksuntaan. Maan hallitus pitää avointa yhteiskuntaa ja sivistyksellistä monikulttuurisuutta rikoksena, josta seuraa rangaistus.”

”Se on kohtuutonta. Väärä mies on hirressä.”

Tai aiotaan hirttää?

568. Presidentti 2018. Osa 2. Läpi ukkorintaman 170807

Aavistelimme viime kerralla, että presidenttipelissä ukkorintaman läpi tunkeutuisi ainakin kaksi uutta naista.

Nyt se on varmistunut.

Jussi Halla-aho väistyi syrjään ja antoi tietä Laura Huhtasaarelle. Tänään alkoi demareissa sähköinen jäsenäänestys presidenttiehdokkaista, joiksi on ilmoittautunut kolme naiskansanedustajaa Maarit Feldt-Ranta, Tuula Haatainen ja Sirpa Paatero.

Ukot hävisivät sen taistelun.

Aavisteluamme on täsmennettävä siltä osin, että Vasemmistoliitto ehti jo hyvissä ajoin varmistaa paikkansa naisrintamassa nimeämällä presidenttiehdokkaakseen europarlamentaarikko Merja Kyllösen.

Ukkorintamasta puuttuu vielä kaksi ”varmaa nimeä”, jotka ovat halunneet kätkeytyä kansan lempeiden mutta arvoituksellisten siipien suojaan ilmestyäkseen itsenäisyyspäivänä taivaalle kuin Betlehemin tähti aikoinaan.

Tämä puute korjautuu perustuslain hengen ja kirjaimen mukaisessa järjestyksessä – ajan kanssa – eikä siihen liity suurempia jännitysmomentteja.

On tosin edelleen olemassa se mahdollisuus, ettei mitään verkon tai ketjun omaista ukkorintamaan lopulta synnykään, vaan vaalimyräkän keskeltä nousee Baabelin torni, jonka varjoon värikylläinen ehdokasmatto lopulta katoaa.

Nyt arvaillaan, syntyykö tästä ”todellinen taistelu”.

Mustien hevosten mahdollisuushan suljettiin pois silloin, kun siirryttiin valitsijamiehistä suoraan, kaksivaiheisen kansanvaaliin.

Siinä on jokaisen ehdokkaan näytettävä korttinsa.

Niillä pelataan. Loppuun saakka.

Viidenkymmenen prosentin sääntö ratkaisee. Jos ensimmäisellä kierroksella joku ehdokas saa yli 50%, hänestä tulee presidentti. Toiselle kierrokselle pääsee vain kaksi eniten ääniä saanutta ehdokasta, joista valituksi tulee se, joka saa enemmistön äänistä.

Näin yksinkertaista se on.

Perustuslaissa on selkeät säädökset siitä, miten ja milloin ehdokkaat on nimettävä, jotta kansa voisi suorittaa valintansa.

Näissä säännöissä ei ole mainintaa ukko- eikä akkarintamasta. Miehet ja naiset saavat vapaasti taistella keskenään.

Parempi voitta.

Nyt näyttää vahvasti siltä, että viimekertaisella uumoilullamme, joka koski Perussuomalaisten presidenttiehdokasta, saattaa olla arvaamattomia, jopa jännittäviä seurauksia.

”Suomi-neito” ja "Elovena-tyttö” saattavat upota ukkorintamaan kuin kuuma veitsi kirnuvoihin. Niissä saattaa olla samanlaista, kiehtovaa ja ärsyttävää, vetovoimaa kuin ”Eino Poutiaisen mopedissa” taikka kesäisessä rock-huumassa.

Eivät niitä mitkään Gallupit tavoita, mutta ne saattaa putkahtaa esiin vaaliuurnilla.

Ne voivat jäädä jonkun puolueen tai valitsijayhdistyksen verkkoon, mutta yhtä hyvin ne voivat olla jäämättä kiinni mihinkään.

Arvioimme Viljo Vähäsen kanssa, että Laura Huhtasaaren valinta presidenttiehdokkaaksi oli taitava veto Jussi Halla-aholta.

Hyvä nokitus.

Syksyn mittaan käymme Viljon kanssa kuuntelemassa kansan ääntä Pataässässä..

567. Uusi silkkitie 170801

Silkkitien juuret perustuvat Aleksanteri Suuren valloituksiin 300-luvulla eaa. ja etenkin Kiinan pyrkimyksiin saada poliittista ja sotilaallisista valtaa Keski-Aasiassa toisella vuosisadalla eaa., mikä johti kauppasuhteiden syntyyn lännen ja idän välillä. Reittien käyttäminen silkinvientiin alkoi roomalaisten kiinnostuttua silkistä ajanlaskun ensimmäiseltä vuosisadalta alkaen. Silkkitien kukoistuskausi oli Tang-dynastian aikana n. 600–700 jaa. Silkkitie taantui Mongolivaltakunnan hajaantumisen jälkeen 1300-luvulla ja hiipui lopullisesti 1400-luvulla Kiinan ja Euroopan välisten merireittien löytymisen myötä. (Wikipedia)

Tänään kiinalainen sotalaivasto-osasto lipui Kustaanmiekan läpi vierailulle Helsinkiin. Huomenna suomalaiset pääsevät joukolla kiipeämään fregatti Yunchegin kannelle ja ehkä myös sisätiloihin Katajanokan laiturissa.

Yhteinen sotaharjoitus Venäjän kanssa Itämerellä on ohitse.

Nyt vahvistetaan uutta silkkitietä.

Viljo Vähänen ymmärsi, että historian lehdet havisevat kesätuulessa, mutta hän ei ajatellut tarttua syöttiin. Hänelle riitti, jos näkisi Ryssänkärjestä edes vilahduksen kaukaisesta vieraasta, kun he lähtevät Helsingistä kohti Riikaa.

Fregatin seuralaisina ovat hävittäjä Hefei, jonka aseistuksena on pitkän matkan ilmatorjuntaohjusjärjestelmä, ja huoltoalus Luomahu. Nekin kuuluvat uuden silkkitien rekvisiittaan.

Viljon mieltä rauhoitti suuresti kuulla Ulkopoliittisen Instituutin vanhemman tutkijan Elina Sinkkosen kommentti kiinalaisen laivastovierailun poliittisesta merkityksestä.

”Kiinalla on massiivinen strategia, jossa pyritään investoimaan uusi silkkitie -hankkeen myötä myös Eurooppaan ja esimerkiksi olemaan mukana satamahankkeissa Liettuassa ja muuallakin Euroopassa.”

Sehän on vain hyvä asia.

Täysin sopusoinnussa rauhantahtoisen, aktiivisen puolueettomuuspolitiikan kanssa.