570. Kun kieli katoaa 170818

Hybridisessä toimintaympäristössä organisaation maine on lisääntyvässä määrin riippuvainen sidosryhmien siitä kertomista tarinoista … auktoriteettiperformanssit ja strategiset kertomukset ”yhteiskuntasopimuksesta” … politologit voivat toimia erilaisten tulkintakuplien avaajina … kansalaiset voivat toteuttaa demokraattisessa järjestelmässä heille kuuluvaa valvontafunktiota rajallisten kognitiivisten resurssien kohdentamisen kannalta optimaalisella työnjaolla. (Politiikka 2/2017, valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisu)

Ymmärrän kyllä jokaisen yksittäisen sanan. Merkitykset avautuvat koulutukseni ja kokemusteni kautta.

Mutta jotakin outo tapahtuu, kun luen tieteenalani ammattilehteä.

Jää kummallinen tunne. Ikään kuin olisin eksyksissä. Ikään kuin kulkisin vieraassa metsässä, josta vanhat, tutut polut ovat kadonneet. En tahdo löytää enää maamerkkejä. Kallioita, poukamia, niittyä ja soita.

Horisonttikaan ei ole entisellä paikallaan.

Ymmärrän Politiikka-lehden päätoimittajan Hanna Wassin toivomuksen siitä, että ”suurten asiakokonaisuuksien yhteydessä eduskunnan perustuslakivaliokunta kuulisi jatkossa myös substanssiasiantuntijoita varsinaisten perustuslakiasiantuntijoiden rinnalla.”

Se on selkeää suomenkieltä.

Mutta monessa muussa kohdassa kieli pyrkii katoamaan tieto-, arvo-, luottamus- ja voimaperformanssien metsään.

Ehkä se on vain osa sitä ”suomalaisen politiikan maineenhallinnan painajaista”, jonka mennyt kesäkuu synnytti nykypolven politologien mielissä.

Kuinka moni onkaan hämmentynyt kesän 2017 aikana suomalaisen politiikan äkkikäänteistä ja odottaa jännityksellä, millaisia käänteitä maailmanpolitiikalla saattaa olla edessään jo alkavana syksynä tai ainakin lähi vuosina.

Tämän päivän uutiset Espanjasta eivät lupaa hyvää. Eikä jännitys Itämeren piirissäkään osoita laantumisen merkkejä, vaikka presidentti Niinistölle on avautunut mahdollisuus selosta tilannetta Valkoisessa talossa.

Katharine Hepburnin, Elizabeth Taylorin ja Montgomery Cliftin roolisuoritukset Tennessee Williamsin leffassa Suddenly Last Summer muodostavat kyllä häkellyttävän ja mielenkiintoisen viitekehyksen Politiikka-lehden pääkirjoitukselle.

Siinä tapahtumien autenttisen kulun selvittämiseen vaaditaan psykiatrin suorittamaa, perusteellista avaluointia ja lopulta totuusseerumiin turvautumista.

Ehkäpä tässä kielen katoamisen ongelmassa pitäisi sukeltaa yhtä syvälle politologian historiaan kuin kriittisen rationalismin suomalaisiin asiantuntijoihin lukeutuva emeritus professori Kari Palonen tekee samaisessa Politiikka-lehden numerossa pohtiessaan ”kleistheneläistä vaaliuudistusta Euroopan parlamentin vaaleihin” Ajatuskoe parlamentaarisen edustuksen retoriikasta.