"Rikkuria
on pidetty perinteisesti saastana, joka haisee pahalta ja sen haju ei lähde
pesemälläkään pois. Mikäli jotkut kuitenkin syyllistyvät rikkurointiin, näiden
onnettomien limanuljaskoiden nimet tulee kirjata ylös jatkotoimia varten."
(Puheet kovenevat betonilakossa. Talouselämä. 19.4.2018)
Viljo Vähäsellä ei
ollut sienikirjaa mukanaan. Ei tietenkään. Vasta hetki sittenhän Ryssänkärjen
polut olivat jäisiä ja roskaisia lumikasoja oli vieläkin jäljellä varjoisissa
notkelmissa. Korvasienetkin saavat odottaa pitkän tovin ennen kuin
ilmestyisivät näkyville. Ei ollut vielä sienien vuoro.
”Mutta rakennusalalla
vaha ay-retoriikka kukoistaa, vaikka isoja lakkoja ei ole ollut sitten vuoden
1986. Vapaamatkustajia ei siedetä. Rikkurit haisevat. Iäkäs järjestöpäällikkö
selvittää vanhasta muistista, että kun nimi ja naama on muistissa, jäsenet
eivät ota mukaan työkuntiin. Sitä se haiseminen tarkoittaa.”
Muisteltiin kuitenkin
Viljon kanssa, että epäilyttävästä nimestään huolimatta limanuljaska on hyvä
ruokasieni. Sitä pitää vai osata käsitellä oikealla tavalla.
Sienikirjoissa
sanotaan, että varsinkin kostealla säällä aikuisetkin yksilöt voivat olla hyvin
limaisia ja että ne on syytä puhdistaa jo metsässä heti poimimisen jälkeen,
jotta ne eivät pääse mustaamaan sienikoria ja muita sieniä.
”Niin. Rikkurit ovat
ryhmäkurin kannalta vahingollisia ja vaarallisia olentoja. Ne saastuttavat
lähiympäristönsä ja vaarantavat koko joukon maineen. Ne ovat inhottavia
piikkejä johtoportaan istumalihaksissa. Gluteus
maximus dexter ei voi niitä sietää.”
”Tällaisia piikkejä
on nyt ilmestynyt myös valtakunnan politiikan näyttämölle, eduskunnan
valtiosaliin. Ehkä niille löytyy sienikirjasta sivistyneemmän tuntuinen nimi.
Kukapa nyt tohtisi kutsua maailmanmainetta saavuttanutta purjehtijaa limanuljaskaksi.”
Tästä olimme Viljo
Vähäsen kanssa samaa mieltä.
Politiikan retoriikka
on meillä ehkä hieman lempeämpää kuin ay-retoriikka, vaikka saamme kyllä kuulla
Atlantin takaa nykyisin aika rämäkkää puhetta koskien sikäläistä poliittista
johtoa.
Esimerkiksi ”Eloveena-tyttö”
on ihan pehmeä, jopa runollinen lempinimi.
Mutta ehkä politiikan
kommentaattorit olivat eduskuntatalon valtiosalissa nähdyn shown suhteen aivan
oikeassa, kun he totesivat, että puolueiden hajoamistendenssi ei ole vain
suomalainen ilmiö, vaan samaa tapahtuu nyt muuallakin Euroopassa.
Vanhat puolueet eivät
tahdo mahtua vanhoihin karsinoihinsa, vaan entistä useampi yrittää kiivetä
aitojen yli. Kohti uutta valoa?
Edelleenkin pätee se
vanha sanonta, että ruoho näyttää
vihreämmältä aidan toisella puolella.
Sen ovat meillä
saaneet kokea viimeksi Perussuomalaiset ja siinä kurimuksessa näyttää Maalaisliittokin
jatkuvasti elävän. Eivätkä muutkaan puolueet ole välttyneet tämän pahanhajuisen
mielikuvan vaikutuksilta.
Aivan oman lukunsa
näyttää nyt muodostavan Ranskasta virinnyt uusi
liike joka pani sikäläisen puoluelaitoksen aivan sekaisin.
Sen varaan näyttävät
Kokoomuksen purjehtia ja Sdp:n ex-puoluesihteeri nyt laskevan.
Viljo kiteytti
kuitenkin tämänkertaisen kävelyretkemme tuloksen aika osuvasti:
”Vanhat rakenteen
voivat kyllä kirskua ja päästää ilmoille erilaisia hajuja ja värejä, mutta
todelliset muutokset tapahtuvat hitaasti. Äärimmäisen hitaasti. Se on poliittisen
konservatismin lahja vauhtisokeille.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti