Tänään,
kun aurinko vielä kimalteli valkoisilla hangilla, mutta mielessämme karehti
meteorologin synkeä uhkaus vesisateesta, katseemme erotti aamu-uutisten
ruuhkasta kaksi otsaketta Helsingin Sanomista:
(1) Romanien
joukkotuhoa on vaikea unohtaa, jos sitä ei ole edes muistanut (Matti Kalliokoski)
(2) Martin
Luther King järkyttyisi mustien miesten asemasta tämän päivän Yhdysvalloissa –
ihmisoikeusaktivistin murhasta on 50 vuotta. (Saska Saarikoski)
Tässäkö me olemme? Tämänkö verran me muistamme via
dolorosasta jota pitkin niin moni kanssaihmisistämme on joutunut elämänsä
aikana vaeltamaan?
Näinkö pian unelmamme ovat hautautuneet? Näinkö
pian sammalverho peitti toivon kiven?
”Tällä
uskolla me voimme työskennellä yhdessä, rukoilla yhdessä, taistella yhdessä,
mennä vankilaan yhdessä ja puolustaa vapautta yhdessä tietäen, että jonain
päivänä me olemme vapaita.”
Näin
Martin Luther King Jr. sanoi puheessaan päivää ennen kuolemaansa 3. huhtikuuta
1968.
Viljo
Vähäsen sanat tipahtelivat harvakseen. Hitaasti. Hiljaa.
”Aika
on sekä armoton että armelias”
”Armoton
siinä mielessä, ettei sillä ole kykyä muistaa eikä unohtaa, vaan se leikkaa
jokaiselle sukupolvelle ja jokaiselle ihmiselle, eläimelle ja kasville, jopa
kivikasalle, aina vain samanmittaisen kaistaleen elämänlangasta.”
”Armelias
sen vuoksi, ettei se katso taaksepäin, ettei se laske, luettele ja luokittele
tekojaan - ei ”hyviksi” eikä ”pahoiksi” –
vaan se suvaitsee kaiken.”
”Ihminen
on toisenlainen.”
”Ihminen
muistaa. Ihminen luokittelee, järjestelee, katkoo ja kokoaa oman elämänsä
mittanauhaa. Ihminen nostaa korkeuksiin. Ihminen hautaa syvyyksiin.”
”Ihminen
ihannoi. Ihminen toivoo. Ihminen rakastaa. Ihminen vihaa.”
”Ihminen
elää elämäänsä.”
TAUKO
”Juuri
siksi Matti Kalliokosken ja Saska Saarikosken ainekirjoitukset koskettivat.
Niissä oli elämän maku ja tuoksu.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti