734. Sic transit gloria mundi 191007

Alkoi uusi viikko. Niinhän aika kulkee. Helminauha täyttyy. Eilinen jää taakse. Uudet helmet kimaltelevat toivoa, jännitystä ja rauhaa. Mutta myös odotusta. Arvailua. Tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä ja tapahtumia.

Niin katoaa mainen kunnia.

Minulle kävi tänä iltana juuri tällä tavalla. Olin seurannut vain puolella silmällä MM-urheilua Dohasta. Tunnistin  Persianlahden hiekan ja kuumuuden vain televisioruudun välityksellä. Kaikki muu tuntui oudolta, kaukaiselta, ihmeelliseltä. Tyhjältä. Niin tosiaankin. Nykyaika ammotti tyhjyyttä, vaikka se sisälsi valtavan määrän mainetta ja kunniaa. Surua ja iloa.

Korkeatasoista rakennustekniikka. Digitalisaatiota. Tiedon nopeutta. Monikansallisuutta. Kaikkea sitä, mitä ei ennen vanhaan ollut olemassa.

Kaukana olivat suomalaisen yleisurheilun kunnianpäivät, ne, jotka veivät Suomen maailman kartalle, muistojen puutarhaan. 

Jäljelle oli jäänyt vain 2 pistesija. Niitä kehuttiin mediassa, vaikka ekspertit olivat ennustaneet parempaa saavutusta. Viittä pistesijaa.

Pettymykseni ei kuitenkaan koskenut Dohan tuloksia, vaan sitä, että MM-kilpailut olivat jo päättyneet enkä ollut edes noteerannut sitä, kun istahdin tv-ruudun ääreen.

Se tuntui nololta. Että onko urkeilukansa vajonnut näin syvälle!

Viljo Vähänen yritti panna asian oikeisiin mittasuhteisiin.

”Urheilu on hyvä, mutta liian heiveröinen mittanauha. Se sykkii kyllä yhtä vääjäämättömään tahtiin kuin ihmisen sydän. Silläkin on oma evoluutiohistoriansa. Aivan alussa se oli kuin polkupyörän pumppu. Ei tunteita eikä tuntemuksia. Vain rakenne, jonka ”tehtävänä” oli muodostua ihmiselämän tärkeimmäksi keskukseksi. Johtopaikaksi. Juuri sellaiseksi jollaiseksi urheilu on vuosituhansien myötä kasvanut ihmismielessä.”

”On hämmästyttävää, kuinka yksi ihmisen keksimä idea, raha, on pääsyt niin voimakkaaseen ja tuhoisaan valta-asemaan urheiluelämässä.  Raha on syöpä. Se välittää hyvää ja huonoa tietoa. Usein erittäin tärkeää ja vaativaa, mutta sitäkin enemmän salakavalaa ja vastuutonta.”

”Maailmanhistoria osoittaa, että ihmiskunnalla on ollut kautta aikojen kaksi ylivoimaista kunniankenttä: sota ja urheilu. Sankarit ovat niillä päässet podiumeille.”

Maanantai-illan pimetessä alkoi kuitenkin käydä yhä selvemmäksi, mitä Viljo tarkoitti maisella kunnialla. Se on paljon suurempi asia kuin urheilu, yhdet MM-kisat. Melkein yhä hurja kuin sota. 

”Se on totta. Urheilu kirpaisee, mutta kipu katoaa. Mainen kunnia kestää epäonnistumisia, unohduksia, väsymystä ja pettymyksiä. Se ei ole kiinni mittanauhasta eikä arvailuista, vaan tosiasioista, joista jokaisella ihmisellä on omia tulkintoja.”

”Niiden varassa mainen kunnia on kauneimmillaan.” 

733. Yksi tyhmä 191004

Tyhmyyttä on kautta aikain ylenkatsottu ja parjattu, vaikka puolet kansasta on keskimääräistä tyhmempiä, eikä se loppujenkaan taso kauttaaltaan niin häikäisevä ole. Tämä on ymmärrettävää ja tietenkin myös sallittua, ainakin ei-totalitaristisissa maissa. Kuitenkin tyhmyydestä kärsivät eniten juuri tyhmät itse, joten yleisellä tasolla voisi sanoa olevan kovin moraalitonta lisätä onnettomuuteen vielä pilkkakin. (Timo Vihavainen: ”Oikeus tyhmyyteen” 4.10.2019)

Jysähdimme Viljo Vähäsen kanssa supervallan ja pienen valtion johtajien lehdistötilaisuuteen. Odotimme protokollan mukaista, diplomaattisesti kaunislinjaista esitystä, vaikka olimme jo tottuneet siihen, että suuremman suusta lenteli lähes päivittäin eläviä sammakoita. Odotukset olivat tässä suhteessa matalalla tasolla.

Riman alitus oli silti hämmästyttävä.

Professori Vihavaisen blogi osui kipeästi. Tyhmyys on onnettomuus. Sitä ei sovi pilkata. Sen taso ei ole häikäisevä.

Mitä siis tyhmyys on? Onko se osa ihmisyyttä? Voiko korkeimpaan poliittiseen paikkaan ulottunut ihminen olla luonnostaan tyhmä?

Syksy sateineen oli juuri saapunut Ryssänkärkeen. Oli sopiva hetki pohtia tyhmyyden olemusta.

Viljo aloitti.

”On olemassa kahdenlaista tyhmyyttä. Joukkotyhmyyttä ja yksinäisen suden tyhmyyttä. Ensiksi mainitussa tyhmyys tiivistyy. Useimmiten huomaamatta. T. Vihavainen löytää siitä jännän aspektin.

Kun siis kuulemme Kansalaistorilta sinne kokoontuneen massan aasinkiljunnan, ei meidän ole syytä pitää sitä vain tiivistyneen tyhmyyden osoituksena, mitä se tietenkin myös on. Kuitenkin siinä ilmenee myös ihmisyyden muita ulottuvuuksia. Epäilemättä nuo muut ulottuvuudet eivät välttämättä ole millään tavalla tyhmyyttä ylevämpiä tai muutoin parempia. Usein mukana on voimakasta aggressiota, jolle haetaan kyllin simppeliä kohdetta, mukana myös on riemua siitä havainnosta, ettei omaa tyhmyyttä tarvitse hävetä ja tietenkin joukkotunteet synnyttävät euforisia kaikkivoipaisuuden kuvitelmia, jotka toimivat huumeen tavoin.

- Ajatteletko siis että suurvallan presidenttiä vaivaa kaikkivoipaisuuden harhakuvitelma, josta hän ei pääse irti ja että sen mukainen tyhmyys tiivistyy hänen tviiteissään ja että sen vuoksi hänen aggressionsa ovat niin voimakkaita?”

”Arvelen, että häntä vaivaa vielä voimakkaammin toinen tyhmyyden muoto: yksinäisen suden  tyhmyys. Sen sisälle ei mahdu ketään muuta. Ipso fakto, olemassa oleva, on hänelle kaikki kaikessa. Erotettavien lista alkaa olla lopussa. Jäljellä on vain minä itse. Sellainen lähestyy vainoharhaista diktatuuria. Siitä on leikki kaukana”

- Itse asiassa lehdistötilaisuuden loppunäytös, jossa pienen valtion presidentti asteli rauhallisesti ja arvokkaasti päreensä polttaneen suurvaltakollegansa perässä pois tilaisuudesta oli osoitus levottomuudesta ja tasapainottomuudesta.

”Ehkäpä juuri näin. Tyhmyyttä se sivusi vain symbolisella tasolla, koska on hyvä muistaa, että suurvallan johtaja pääsi korkeaan asemaansa taitavana ja monipuolisena rahan ja henkilökohtaisen omaisuuden kartuttajana – jopa siinä määrin, että hänellä oli varaa ohittaa demokratian portit ja julistaa itsensä kaikkivaltiaaksi.”

Tästä kaikesta meidän oli Viljon kanssa helppoa päästä yksimielisyyteen, eivätkä Timo Vihavaisen pohdinnat demokratiastakaan vieneet meitä kauaksi toisistamme. 

Demokratiassa kuitenkin voittaa yleensä aina enemmistö, mikä ei merkitse sitä, että siinä voittaisivat viisaus, rohkeus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja muut vastaavat hyveet.

Yksi paha marja, väärä puu, kiero kisko tai rujo ajatus, voi kuitenkin pilata kauneimmankin unelman. Tuhota ylevimmätkin periaatteet. Yksi tyhmä riittää, jos hän istuu jakkaralla, josta näkee kaiken, mutta ei ymmärrä mitään. 

Tätä murhenäytelmää me huomasimme Viljon kanssa katsovamme. 

732. Anarkismin houkutus 190930

Anarkismi on taloudellisista, yhteiskunnallisista ja sosiaalisista valtahierarkioista vapaata yhteiskuntaa tavoitteleva poliittinen ideologia, joka korostaa yksilönvapautta. Anarkismin klassisen määritelmän mukaan se on ajattelutapa, jossa vastustetaan valtiota, siihen sisältyvän pakkovallan, poliittisen auktoriteetin sekä valtakoneiston muodollis-oikeudellisuuden ja byrokraattisuuden vuoksi.

Kun tämän päivän anarkisti pukeutuu mustaan, hän ilmentää vain toista, aatehistoriallisesti merkittävää anarkismin ajatussuuntausta, mutta jos hän kantaisi anarkismin punamustaa lippua, siihen sisältyisi aatteen ylivoimainen houkutin –  puhdas vapaus. Suuri utopia. Kauneus. Voima. Rohkeus.

Vuosisataisena innostajana anarkismi tarkoittaa vapautta olla oma itsensä, sanoa ja tehdä, mitä oikeasti ajattelee.

Kommunistinen Kiina juhlii kansantasavallan perustamisen 70-vuotisjuhlaa huomenna, mutta Honkongissa, joka on Kiinan itsehallintoalue, pukeudutaan mustaan. Protestiksi valtiota vastaan. Se on aitoa, alkuperäistä anarkismia.

Ymmärsimme Viljo Vähäsen kanssa, että tällä protestilla, tässä maailmantilanteessa, saattaa olla vakavia, poliittisia seurauksia, sillä tieto mustasta on jo kiirinyt ympäri maapallon.

Anarkismi on saanut eri valtioissa oman, erityisen värinsä. Oranssin Ukrainassa. Keltaisen Ranskassa. Ne herättävät ärtymystä ja pelkoa valtaliitin keskuudessa.

On kuitenkin hyvä muistaa, että tänä päivänä terrorismilla ja anarkismilla on edelleen se sama ja tärkeä ero, mikä niillä on kautta historian ollut.

Anarkismi on vanha, suorastaan iänikuinen aatesuunta. Se on elänyt aina ihmiskunnan sisällä. Erityisesti uskonnoissa, mutta yleisemmin kaikissa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Sekin on saanut erilaisia, väkivallan muotoja, mutta poliittisena liikkeenä se ei ole yltänyt samanlaisiin kauheuksiin ja sotatoimiin kuin esimerkiksi kansallissosialismi Adolf Hitlerin aikana tai kommunismi Josef Stalin aikana taikka punaiset khmerit Pol Potin aikana Kamputseassa.

Viljo Vähänen piti Jeesus Nasaretilaista maailman vaikutusvaltaisimpana anarkistina. Hänessä toteutuivat anarkismin ihanteet ja houkutukset esimerkillisellä tavalla. 

Uusimmista houkutuksista ehkä merkittävin on ollut teollisen vallankumouksen myötä  syntynyt marxilainen sosialismi, jonka kaikujäljet eivät vieläkään ole lakanneet kuulumasta.

Se näkyy nätisti nykykapitalismia koskevassa keskustelussa, jota ranskalainen yhteiskuntatieteilijä Thomas Piketty käy parhaillaan mammuttiteoksillaan. Häntä olisi kuitenkin kohtuutonta nimittää anarkistiksi, koska väkivalta ei kuulu hänen sanastoonsa.

Sen sijaan on kyllä selvää, että yksilötasolla väkivalta on näkynyt ja kuulunut monella tavalla Suomenkin historiassa. Se on jonkinlainen pahuuden poltinmerkki, joka kulkee sukupolvesta sukupolveen.

Ehkä anarkismin houkutus kytkeytyy yleiseen, yhteiskunnalliseen levottomuuteen ja epävarmuuteen. Ja uskoon, että jotakin parempaa on olemassa!

Sellaisia aikoja eletään juuri nyt. 

Caveant consules, ne quid detrimenti capiat res publica.

731. Tunnelissa tapahtuu 190926

Demarit tyrmäsivät eilen nelikaistaisen moottoritien rakentamisen  pääkaupungin alitse. Uutisten mukaan päätös tehtiin perusteellisen keskustelun ja harkinnan jälkeen jälkeen. Hintaa pidettiin korkeana ja suunnitelmaa vanhanaikaisena. (Näin Sdp:n ratkaiseva kanta keskustatunneliin syntyi: ”Se oli ratkaisu menneisyydestä”, Helsingin Sanomat 26.9.2019, Marja Salomaa)

Pidimme Viljo Vähäsen kanssa päätöstä oikeana, mutta vain sillä ehdolla, että teknologian, rahoitusmarkkinoiden ja mielikuvituksen kehittyminen tyystin pysäytetään ja suunnittelussa ja rakentamisessa noudatetaan kirjaimellisesti ”ratkaisuja menneisyydestä” eli vain niitä tietoja ja oppeja jota on saatu länsi- ja itämetron rakentamisesta.

Viljo aloitti, kun päivä oli kirkastunut Ryssänkärjessä. ”

”Ajatus ei istu luontevasti sosialidemokratiaan, vaan muistuttaa pikemminkin konservatiivista hapatusta, jossa mieluummin painetaan jarrupoljinta kuin kaasua. Ei uudistuksia. Ei radikaaleja muutoksia.”

- Oletko siis sitä mieltä, että keskustatunneli saavuttaisi joskus  samanlaisensuosion kuin metro ja siitä tulisi joukkoliikenteen ylivoimainen suosikki?

”Ennustaminen on vaikeaa – etenkin tulevaisuuden ennustaminen! Tämä saattaa koskea erityisesti maanalaista rakennustekniikkaa, mutta se voi koskea myös asenteita ja erityisesti nykyisin niin suureen suosioon noussutta ilmastopolitiikkaa, jonka luulisi kärjistyvän erityisesti tunneleissa”.

- Aivan. Vuosikymmenten kuluessa Helsingin kellarikerroksiin on varmaankin putkaiistu niin monta reikää ja tunnelia, että uuden, leveän tunnelin rakentaminen tulisi olemaan erityisen suuri haaste insinöörille ja arkkitehdeille.

”Sitä paitsi keskustatunnelia varten tultaisiin varmuudella asettamaan liikennerajoituksia, jotka eivät vain suosisi vähäsaasteisia autoja ja muita liikennevälineitä, vaan tekisivät niistä pakollisia. Olisi myös selvää, että tällaiset rajoitteet koskisivat samalla myös maanpäällistä liikennettä, joten

 - Niin, ja kun Helsinki-Tallinna tunneli valmistuu, vaikutus ulottui syvälle Eurooppaan.

”Keskustunnelin valmistuminen rohkaisisi myös ajattelemaan pääkaupungin sisäistä liikennettä niin, että jalankulku ja autoliikenne (mukaan lukien kaupan ja kulttuurilaitosten tarpeet) saataisiin sujumaan sutjakkaasti”

Demareiden päätös katkaista keskustelu keskustatunnelista vanhanaikaisena on siis varomaton ja lyhytnäköinen. Siinä suhteessa se kyllä sopii hyvin pääministeri Antti Rinteen linjaan, jonka tarkoituksena on ottaa mahdollisimman selkeä hajurako edeltäjänsä rohkeisiin päätöksiin, joilla maan talous yritettiin vapautta tuhoisasta velkakierteestä. 

Keskustatunnelilta riistettiin mahdollisuus olla rohkea tulevaisuuden ratkaisu.

Helsingin pormestari tietää nyt, kuten hän itse sanoi, mihin suuntaan osoittaa syyttävä sormi!

730. Markkinavetoinen diktatuuri 190925

Demokratia ja diktatuuri eivät tule toimeen keskenään. Ne hylkivät toisiaan ja käyvät alituista taistelua vallasta ja paremmuudesta. Maailman historiassa kummallakin on ollut omat menestyskautensa ja pimeät vuotensa. On kuitenkin nähty myös aikoja, kuten nykyisin, jolloin molemmat ääri-ilmiöt ovat esiintyneet samanaikaisesti, jopa sovinnollisesti. Ainakin näennäisesti.

Viime kädessä demokratia on aina päässyt niskanpäälle ja diktatuurit ovat sortuneet. Samalla ovat kaatuneet kaikki yritykset löytää kompromisseja, vaikka aika ajoin kolmatta tietä onkin etsitty kuumeisesti.

Nykyistä aikakautta on kutsuttu epävakaaksi, sekasortoiseksi, jopa vaaralliseksi, koska kansainvälisen politiikan kiinteät rakenteet horjuvat. Jopa YK, jota pidetään kansainvälisen politiikan arvovaltaisimpana instituutiona, on silloin tällöin joutunut päivänpoliittisten ristiriitojen näyttämöksi. 

Luottamus sopimuksenvaraiseen turvallisuuteen, mitä pidettiin maailmansodan jälkeisinä vuosina muodikkaana ja käyttökelpoisena ilmaisuna pyrkimyksestä rauhanomaiseen rinnakkaiseloon erilaisten ajatus suuntausten ja ideologioiden välisessä kanssakäymisessä, on viime vuosina vaihtunut varovaisempaan ja väljempään muotoon.

Nyt puhutaan koko sääntöperustaisen järjestyksen on vaarantumisesta.

Syy on ilmiselvä. Pysyvän rauhan turvaamiseksi laadittu kansainvälisten sopimusten järjestelmä on osoittanut murtumisen merkkejä.

Sen sijaan ja sitä korvaamaan on yritetty keksiä uusia sanoja ja ilmaisuja.

Eräs sellaisista on markkinavetoinen diktatuuri. Arvoituksellinen sanahirviö. 

Viljo Vähänen kertoi törmänneensä siihen  mielenkiintoisessa seminaarisuunnitelmassa, jossa järjestäjinä on kolme vakuuttavaa ja arvovaltaista tahoa ja paikkana eduskunnan pikkuparlamentti.

Kun seminaari on vielä suunnitteluvaiheessa ja sen alustajaluetteloa ei ole vahvistettu, katsoimme Viljon kanssa oikeaksi olla kertomatta tarkemmin seminaarin ohjelmasta.

Sen sijaan jäimme kyllä pohtimaan, mitä markkinavetoinen diktatuuri voisi tarkoittaa.

Onko se uusi termi Kiinan poliittiselle järjestelmälle, mikä tuntuisi luontevalta, vai onko se tarkoitettu kuvaamaan hajoavaa Euroopan Unionia, jonka sisällä käydään ankaraa kamppailua vanhojen markkinavoimien ja uusien jäsenmaiden valtapyrkimysten välillä.

On nimittäin hyvä muistaa, että Visegrad-maat kuuluivat vanhan järjestelmän aikana kommunistileiriin ja toimivat siten kiinteänä osana diktatuuria. 

Kyllä sellaiset vuodet jättävät jälkensä ajatusmaailmaan, vaikka niistä aikoinaan olisi haluttu päästä eroon, kuten tapahtui erityisesti Puolassa, mutta josta oli monessa suhteessa näkyvillä piirteitä myös Unkarissa ja Tsekissä.

Markkinavetoisuus taas viitta selvästi vapaan markkinatalouden perusteisiin eikä sitä sovi tässä yhteydessä pehmentää sodan jälkeisinä vuosina, erityisesti Saksassa syntyneillä sosiaalisuus-epiteeteillä. 

Nähtäväksi jää, syntyykö edellä mainitussa seminaarissa todella jotakin uutta. 

Ohjelmassa mainitaan lupaavasti totuuden jälkeinen aika. Jos nyt ollaan siirtymässä tuollaiseen aikaan, voisi odottaa, että moni muukin nimitys talousjärjestelmälle löytää uusia ilmaisuja.

Diktatuuria ja demokratiaa eivät ajan muotivirtaukset kuitenkaan pysty koskaan sekoittamaan järkevällä tavalla  keskenään. 

729. Askelia kohti rauhaa 190924

Ohjelma lupaa yhdeksän hyvä ja kymmenen kaunista tilanteessa, jossa Suomea ympäröi uusien jännitteiden, epävarmuuden ja epävakauden leimaama lähialue ja maailma. Hyvä ulkopolitiikka on pragmaattisuuden ja kylmäpäisyyden sekoitus, joka on maustettu hyppysellisellä kyynisyyttä. (Hannu Himanen: ”Ulkopolitiikka on (paljon) sanoja”, Maanpuolustus 129, Syyskuu 2019)

Entinen Moskovan suurlähettiläs (2012-2016) on laskenut Antti Rinteen hallitusohjelman sivumäärän: 182 sivusta kymmenen käsittelee varsinaista ulkopolitiikkaa, kahdeksan Eurooppa-politiikkaa ja viisi puolustuspolitiikkaa. ”Se on kymmenkertainen määrä Sipilän hallituksen kirjaukseen ja kolminkertainen Kataisen hallituksen ohjelmaan verrattuna.”

Polku kohti rauhantilan varmistamista on tungokseen asti täynnä sanoja.

Kuvastaako se vasemmistohallituksen ajattelun syvällisyyttä ja varmuutta porvarihallitukseen verrattuna vai epävarmuutta ja hapuilua? Antaako maailmanpolitiikan nykytila aihetta leikitellä sanoilla vai onko suurlähettiläs vaipunut kyynisyyden kuilun partaalle?

Viljo Vähäsellä oli vastaus valmiina, kun lähestyimme kirkkaassa syysaamussa Ryssänkärkeä.

”Eurooppa on matkalla kohti epävarmuutta. Maailmanjärjestys on murroksessa. Lännellä ei ole enää henkistä eikä aineellista johtoroolia, vaan ristiriidat ovat tunkeutuneet lännen sisälle ja aiheuttavat pelkoa ja epävarmuutta myös vakaimpien valtioiden ja organisaatioiden sisällä” (ks. Teija Tiilikainen, ”Maailmanjärjestyksen murros ja Suomi”, m.t.). 

”Syyt löytyvät syvältä maailmansotien syvyyksistä mutta myös rauhanajasta, jota totuttiin kutsumaan kylmäksi sodaksi”

”Nyt on käynyt selväksi, että lähes kaikki maailman valtiot  - Suomi mukaan lukkien – mutta erityisesti suurvallat, käyttivät Berliinin muurin murtumista seuranneita vuosikymmeniä asevarusteluun ja omien turvallisuuspoliittisten intressiensä vahvistamiseen.”

”Tämän lisäksi maailmannäyttämölle nousi samanaikaisesti voimakas ja aktiivinen uusi näyttelijä omine käsikirjoittajineen ja ohjaajineen. Kiina. Sen rooli murroksessa on vielä muotoutumisvaiheessa.”

”Tämän tosiasian havaitsemisessa tarvita tippaakaan kyynisyyttä. Sen sijaan on ollut vaikeampaa havaita, kuinka geopolitiikka on palannut kansainvälisen politiikan näyttämölle kuin huomaamatta.”

”Geopolitiikkaahan ei varsinaisesti harjoiteta eikä sitä suunnitella, vaan se vain ilmenee poliittisena tosiasiana sitä mukaan, kun maantieteelliselle kartalle syntyy uusia tyhjiöitä, joiden täyttämisestä aletaan käydä ankaraa kilpailua.”

”Tällä hetkellä tällaisia tyhjiöitä ovat Arktinen ja entisten sosialistimaiden jälkeensä jättämät alueet. Niiden lisäksi ilmaston muutos saa myös aikaan uusia konfliktiarkoja alueita eri puolilla maapalloa.”

”Omalta osaltaan myös sukupolvenvaihdos maailmanpolitiikan huipulla (Saksassa ja Venäjällä) on omiaan synnyttämään arvailuja ja epävarmuutta tulevan kehityksen sunnasta.” 

Askeleet kohti rauhaa kaikuvat maailmanpolitiikan porraskäytävillä lähes yhtä kumeasti kuin askeleet kohti seuraavaa suurta sotaa.

Tässä saattaa olla hiukkanen kyynisyyttäkin! 

728. Festina lente 190922

Monet muutokset koskevat kaikkia elämänaloja ja vaikuttavat arkielämään. Ne edellyttävät kauaskantoisia toimia. Päästövähenemät tulee   toteuttaa kustannustehokkaasti, ylläpitäen talouden kilpailukykyä Muutoin vaarannetaan työpaikat ja talouskasvu. Tähän liittyy myös sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Politiikalla tulee olla kattava yhteiskunnan tuki. (Riku Huttunen. TEM:n energiaosaston ylijohtaja, ”Vähähiilisestä teknologiasta voi tulla Suomelle kilpailuvaltti”, Suomen Kuvalehti, 38/2019).

Viisasta puhetta. Eihän elämä mihinkään karkaa käsistämme, vaan se säilyttää oman rytminsä vaikka kuinka yrittäisimme kiirehtiä tai jarrutta sen juoksua. Sen tiesivät jo muinaiset viisaat, vaikka ihmisen kaikki fysiologiset ja henkiset ihmeet eivät vielä olleet heille samalla tavalla tuttuja kuin nykyihmiselle.

Sydän lyö omaa tahtiaan meistä riippumatta. Se kestää vaurioita ja vammoja, mutta se osaa myös pitää yllä elämää ja onnellisuutta. Kunnes senkin aika loppuu ja kuoleman varjo ottaa omansa.

Kiire on kiusallinen vitsaus. Se on aina kuulunut ihmiselämään. Siksi kehotus kiirehtiä hitaasti tuntuu viisaalta. On osattava pitää yllä vauhtia, mutta samalla varottava menemästä liiallisuuksiin.

Vauhti viehättää erityisesti nuorta ihmistä, joka näkee elämänsillan avautuvan edessään. Hän haluaa tietää ja tuntea mahdollisimman varmasti ja vakuuttavasti tulevat tapahtumat ja näkymät. Hän osaa myös arvostaa niitä mahdollisuuksia ja tilaisuuksia, joita hänelle tarjotaan apuvälineiksi tulevaisuuden varalle tai jotka aukeavat kuin itsestään.

Juuri tänä päivänä nykynuorille avautuu harvinaisen kirkkaasti maapallon elämää ja olemassaoloa uhkaavat vaaratekijät, kun he pääsevät hetkeksi valtamaan YK:n yleiskokouksen viralliset istumapaikat erityisistunnossa, jonka teemana on ilmastonmuutos.

Mitään äkkinäistä muutosta ei juhlaistunnolta ole kuitenkaan odotettavissa. 

Riku Huttunen sanoo sen puheenvuorossaan selkeästi: ”Yleensäkin pitkä suunnittelujakso ja hitaasti näkyvät vaikutukset ovat haaste ilmastopolitiikalle. Maan- ja metsienkäytön uudistukset vaikuttavat tehokkaasti vasta parin vuosikymmenen päästä – siksi vuosi 2035 on jo lähellä.”

Nykynuorile avautuu nyt mahdollisuus nähdä ja kokea mitä festina lente käytännössä tarkoittaa ja mihin he ovat sitoutumassa. 

Vuonna 2035 Viljo Vähänenkin täyttää jo 97 vuotta. Jos täyttää. Jos sydän jaksaa.