"Sydäntäni kylmää", sanoi Viljo Vähänen, joka eilen, illansuussa, piipahti luonani. Hän oli katsonut teeveestä, kuinka Barack Obama kertoi harkitsevansa Libyan kapinallisten aseistamista, vaikka sellaiseen ei ole YK:n turvallisuusneuvoston lupaa. Hän kertoi myös lukeneensa blogini (nro 11/21.3.2011), jossa epäilin, että Libya voisi olla suuren sodan esinäytös.
- Kuinka joku voi kuvitella, että aseistamalla kapinallisia voitaisiin kiirehtiä sotatoimien lopettamista ja edesauttaa aselevon syntymistä. Sehän on yhtä hullua kuin jos palokunta määrättäisiin sammuttamaan tulipaloa öljyruiskulla.
Viljo oli vihainen. Eikä syyttä. Hänellähän on nykyaivoissaan sellaisia muistikuvia, jotka puuttuvat tämän päivän ihmiseltä - olipa tämä kuinka suuren sotilasmahdin johtaja tahansa. Sillä Viljohan on, kuten mahdollinen lukijani muistaa, kertaalleen kuollut mies.
- Sanalla "kapinallinen" on synkkä kaiku ja synkkä historia. Miljoonat kapinalliset ovat maailmanhistorian aikana joutuneet päättämään maallisen vaelluksensa ilman päätä tai luodinreikä sydämessään. Suomen historiassa sen ovat saaneet tuntea punakapinalliset ja nuijasodan talonpojat. Voittajat ovat aina määränneet marssijärjestyksen.
Siinä Viljo oli oikeassa. Voittajilta ei ole riittänyt armonajatusta kapinallisille. Mutta historia osoittaa tietysti myös toisenlaisia marssijärjestyksiä, niitä, joissa kapinallinen on selviytynyt aidoksi ja kunnialliseksi voittajaksi.
- Se on totta, Viljo myönsi. - Mutta muistathan myös sen, että valta turmelee ja että absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti. Olisiko niin, että Libyaa nyt moukaroiva sotilasliitto olisi jo tässä vaiheessa oman turmionsa kynnyksellä? Valtaa sillä ainakin on vaikka muille jakaa. Kyllä se mielestäni on absoluuttisen rajan tuntumassa.
Tästä olimme ajautumassa Nato-keskusteluun ja siihen, kuinka lähellä surmansuuta Suomikin on Libyan kriisissä.
- Aivan, sanoi Viljo. - Se on yhden Hornetin päässä.
Mutta päätimme jättää Naton tältä erää rauhaan, vaikka totesimme kyllä, että se on - yhdessä Japanin aiheuttaman ydinvoimakriisin kanssa - muodostumassa viime tingassa tärkeäksikin vaaliteemaksi. Sen sijaan löysimme vielä hetkeksi aiheen pohtia, aikooko kirkko aseistaa omia kapinallisiaan uudesti virinneessä homokeskustelussa ja jos aikoo, millaisia aseita sillä olisi tarjolla tähän riitaan.
- Tässä pätevät kyllä aivan samat lainalaisuudet kuin Libyan tapauksessa. Luterilaisen kirkon valta-asemahan on samaa luokkaa kuin Libyaa pommittavalla koalitiolla. Valtaisa siis. Se määrää sen vuoksi marssijärjestyksen. Arvelisin kuitenkin, ettei kirkko ole samanlaisessa hajoamisvaarassa kuin Nato tai Euroopan Unioni. Sillä on enemmän tuuletusaukkoja, joiden kautta paineet pääsevät purkautumaan. En usko, että kirkko ryhtyisi aseistamaan kapinallisiaan sillä tavoin, että se soluttaisi erikoisagenttejaan saarnaamaan kapinallisille suvaitsevaisuudesta ja ihmisten tasa-arvoisuudesta. Kirkon kapinalliset istuvat vahvoissa bunkkereissa. Usko, josta pappi saarnasi tänään aamuhartaudessa (koska on Uskon nimipäivä), on usein vahvempi kuin paksuinkaan panssari. Sitä paitsi uskonasia on vähän samanlainen kuin makuasia. Siitä ei kannattaisi riidellä.
Kun Viljo lähti yönselkään, toivoin, että hänen sydämensä olisi edes hieman lämmennyt keskustelumme aikana. Siihen hän ei sanonut mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti