43. Valehtelemisesta

Viljo Vähänen oli lukenut Tiede-lehdestä, että "voittaja valehtelee itselleen". Siispä etsin samaisen artikkelin käsiini ennen kuin tapaisin Viljon tutussa paikassamme Ryssänkärjen kallioilla. Sinne emme tosin päässetkään tänä aamuna, koska syysmyrsky oli nousemassa ja vettäkin tuli jo rankasti.

Olimme olleet Madamen kanssa muutaman päivän helteisessä Roomassa kultahäämatkalla ja ajattelin kertoa Viljolle, kuinka taidokas taskuvaras vei täpötäydessä bussissa kaikki setelirahani lompakostani, mutta luovuin ajatuksesta, kun Viljo soitti ja kertoi omasta teemastaan.

Taskuvarkaushan on pikku juttu valehtelemisen rinnalla, vaikka on kyllä myönnettävä, että aivoon se otti. Samalla on tunnustettava, että tosiasiassa syy oli minussa itsessäni. Olisin voinut pitää tarkemmin silmällä rahojani. Olisi pitänyt panna ne kalukukkaroon, vyönalle, eikä pitää vasemmassa kädessäni sillä aikaa, kun oikealla kädellä leimasin bussilippuni. Tilaisuus oli liian herkullinen taskuvarkaalle.

(Rekonstruoin tosin tilanteen vasta hotellihuoneessamme, kun olimme lähdössä iltapalalle ja huomasin, että setelit olivat haihtuneet taivaan tuuliin. Selitin Madamelle: "Se oli se isokokoinen kaveri, jonka ohi kiilasin anteeksi pyydelleen ja jonka silmien alla roikotin parin sekunnin ajan vesipulloasi ja lompsaani.")

Ainoaksi ilokseni jäi se, ettei voro vienyt koko lompsaani, jonka kätköihin olin tosin jättänyt tällä kertaa vain Visa-korttini enkä koko omaisuuttani, kuten alkukesästä, kun "joku" varasti lompsani hesalaisessa juottolassa. Siinä menivät kaikki rahat ja kortit yhdessä rysäyksessä.

Puhuimme siis Viljon kanssa valehtelemisesta emmekä taskuvarkaista.

"Valehtelija on jonglööri, joka joutuu pitämään samanaikaisesti mielessään sekä tietämänsä totuutta että sepittämäänsä valhetta. Lisäksi hän saa pelätä paljastuvansa kertomuksensa aukoista, hermostuneisuudesta, epäluontevista lauseista, oudon pitkistä tauoista. Valehtelija kantaa mielessään raskasta konginiivista kuormaa." (Mikko Puttonen, Tiede 20/2011)

- Sanotaan, että aika parantaa haavat", Viljo aloitti. - Uskon, että Mikko Puttonen ja psykologit, joihin hän viittaa, ovat oikeassa. Valehteleminen viiltää mielen maisemaan syviä ja rumia rotkoja, joita valehtelija itse ei ehkä koskaan pysty maisemoimaan. Ne ovat kuin sorakuoppia, joista vuosituhansia sitten syntyneet kivimurikat on revitty irti ja murskattu moottoriteiden alle. Ihmiselämä ei riitä pahimpien haavojen parantamiseen. Ne kulkevat matkassamme sukupolvesta toiseen, joskus tiedostettuina varjoina, joskus tiedostamattomina. Valheella on pitkä varjo.

"Onko mielessäsi jokin erityinen varjo", pistin väliin, vaikka tiesin jälleen, että Viljo vasta lämmitteli. "Ajatteletko jotakin politiikan aluetta tai tiettyä henkilöä?"

- Kyllä ja ei. Eduskunnassahan "valehteleminen" on kiellettyä. Sana ei kuulu arvokkaaseen kielenkäyttöön, jota puhemies on pantu paimentamaan. "Muunneltua totuutta" tai muuta vastaavaa termiä saa kyllä käyttää. Mutta jos ajatellaan politiikkaa kokonaisuudessaan, se on täynnä mitä ihmeellisimpiä sorakuoppia ja mitä läpinäkyvimpiä maisemointiyrityksiä. Sotapropagandahan on siitä tyypillisin esimerkki. Kirjoitapa vain Googleen tuo hakusana, niin saat heti silmiesi eteen kuvan tämänhetkisestä tilanteesta. Sehän on pullollaan valheita!  "Suomettuminenkin" käy hyvästä esimerkistä, kun on seurannut muun muassa Hannu Rautkallion ja Juhani Suomen sanailua asiasta. "Kovat tosiasiat" ja "luulot" muodostavat sellaisen verkon, ettei totuuden ja valehtelemisen välistä rajaa pysty kukaan määrittelemään tarkasti. Rajat liikkuvat ja lentävät yhtä mutkikkaasti ja arvoituksellisesti kuin yritykset määritellä ajan käsitettä. Niinpä seuraankin mielenkiinnolla, mitä tässä suhteessa tapahtuu nyt alkaneessa presidentinvaalitaistelussa. Tarkkailijan - tässä tapauksessa itseni - on kuitenkin pidettävä kieli keskellä suuta. Valheen demonstraatio, todeksi osoittaminen, on vaikea taiteen laji. Tiettyyn rajaan saakka sitä voidaan lähestyä tieteellisen tiedonhankinnan menetelmin, mutta aina jää jonkinlainen ilmarako, jota kautta epäilyksen sallitaan astua näyttämölle. Valehteleminen on sitä paitsi suojattu vahvalla juridisella muurilla. Kaikissa oikeusasteissa todistajan edellytetään puhuvan totta. Sama vaatimus koskee myös tuomaria, vaikka sitä ei - itsestään selvyytenä - useinkaan korosteta.

"Minusta Lipponen puhuu totta sanoessaan, että hän pystyi 37-vuotiaana punnertamaan penkillä selällään maaten 100 kilon painon kymmenen kertaa peräjälkeen suorille käsille. Mutta todistaako se jotakin siitä, että hän juuri sen vuoksi olisi hyvä presidentti, on varmaankin eri asia".

- Tavallaan. Mutta, kun presidenttiehdokas esittää sen "tosiasiana", voidaan aina kysyä, miksi, missä tarkoituksessa, vaikka kukaan tuskin epäilee, etteikö se olisi totta.

"Mutta mitäpä sanot siitä vanhasta koulujupakasta, joka myöskin putkahti julkisuuteen  ja josta samainen henkilö otti herneitä nenäänsä?"

- Se ei olekaan yhtä selvä juttu kuin penkkipunnerrus. Antaisin kyllä mieluiten koko jutun hautautua historian armolliseen hämärään. Jotenkin jäin sellainen tunne, että koko jupakalla haluttiin vahingoittaa tai ainakin ärsyttää Lipposta, ja sellaisesta en todellakaan pidä. Ei sellainen kuulu reiluun presidenttikamppailuun. Nyt pitäisi olla "asialinjalla", kuten Veikko Vennamo aikoinaan saarnasi. Mutta. Mutta. Kyllä sekin on yhtä nuorallatanssimista. Luuletko, että minä suostuisin väittämään, että Jutta Urpilainen valehtelee, kun hän iloitsee siitä, että Suomi sai ainoana EU:n jäsenmaana vakuudet Kreikka-lainoilleen. On hänellä oikeus sellaisesta asiasta iloita. Siinä ei ole kysymys mielikuvista vaan kylmistä tosiasioista.

"Tässä olet oikeassa. Mutta salli minun kuitenkin huomauttaa, että epäilyksen tuuli puhaltaa näyttämölle siitä pienen pienestä ilmaraosta, joka Kreikka-kysymyksessä on jäänyt tämän päivän tosiasioiden ja tulevaisuutta koskevien odotusten väliin. Siksi muistutan, mitä Mikko Puttonen kirjoittaa artikkelinsa lopussa:

Kuorma keventyy, kun (voittaja)  uskoo itsekin omiin valheisiinsa. Enää ei ole ristiriitaa siinä, mitä tietää ja mitä esittää muille. Silloin on helpompi saada toiset ihmiset uskomaan, että olemme älykkäämpiä, voimakkaampia tai moraalisesti parempia kuin olemmekaan".