81. Lennu II

"Ukko kävi pitkällä reissulla. Oli kuulemma tavannut kollegansakin rapakon takaa ja monia muitakin suuruuksia. Olihan se tietysti merkittävä juttu. Ura Mäntyniemessä alkoi uljaasti. Kukapa ei olisi huolissaan ydinaseista. Mutta kyllä minulle jäi jälleen kerran tuntu suuresta teatterista. Sanoja sanojen perään. Sellaistahan aseistariisunta on aina ollut. Pelkkää sanahelinää. Pelkään pahoin, että suuri Lähi-Idän konferenssikin, jota tyrkytettiin väkisin Suomelle, on samaa luokkaa. Ei Ukkokaan tainnut olla siitä kovin mielissään. Sehän näkyi hänen naamastaan. Kyllä minä osaan niitä ilmeitä lukea ja tulkita. Pakkopullaan voi tukehtua ..."

Lennulla taisi olla puheripuli. Tai ehkä hän oli vielä tohkeissaan siitä julkisuudesta, jota pääsy Tasavallan Ensimmäiseksi Koiraksi ja Pusukoneeksi oli tuonut tullessaan.

Mutta Viljo Vähäsellä ei ollut kiirettä. Hän jaksoi odottaa.

"Muutoin kaikki on sujunut ihan mukavasti. Ukko odottaa tietysti rullaluistelukelejä ja turvamiehet harjoittelevat hiki hatussa. On sillä edelleen rautainen kunto. Mutta eivät ne päästä sitä yksinään maastoon. Eivätkä ne luota minuun. En taida olla riittävän pelottavan näköinen. Mutta kyllä minä Ukosta kuitenkin osaisin huolehtia ..."

Aikaa kului. Kevätaurinko kimalteli hangilla. Häikäisi. Maaliskuu oli jäämässä taakse. Edessä oli Palmusunnuntai.

Lennu jatkoi ja jatkoi.

Kunnes tuli tauko ja Viljo pääsi kysymään.

- Mitä mieltä Ukko on välikysymystehtailusta? (He olivat sopineet, että "Ukko" on Ukko ja että "Akka" on Jenni.)

"Ensinnäkin. Ukko on parlamentaarikko sanan parhaimmassa merkityksessä. Hän ei noussut eduskuntaan kuin raketti, vaan tuli valituksi vasta kolmannella yrittämällä. Hän tietää siten myös, kuinka rajua peliä vaalipiirin sisällä käydään parlamenttipaikasta. Se on tärkeää, koska siinä kasvaa ymmärtämys koko poliittisen järjestelmän luonteesta. Jotkut syntyvät kultalusikka suussaan ja ylittävät riman kertaheitolla. Toisilta se vaatii sinnikkyyttä, henkilökohtaisia uhrauksia ja kovaa työtä. Ukko kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Sisään päästyään hän tiesi, että varsinainen työ parlamentaarikkona alkaisi vasta silloin. Ukko osasi sen homman. Hän tiesi, että parlamentaarikko tarvitsee vankan tukipisteen sekä parlamentin sisältä että sen ulkopuolelta. Ukon tukipisteet olivat perustuslakivaliokunnan puheenjohtajuus ja Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajuus. Se oli poliittista viisautta!

Toiseksi. Ukko tietää, että valtioneuvosto (hallitus) on meidän poliittisessa järjestelmässämme ylivoimaisesti tärkein vallankäyttäjä ja että oppositio on lähes aseeton. Välikysymys on opposition raskain ase, mutta käytännössä sen painoarvo on höyhenen luokkaa.

Kolmanneksi. Ukko osaa tehdä poliittisia johtopäätöksiä. Hänelle oli selvää, vaalien suurimman voittajan jääminen oppositioon yhdessä menneiden vuosien valtapuolueen Suomen Keskustan kanssa, tulisi merkitsemään armotonta kilpailua opposition sisällä. Se hajottaisi opposition voimaa, mutta silläkään ei olisi merkitystä, koska yhteenlaskienkin oppositio olisi eduskunnassa hampaaton.

Välikysymystehtailu on omiaan heikentämään opposition asemaa parlamentissa.

Uskon kuitenkin, ettei Ukolla ole pienintäkään tarvetta vähätellä opposition merkitystä parlamentissa. 

Kysymys onkin siitä, millä tyylillä oppositio esiintyy."

- Tyyli ei ilmeisesti ollut parhaimmillaan Dragsvikin kysymyksessä?

"Ei. Ei todellakaan ollut. Mutta lopputuloshan oli oivallinen. Vaikka kyseessä oli mitä tyypillisin hallitus-oppositio riita, johon tasavallan presidentin ei olisi tarvinnut puuttua millään tavoin, ratkaisu löytyi kuin itsestään. Minä en tiedä, kuka keksi sen, että koko Dragsvik-jupakka käytiin väärään aikaan. Sehän ei ole tämän hallituskauden asia! En laisinkaan ihmettelisi, jos osoittautuisi, että ratkaisu oli lähtöisin Ukolta itseltään. Kyllä se näkyi hänen kasvoiltaan, kun toimittajat tivasivat ihmeissään, kuinka tässä nyt tällä tavalla kävi. Vastaushan suorastaan loisti Ukon silmissä."

- Käyköhän palomuurivälikysymyksessä samalla tavalla? Sehän ei taida vielä olla edes esittelykunnossa. EU-kriittinen oppositio ei ehkä löydä tässä asiassa yhteistä säveltä?

"Palomuuri on tietysti aivan toista luokkaa kuin Dragsvik.  Ukko on siinä asiassa kyllä parempi asiantuntija kuin yhdistynyt oppositio eikä hallituksenkaan piiristä löytyne parempaa tietoa kuin Mäntyniemestä. Tässä on vain se ongelma, että perustuslain 93§:n mukaan "Valtioneuvosto vastaa EU:ssa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä." Palomuurista päättäminen ei kuulu presidentin toimivaltaan. Ei, vaikka sen paksuudella ja korkeudella saattaa olla ratisevakin merkitys Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan onnistumisen kannalta.

80. Wallin

Tarkkaan ottaen minun ei ollut tarkoitus puuttua tähän tapaukseen laisinkaan, mutta kun näin A-studiossa Stefan Wallinin ja luin tämän aamun Suomenmaasta, että Timo Soini, Mari Kiviniemi, Pirkko Ruohonen-Lerner ja Kimmo Tiilikainen ovat alkaneet pohtia yhdessä tapaa, jolla puolustusministerin luottamus mitattaisiin eduskunnassa, päätin esittää vain yhden virkkeen mittaisen johdannon (Eine kurze Anleitung) tapaus Walliniin muistaen, etten ole nähnyt tarpeelliseksi perehtyä kuin pieneen osaan siitä mittavasta tausta-aineistosta, joka koskee varuskuntien lakkauttamista ja johon puolustusministerin lisäksi on liittynyt keskeisellä tavalla myös puolustusvoimien komentaja ja eräitä korkean tason oikeusviranomaisia, saatikka erään perussuomalaisen kansanedustajan raivoisaan, puoluepoliittisesti ryyditettyyn vaatimukseen Wallinin vetämisestä valtakunnanoikeuteen, ja siitä käytyyn mediasotaan, joka näyttää vain kiihtyvän, kun Sdp:n puoluesihteerikin liittyi Wallinin arvostelijoihin selvin puoluepoliittisin, mutta hämärän mailla liikkuvin perusteluin saaden mukaansa eräitä puoluetovereitaan, mikä antaa minulle perusteen olettaa, että joillakin tahoilla on hirmuinen hinku lyödä kapuloita Kataisen ja Niinistön vetämiin vankkureihin vain sen vuoksi, että ne ovat ideologisesti vääränväriset, mikä demareiden suhteen näyttää ymmärrettävältä, kun ottaa huomioon pitkän valtakauden päättymisen, mutta mikä Keskustan suhteen tuntuu äärimmäisen ristiriitaiselta, koska Keskustaa on totuttu pitämään tärkeissä, kansallisissa peruskysymyksissä vastuuntuntoisena puolueena, mikä on käytännössä tarkoittanut maanpuolustusta ja ulkopolitiikkaa, mutta ehkäpä Keskustan katse on sumennut oppositioon ajautumisen ja sisäisen valtataistelun johdosta taikka sen vuoksi, että syksyn kunnallisvaaleja varten on kerättävä joka ainoa irtopiste, joka sateenkaaripuusta on mahdollista ravistella irti, sillä jotakin täysin käsittämätöntä, järjenvastaista, on siinä, että juuri Keskusta on nyt syyttämässä puolustusministeriä eduskunnan harhauttamisesta, mikä vaikuttaa siis pelkältä sanahelinältä ellei siihen sisältyi kaunaista poliittista ilkeilyä Kokoomusta ja erityisesti sen puheenjohtajaa kohtaan, joka on asettunut suoraselkäisesti puolustamaan puolustusministeriään, joka esiintyi asiallisesti ja vakuuttavasti televisiossa ja joka muutoinkin toiminut sen poliittisen mandaatin mukaisesti, joka hänelle monipuoluehallituksessa kuuluu ja mihin tässä tapauksessa sisältyy korostetusti perustuslain 17 §:n (oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin) ja aivan erityisesti saman lain 2 §:n (Jokaisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin laki) noudattaminen, mikä näyttää täysin unohtuneen siltä konklaavilta, joka nyt pohtii Wallinin luottamuksen mittaamista eduskunnassa, missä ei sinänsä ole tietenkään mitään väärää, koska valtioneuvoston jäsenten tulee perustuslain 3§:n mukaan nauttia eduskunnan luottamusta, mistä ei voida minkään asian kohdalla tinkiä, joten kyllä tässä nyt pitäisi ottaa lusikka kauniiseen käteen, ja nähdä, ettei nyt ole kysymys mistään "harhauttamisesta", vaan normaalista valtataistelusta hallituksen ja opposition välillä, joten tässä pitäisi varmaankin noudattaa sitä puheenjohtaja Johannes Virolaisen johtamistyyliä hänen omalla valtakaudella (tosin vain niinä kiihkeinä vuosina, jolloin tohtoreiden taistelu oli kuumimmillaan), jonka mukaan hän seurasi aikansa (joskus tuntikausiakin) kiihkeästi vyörynyttä väittelyä, ja iski sitten nuijan pöytään todeten: "Tältä pohjalta", eli nytkin olisi parasta antaa opposition rynniä täydellä voimalla hallitusta vastaan ja ratkaista asia (tässä vaiheessa jo aika pian) äänestämällä, kunhan vain hallitus huolehtii siitä, etteivät sen rivit rupea horjumaan, sillä mielestäni Stefan Wallin on toiminut tässä asiassa rehellisen suomalaisen tavoin. Sitä hänen ei tarvitse hävetä!

79. Lennu I

Viljo Vähänen ei jäänyt pitkäksi aikaa pohtimaan Mäntyniemen tilannetta. Pari viikkoa riitti. Valta oli vaihtunut, ja sillä siisti. Akkavallasta oli siirrytty ilman suurempia vaurioita vanhaan, turvalliseeen ukkovaltaan. Samalla kissakin oli vaihtunut koiraan. Rontti muutti Kallioon. Valtikkaan tarttui Anjyr's Boreas, bostoninterrieri, jota isäntäväki oli tottunut kutsumaan Lennuksi.

Se sopi myös Viljo Vähäselle.

Viljo sopi Lennun kanssa säännöllisen epäsäännöllisistä tapaamisista pian sen jälkeen, kun Lennu oli nuuskinut paikat ja merkinnyt reviirinsä.

"Sen verran hienoilta ne paikat tuntuivat, etten katsonut asialliseksi lirauttaa sisätiloissa mihinkään nurkkaan, mutta ulkona porasin kyllä ihan mukavia pikku reikiä", Lennu kertoi, kun hän oli sopinut ensimmäisestä tapaamisesta Viljon kanssa. Silloin he sopivat myös siitä, että istunnot merkittäisiin roomalaisin järjestysnumeroin.

Aloituspäiväksi valittiin perjantai, 16. maaliskuuta 2012. Silloin talon varsinainen isäntä olisi kiinni tasavallan presidentin esittelyssä klo 11:sta alkaen, kuten tavallista. Emännästä taas ei tarvinnut välittää, koska hän ei puuttuisi sanallakaan Lennun yksityisasioihin. Heidän välillään vallitsi täydellinen luottamus.

"Palataan nyt vielä siihen Hilkka Ahteen tapaukseen", Lennu aloitti. "Sinähän sanoit heti tuoreeltaan oman kantasi asiasta. Ei tämä tähän lopu tai jotakin sinnepäin. Eikä se todellakaan näytä siihen loppuneen. Juttuhan laajenee kuin pullataikina. Mitähän varten niitä poliiseja oli kutsuttu paikalla monta autolastilista vartioimaan yhtä pientä mielenosoitusta?  Se vaikutti hätävarjelun liioittelulta."

- Sitä minäkin vähän ihmettelin. Joku oli varmaankin vihjannut, että jotakin saattaa tapahtua, kun liikkeen sisäistä pyykkiä aletaan pestä toreilla ja turuilla. Tunteet näyttävät käyvän aika kuumina. Mutta eiköhän tämä ala olla jo selvää pässinlihaa. Loppusilausta valmis.

"Se silaus ei kyllä tule olemaan helppo, vaikka torvet ovat soineet tiettyyn suuntaan. Minulla ei tosin ole minkäänlaista kokemusta työpaikkakiusaamisesta. Meikäläisten maailmassa sellaista ei esiinny. Sen sijaan ihmisten välillä se tuntuu olevan hämmästyttävän yleistä. Kauna ja kateus tai viha eivät kuulu koirien elämään. Toisaalta taistelu elinehdoista, elämästä ja kuolemasta, on meikäläisillekin tuttua. Ymmärrät varmaankin, etten tarkoita pelkästään koirien maailmaa, vaan eläinkuntaa kokonaisuudessaan. Valtataistelun seurauksena lajeja kuolee kaiken aikaa ja evoluution seurauksena niitä syntyy myös kaiken aikaa. Eikä ihmislaji ole mitenkään erityisessä turvassa tai suojassa. Eläimiähän tekin olette!"

- Niinhän se on. Mutta tuskinpa meidän kannattaa jatkaa keskusteluamme tähän suuntaan, tällä kertaa. Luulenpa, että me palaamme tähän teemaan vielä monta kertaa. Nyt näyttää kuitenkin siltä että tästä AKT:n jupakasta jää jäljelle ainakin kaksi repaleista ihmistä. Kumpikin omalle orrelleen. Siitä ei kukaan voi olla mielissään. Päinvastoin. Se on surullinen asia. Silti olen kyllä edelleenkin vahvasti sitä mieltä, että Hilkka Ahde oli oikeassa ottaessaan vaikean tilanteen omalla työpaikallaan näin voimakkaalla tavalla esille julkisuudessa.

Tauko.

Viljo Vähänen ja Lennu olivat sopineet siitä, ettei keskustelujen tarvitse päätyä mihinkään lopputulokseen. Ei heidän tarvitse etsiä kompromissia, kuten hallitusneuvotteluissa tai työmarkkinoilla tehdään. Asiat voivat jäädä kernaasti rempalleen, jos siltä tuntuu.

"Hyppään nyt aivan toiseen asiaan", Lennu jatkoi. "Sanooko sana vissarionisti Sinulle mitään?"

- Sattumalta sanoo. Minäkin olen seurannut erästä blogistia ja lakannut lukemasta paperilehtiä. Viimeksi peruutin kolme vuotta sitten Hesarin ja HBL:n tilaukset. Nyt luen vain Kirkkoa & Kaupunkia sekä Voimaa ja Diploa. Aamulla selaan netistä sähköisiä lehtiä ja luen kolmea blogistia, Kemppistä, Virolaista ja Tuomiojaa. Joskus käväisen maakuntalehtien sivuilla ja vilkuilen ranskan- ja saksankielisiä lehtiä. Se riittää ihan mukavasti. Vissarionisteihin törmäsin Voima-lehden uusimassa numerossa. Kas kun se sattui sinunkin silmääsi ...

"No ei se nyt varsinaisesti sattunut, mutta huomasin eilen illalla, että Jenni luki samaista Voima-lehteä ja näytti pysähtyneen Minna Kulmalan artikkeliin "Taivas löytyy Siperista."

Viljo oli hämmästynyt. Kyllä hän tietysti tiesi, että Jenni kirjoittelee runoja ja on muutoinkin ilmeisen herkkävaistoinen nainen, mutta että hänenkin silmäänsä oli osunut artikkeli, jossa kerrottiin, kuinka "maailman suurin ekoyhteisö valmistautuu maailmanloppuun hymyssä suin."

- Aivan niin. Minustakin se oli mielenkiintoinen juttu. Että juuri ennen kuin Neuvostoliitto romahti ja Berliinin muuri murtui, joku siperialainen liikennepoliisi ryhtyy luomaan "universaalia" yhteisöä, joka muutamassa vuodessa paisuu tuhansia ihmisiä käsittäväksi liikkeeksi, joka perustaa kymmeniä omillaan toimeen tulevia kyläyhteisöjä. Siinä on jotakin samanlaista tenhoa kuin amerikkalaisessa hippiliikkeessä aikoinaan. Enpä ihmettelisi, jos vissarionistit löytäisivät muutamassa vuodessa tiensä myös kapitalismin kuristuksessa rimpuilevaan länsimaailmaan. Nyt se on Voiman artikkelin mukaan vedonnut etupäässä entisistä kommunistimaista tulleisiin ihmisiin. Aion ottaa vissarionistit tarkkailuluokalleni.

"Kyllä Siperia opettaa", Lennu tokaisi. Siihen päättyi ensimmäinen istuntomme (Lennu I).

78. Viimeinen vilkaisu

Aurinkoiset päivät Nizzassa ovat päättymässä. Paluu takaisin arkeen, hankien keskelle, on edessä. Ajatukset lentävät. "Kaikki loppuu aikanaan. ...". Tänään käymme illallisella Rue  Meyerbeer 1            1:ssa, jossa jokainen ruokalaji tarjotaan erimuotoisilta, valkoisilta lautasilta. Huomenna pelaamme petankkia suomi-seuralaisten kanssa ja lauantaina lennämme Kööpenhaminan kautta Helsinkiin.

On aika luoda viimeinen vilkaisu Ranskan Rivieralta.

(1) Sarkozy. Täkäläinen presidentinvaali ei ole vielä lähelläkään lopullista ratkaisuaan. Panokset kyllä kovenevat. Molemmat osapuolet, vasemmisto ja oikeisto, ovat "varmoja voitostaan", mutta sanat ovat lähteneet lentoon eikä tavallisella kansalla ole kohta minkäänlaista käsitystä siitä, mihin kaikki johtaa. Poliittinen genealogiakin on otettu käyttöön, jotta todellinen ero Nicolas Sarkozyn ja Francois Hollandin välillä saataisiin selville. Termiä tosin käytetään kovin huolimattomasti. Sehän ei tarkoita sukututkimusta, vaan moraalin analyysia. Genealogia dekonstruoi totuuden väittäen, että totuus on valtaintressien muovaama. Näin ollen kaikki totuudet ovat kyseenalaistettavissa. Genealogia teoriana korostaan totuuden epäluotettavuutta ja sisältää epäyhtenäisen käsityksen historiasta (Google). Ehkä Nice-Matinin pilapiirtäjä oli oivaltanut asian 6.2.2012.  Kun "vaalikampanjan pikku historiassa" väitettiin, että Sarkozyllä ja Hollandilla on yhteinen esi-isä, maanviljelijä Claude Labully, joka eli joskus 1600-luvulla pienessä majassa Chambéryn lähellä, pilapiirtäjä asetti ehdokkaat keskustelemaan vierekkäin ja Sarkozyn kysymään: "Näyttää siltä, että olemme laskeutuneet alas samasta puusta?" ja Hollanden vastaamaan: "Mutta minä tulin alas vasemmanpuoleiselta oksalta!" Puheiden perusteella äänestäjä ei enää pysty erottamaan vasemmistoa oikeistosta eikä oikeistoa vasemmistosta. Sanotaan vain, että jos Sarkozy valitaan toiselle kaudelle, hän kallistuu oikealta kohti keskustaa, mutta että jos Hollande valitaan, Ranskasta tulee "ideologisempi". Viimeksi mainittu tosin johtaa siihen, että Euroopan sosialidemokraatit (mukaan lukien heidän suomalaiset veljensä ja sisarensa) hylkäävät siinä tapauksessa Ranskan uuden presidentin ja hän jää ideologioineen yksin omaan nurkkaansa.

(2) Putin. Venäjän presidentinvaali ratkesi siis ensimmäisellä kierroksella, kuten täälläkin uumoiltiin. Uutiset toisinajattelijoiden pidätyksistä ovat olleet jokseenkin maltillisesti esillä. Niinistön ja Putinin sopimusta pikaisesta tapaamisesta en ole ensi silmäyksellä löytänyt täkäläisestä mediasta eikä siinä varmaankaan mitään "uutista" olekaan. Jos Sarkozy valitaan uudelleen, hän sanoo lähtevänsä tapaamaan Saksan liittokansleria jo vaalipäivänä. Läheiset naapurit ovat kansainvälisessä diplomatiassa tärkeämpiä kuin kaukaiset.

(3) Luukkanen. Luin Arto Luukkasen kolumnin "Millaiseen ”puolueettomuuteen” vie tiedeinstituutti Suomea?" (US 4.3.2012). "Kun Suomi on ilmoittanut linjakseen länteen ja EU:hun nojautuvan liittoutumattomuuden, niin Venäjän pyrkimyksenä on ollut korostaa Suomen puolueettomuutta ja sen ”traditionaalista” asemaa Venäjän vieressä ts. kuulumista sen historialliseen etupiiriin." Tulkinta on mielestäni virheellinen ja asiaton. Siitä syntynyt keskustelu Uuden Suomen palstoilla paljastaa selvästi, millä asialla Teologi tällä kertaa liikkuu!

(4) Isola. Bussimatka Nizzasta Isola-2000 hiihtokeskukseen on kokemisen arvoinen. Reitti nousee merenpinnasta yli kahden kilometrin korkeuteen, jossa on täysi talvi meneillään. Aurinko hohtaa kuumasti ja rinteet ovat täynnä porukkaa. Jyrkkäseinäisten rotkojen keskellä tulin ihmetelleeksi, kuinka karthagolainen sotapäällikkö Hannibal pystyi aikoinaan  johtamaan sotajoukkonsa senaikaisine panssarivaunuineen eli elefantteineen Afrikasta, Espanjan kautta Italiaan. Ehkäpä sekin löytyy aikakirjoista, jos jaksaa etsiä. Enemmän mietin kuitenkin sitä, millaista tuhoa iso maanjäristys aiheuttaisi Isolan rinteillä. Tämä ajatus taas syntyi siitä, että koin Nizzassa (kuten jo kerroin) elämäni ensimmäisen maanjäristyksen ja luin kohta sen perään, että toinen, hieman pienempi, oli tapahtunut jossakin Nizzan edustalla, Korsikasta itään, meren pinnan alapuolella. Olipa hyvä, ettei maa järissyt vuoristoretkemme aikana!

(5) Paul Gerhardt (1607). On se vain kummallista, että lähdön hetkellä ajatukset alkavat lentää omia teitään. Ennen Isolan-reissua päässäni alkoi soida virsi "Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan." Loppuuhan tämänvuotinen Nizzan-matkakin aikanaan, mutta mitä jää jäljelle? Vastaus on arkielämän kokemusten pohjalta helppo. Jäljelle jää paluu Lauttasaareen ja seuraava matka ensi vuonna samoihin aikoihin Ranskan Rivieralle. Mutta sepä ei tuntunutkaan riittävän tällä kertaa. Oli taas turvauduttava Googleen, joka kaikista arvosteluista ja epäilyistä huolimatta on osoittautunut käyttökelpoiseksi apuvälineeksi. Niinpä syötin sanat hakukenttään ja sain vastaukseksi virren numero 270. Sen sanat (12 säkeistöä) on kirjoittanut Paul Gerhardt vuonna 1607 ja sävelen vuonna 1614 Johann Schop. En ryhtynyt tarkistamaan, onko se säilyttänyt paikkansa nykyisessä virsikirjassa. Sen sijaan luin kaikki säkeistöt. Ja kas vain. Jokainen niistä päättyi tuohon lausahdukseen, joka oli tullut mieleeni. Kävi ilmi, että asiasta on valmistunut äskettäin myös yliopistollinen tutkimus (Mari Vehkalahti: "Vanhenemisen kokemus ruustinna Elli Paunun kirjeissä ja päiväkirjoissa 1931-1953",  pro-gradu, Jyväskylän yliopisto, 2003). Oliko  tässä siis jonkinlainen viesti lähestyvästä vanhuudestani?  Jos niin oli, otan viestin kiitollisuudella vastaan. Olen aina halunnut päästä vanhaksi! Vanhuus on kulta-aikaa! Niin on, vaikka tiedostan hyvin, että on olemassa kovin erilaisia vanhuuksia ja että fyysinen olemassaolo vaikuttaa ratkaisevasti vanhuuden laatuun. Eikä aikaakaan, kun ajatukseni hyppäsi jälleen uudelle uralle. Onko fyysinen olemassaolo ainoa vaihtoehto? Mitä Gerhardt tarkoittikaan sanomalla, ettei armo lopu milloinkaan? Mitä armo oikein on? Voihan silläkin olla fyysinen olemuspuolensa ainakin, jos ajatellaan armon seurauksia, mutta olemukseltaan se lienee henkinen tai uskonnollinen. Uskon asia? Oli miten oli, ajatus hypähti joustavasti vielä kerran uudelle uralle, antimateriaan. Siitähän kerrottiin vasta eilen uutisissa. Että oli tapahtunut läpimurto (CERNissä). Että antimateriaa voitaisiin mitata! "Saattaa olla mahdollista löytää selitys sille, miksi ylipäätään olemme olemassa."

Lienee parasta jäädä odottamaan kaikessa rahassa vihoviimeistä vilkaisua.

77. Ei tämä tähän lopu

Antoivat Hilkka Ahteelle potkut! Läjähdys kuului ilkeästi Ranskan Rivieralle saakka. Se osui sillä tavalla herkkään paikkaan, että satun tuntemaan hänen miehensä yli neljänkymmenen vuoden takaa, jolloin istuimme niin juhlallisessa paikassa kuin Valtion Nuorisotyölautakunnassa. Minä porvarina. Hän sosialistina. Silti tulimme hyvin toimeen ja olemme muistaneet asian niinä aniharvoina kertoina, jolloin olemme tavanneet (hyvin pikaisesti) toisemme noiden vuosien jälkeen.

Eihän tällaisella tuttavuudella pitäisi olla mitään tekemistä nyt annettujen potkujen kanssa. Mutta niinpä vain on.

Ihmismieli on sellainen, että se yhdistelee asioita mielivaltaisesti!

Minä en ole koskaan tavannut Hilkka Ahdetta. En tunne häntä. Silti mieleni yhdistää hänet johonkin hyvään ja kauniiseen.

Tällä en tarkoita ammattiyhdistysliikettä enkä politiikkaa yleensä.

Ei sen puoleen, kyllä niissäkin voi olla hyvää ja kaunista. Sen tiedän kokemuksesta. Mutta Hilkka Ahteen tapauksessa niillä ei ole merkitystä, vaikka potkut tulivat ammattiyhdistyksen sisältä.

Potkujen kohteella (enkä tarkoita todellakaan sitä ihmiskehon kohtaa, johon potkut tavallisesti osuvat!) on tässä tapauksessa jotakin yleisempää merkitystä, joka nousee korkealle poliittisen näyttämän yläpuolelle eikä jää edes sen kulisseihin.

En mahda mitään sille, että liitän potkujen antajaan käsitteen "pikkusieluísuus". Se on omassa suussani yksi karvaimmin maistuvista kirosanoista.

Täsmennän vielä, etten tarkoita tällä AKT:tä enkä ay-liikettä yleensä, vaan yksiselitteisesti vain henkilöä.

Mutta nytkin on heti varoitettava, että kysymys on mielikuvasta, ei todellisuudesta. En ole tavannut myöskään potkun antajaa. En tunne. häntä.

Tässä tapauksessa siis kaksi minulle täysin vierasta ihmistä ovat vastakkain.

Silti tuntemukseni on vankka. Melkein henkilökohtainen.

Tunnen olevani oikeassa. Siksi voin kirjoittaa tästä aiheesta hyvällä omallatunnolla.

Arvasin kyllä heti, kun näin täällä Nizzassa lehtien (tietysti suomalaisten; eiväthän tällaiset lieskat lennä ranskalaiseen mediaan saakka!) otsakkeet, etten ole tässä asiassa yksin. Reaktiot olivat odotetun rajuja!

Siispä on helppoa pohtia myös asian substanssia, potkujen syytä.

Niissä täytyy olla jotakin hyvin henkilökohtaista, vaikka kysymys on vakavasta yhteiskunnallisesta sairaudesta - työpaikkakiusaamisesta.

Tällaista asiaa jokainen joutuu pohtimaan omien kokemustensa valossa. Se ei tahdo avautua objektiivisesti (sääntöjen valossa), vaan on luonteeltaan subjektiivinen (henkilökohtainen, tunteidenvarainen).

Mieleeni tulee tapaus niiltä ajoilta, jolloin istuimme Matti Ahteen kanssa edellä mainitussa nuorisotyölautakunnassa. Se ei kuitenkaan liity meidän väliseen suhteeseemme eikä ylipäätänsä mainitun lautakunnan työhän, vaan omaan toimintaani poliittisen nuorisojärjestön pääsihteerinä.

Kerron sen tässä, koska siinäkin oli kysymys potkuista ja nimenomaan tiedottajalle antamistani potkuista.

Eräs henkilö XX kieltäytyi osallistumasta aamulla lipunnostoseremoniaan ja käytti sen ajan kirjoittaakseen lehdistötiedotetta, jossa moitiskeli järjestön johtoa ja päätöksentekoa. Hän sai potkut. Minun kengästäni!

Vuosia se vaivasi mieltäni, koska ymmärsin, että lipunnostoseremonia oli hänelle periaatteellinen kysymys, jota hän vastusti, eikä hän halunnut osallistua sellaiseen.

Potkuja ei peruttu. Hän sai lähteä.

Inhottavaa ja typerää, ajattelin parinkymmenen vuoden jälkeen, jolloin tapasimme sattumalta ja jolloin minulle tarjoutui tilaisuus pyytää anteeksi käytöstäni. Se helpotti. Hänkin ymmärsi ja saatoimme sen jälkeen jälleen hymyillä, kun tapasimme.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, onko viestintäpäällikkö Hilkka Ahteen ja ATK:n puheenjohtaja Timo Rädyn tapauksessa hajuakaan omasta kokemuksestani. Oletan vain, että siinä on kysymys paljon laajemmasta ja pitkäkestoisemmasta asiasta.

Kertomani tapauksen "opetus" on kyllä siinä, että potku tekee kipeää sekä antajassa että saajassa.

Jos vain tästä olisi kysymys, asia ei olisi (mielestäni) saanut koskaan sellaisia mittasuhteita kuin se nyt on saanut.

Nyt asetun empimättä Hilkka Ahteen puolelle eikä se johdu kertomastani tapauksesta, vaan siitä, että minulla on omiakin kokemuksia pitkään jatkuneesta työpaikkakiusaamisesta, joka on aivan eri asia kuin jokin lipunostoseremonia joskus nuoruudessa. Pahimmillaan se voi tehdä elämästä yhtä helvettiä!

Siksi ymmärrän, kun Hilkka Ahde sanoo olleensa järkyttynyt saamastaan kohtelusta.

Ei tämä tähän lopu! Ei voi loppua.