Antoivat Hilkka Ahteelle potkut! Läjähdys kuului ilkeästi
Ranskan Rivieralle saakka. Se osui sillä tavalla herkkään paikkaan, että satun
tuntemaan hänen miehensä yli neljänkymmenen vuoden takaa, jolloin istuimme niin
juhlallisessa paikassa kuin Valtion Nuorisotyölautakunnassa. Minä porvarina.
Hän sosialistina. Silti tulimme hyvin toimeen ja olemme muistaneet asian niinä
aniharvoina kertoina, jolloin olemme tavanneet (hyvin pikaisesti) toisemme
noiden vuosien jälkeen.
Eihän tällaisella
tuttavuudella pitäisi olla mitään tekemistä nyt annettujen potkujen kanssa.
Mutta niinpä vain on.
Ihmismieli on
sellainen, että se yhdistelee asioita mielivaltaisesti!
Minä en ole
koskaan tavannut Hilkka Ahdetta. En tunne häntä. Silti mieleni yhdistää hänet
johonkin hyvään ja kauniiseen.
Tällä en
tarkoita ammattiyhdistysliikettä enkä politiikkaa yleensä.
Ei sen puoleen,
kyllä niissäkin voi olla hyvää ja kaunista. Sen tiedän kokemuksesta. Mutta
Hilkka Ahteen tapauksessa niillä ei ole merkitystä, vaikka potkut tulivat
ammattiyhdistyksen sisältä.
Potkujen
kohteella (enkä tarkoita todellakaan sitä ihmiskehon kohtaa, johon potkut
tavallisesti osuvat!) on tässä tapauksessa jotakin yleisempää merkitystä, joka
nousee korkealle poliittisen näyttämän yläpuolelle eikä jää edes sen
kulisseihin.
En mahda mitään
sille, että liitän potkujen antajaan käsitteen "pikkusieluísuus". Se
on omassa suussani yksi karvaimmin maistuvista kirosanoista.
Täsmennän vielä,
etten tarkoita tällä AKT:tä enkä ay-liikettä yleensä, vaan yksiselitteisesti
vain henkilöä.
Mutta nytkin on
heti varoitettava, että kysymys on mielikuvasta, ei todellisuudesta. En ole
tavannut myöskään potkun antajaa. En tunne. häntä.
Tässä
tapauksessa siis kaksi minulle täysin vierasta ihmistä ovat vastakkain.
Silti
tuntemukseni on vankka. Melkein henkilökohtainen.
Tunnen olevani
oikeassa. Siksi voin kirjoittaa tästä aiheesta hyvällä omallatunnolla.
Arvasin kyllä
heti, kun näin täällä Nizzassa lehtien (tietysti suomalaisten; eiväthän
tällaiset lieskat lennä ranskalaiseen mediaan saakka!) otsakkeet, etten ole
tässä asiassa yksin. Reaktiot olivat odotetun rajuja!
Siispä on
helppoa pohtia myös asian substanssia, potkujen syytä.
Niissä täytyy
olla jotakin hyvin henkilökohtaista, vaikka kysymys on vakavasta yhteiskunnallisesta
sairaudesta - työpaikkakiusaamisesta.
Tällaista asiaa
jokainen joutuu pohtimaan omien kokemustensa valossa. Se ei tahdo avautua
objektiivisesti (sääntöjen valossa), vaan on luonteeltaan subjektiivinen
(henkilökohtainen, tunteidenvarainen).
Mieleeni tulee
tapaus niiltä ajoilta, jolloin istuimme Matti Ahteen kanssa edellä mainitussa
nuorisotyölautakunnassa. Se ei kuitenkaan liity meidän väliseen suhteeseemme
eikä ylipäätänsä mainitun lautakunnan työhän, vaan omaan toimintaani
poliittisen nuorisojärjestön pääsihteerinä.
Kerron sen
tässä, koska siinäkin oli kysymys potkuista ja nimenomaan tiedottajalle
antamistani potkuista.
Eräs henkilö XX
kieltäytyi osallistumasta aamulla lipunnostoseremoniaan ja käytti sen ajan
kirjoittaakseen lehdistötiedotetta, jossa moitiskeli järjestön johtoa ja
päätöksentekoa. Hän sai potkut. Minun kengästäni!
Vuosia se
vaivasi mieltäni, koska ymmärsin, että lipunnostoseremonia oli hänelle
periaatteellinen kysymys, jota hän vastusti, eikä hän halunnut osallistua
sellaiseen.
Potkuja ei
peruttu. Hän sai lähteä.
Inhottavaa ja
typerää, ajattelin parinkymmenen vuoden jälkeen, jolloin tapasimme sattumalta
ja jolloin minulle tarjoutui tilaisuus pyytää anteeksi käytöstäni. Se helpotti.
Hänkin ymmärsi ja saatoimme sen jälkeen jälleen hymyillä, kun tapasimme.
Minulla ei ole
aavistustakaan siitä, onko viestintäpäällikkö Hilkka Ahteen ja ATK:n
puheenjohtaja Timo Rädyn tapauksessa hajuakaan omasta kokemuksestani. Oletan
vain, että siinä on kysymys paljon laajemmasta ja pitkäkestoisemmasta asiasta.
Kertomani
tapauksen "opetus" on kyllä siinä, että potku tekee kipeää sekä
antajassa että saajassa.
Jos vain tästä
olisi kysymys, asia ei olisi (mielestäni) saanut koskaan sellaisia
mittasuhteita kuin se nyt on saanut.
Nyt asetun
empimättä Hilkka Ahteen puolelle eikä se johdu kertomastani tapauksesta, vaan
siitä, että minulla on omiakin kokemuksia pitkään jatkuneesta työpaikkakiusaamisesta,
joka on aivan eri asia kuin jokin lipunostoseremonia joskus nuoruudessa.
Pahimmillaan se voi tehdä elämästä yhtä helvettiä!
Siksi ymmärrän,
kun Hilkka Ahde sanoo olleensa järkyttynyt saamastaan kohtelusta.
Ei tämä tähän
lopu! Ei voi loppua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti