87. Uusin silmin ja korvin

Kävelimme  sunnuntaiaamuna Viljo Vähäsen kanssa pitkästä aikaa Ryssänkärjen rantateitä pitkin. Aurinko paistoi. Ilmassa oli vanhan kunnon vapun odotusta, koska Ilmatieteellinen oli luvannut hyviä kelejä pariksi päiväksi.

Kerroin, että toukokuun alussa minusta tulee Uusi Ihminen, kun molempiin korviini asennetaan modernit  kuulolaiteet ja molemmista mykiöistäni poistetaan tumakleroosi (lääkäri käytti sanaa "harmaakaihi", mutta kirjoitti lähetteeseen tuon sanan omalla ammattikielellään), jota niihin on kertynyt lähes huomaamattani.

Mitähän olen vanhoilla korvillani kuullut ja mitähän yhtä vanhoilla silmilläni nähnyt viime vuosien aikana? Ovatko ne toimineet selektiivisinä suodattimina ja peittäneet todellisen maailman?

Sovimme seuraavanlaisesta kokeilusta tavatessamme Kasinon rantahietikolla : Kumpikin saa kertoa vuoronperään tarinan kolmesta aiheesta, mistä tahansa. Toinen ei saa sanallakaan kommentoida sitä. Yhteensä siitä tulee kuusi stooria. Niistä keskustelemme - jos huvittaa  - seuraavalla kerralla, kun tapaamme. Ajasta ja paikasta ei ole väliä, kunhan keskustelu tapahtuu tällä vuosituhannella!

Viljo aloitti.

(1) Mikael Jungnerin Nokia-analyysi (28.4.2012) oli hieno, mutta aika karmaiseva. Suomen talouden lippulaiva on merihädässä! Teppo Tiilikainenkin pani kännykän ruumisarkkuun (SK 17/2912). Minua se ei juurikaan hetkauta henkilökohtaisesti, koska salkussani ei ole yhtään Nokian osaketta. Joku piensijoittaja saattaa kyllä joutua paniikkikierteeseen, kun kansanosakkeen arvo on pudonnut 95 prosenttia vuoden 2000 huippuarvostaan. Ei ihme, että korppikotkat alkavat liidellä taivaalla. Mitähän tapahtuu, jos Nokia ostetaan pois markkinoilta? Länsimetron  Keilaniemen asemalla saatetaan nähdä suruliputus ennen kuin ratakiskot ovat paikallaan! Nouseeko salkoon punainen tähtilippu?

Minä jatkoin.

(2) Vessa eli Tiedekunta on pyhä paikka. Siellä syntyy päivittäin lopputuotetta, joka menee heti uuteen jakeluun. Täysistuntoa varten olen varannut sinne lukemista. Tällä hetkellä lukuvuorossa ovat (a) Helsingin Energian Salmisaaren tehtaan voimalaitosten turvallisuustiedote, joka on jaettu kaikkiin ympäristön talouksiin, (b) Helsingin kaupungin julkinen tiedote, jonka kannessa on kuva Runebergin Esplanadista 1890-luvulla ja (c) Bilteman kuvasto Kevät ja kesä 2012. Jokaisesta löytyy jatkuvasti uutta ja mielenkiintoista luettavaa. Nyt tiedän, että hydratsiini on ainetta , jota käytetään voimalaitoksen hapenpoistoon korroosion estämiseksi. Se tuodaan laitokselle 15%:n vesiliuoksena yhden kuution astioissa, jota varastoidaan ympäristöstä eristetyissä jälkiannosteluhuoneissa. Tämä on välttämätöntä, koska 15%.n liuos luokitellaan ihmiselle syöpäsairauden vaaraa aiheuttavaksi ja vesieliöille myrkylliseksi aineeksi. Tiedän myös, että kokoontaitettavan työpenkin saa Biltemasta alle 20 eurolla, eikä enää tarvitse taiteilla IKEAn jakkaroita polvien varassa. Tänä aamuna luin myös jutun siitä, kuinka Venäjän keisariperheiden nimet näkyvät Hesan katujen nimissä. Aleksanteri I:n äidillä, leskikeisarinna Marialla, joka on syntyjään Würtenbergin prinsessa Sofia Dorotea Augusta, on Helsingin keskustassa kaksi nimikkokatua.

(3) Kepun jäsenäänestys puolueen puheenjohtajasta on mennyt lekkeripeliksi. Helsinkiläinen ukkomustalainenkin pääsee äänestämään, jos jaksaa lähteä ajoissa Rovaniemelle yöjunassa. Sehän on vain kirkasotsaista jäsenhankintaa! Taustalla soittaa bassoviulua presidentinvaalissa pronssille yltänyt konkari, joka on sydämistynyt ikärasismista. Jazzia harrastavat muusikot kuuntelevat aina tarkasti bassoa, koska sieltä kuulee sointujen perussävelen.

(4) Geopolitiikka on aina ollut mieliaiheeni. Maiden ja merien hallinta on kansainvälisen politiikan ydinkysymys.  Aivan samalla tavalla kuin mannerlaatat liikkuvat, myös valtasuhteet ovat jatkuvassa liikkeessä. Yhteentörmäyksiä ei voi välttää eikä niitä pystytä ennustamaan. Saumakohdissa rytisee. Sen tietävät parhaiten ne, jotka ovat eläneet kahden viimeisimmän maailmansodan kurimuksessa. Muistot lahoavat, mutta uutta syntyy kaiken aikaa. Nyt kysytään jo, milloin seuraavan kerran rytisee. Missä? Ketkä ovat vastakkain? Sodassa tarvitaan aina kaksi osapuolta. Yksin ei kukaan viitsi taistella. Murina kuuluu jo, mutta vaara on liian kaukana. Jossakin tulevaisuudessa. Vai onko se sittenkään?

(5) Kuinkahan kauan Kataisen hallitus pysyy koossa? Sillä tuntuu olevan erittäin sitkeät nivelsiteet, vaikka luusto on epätasainen ja hauras.  Sisäinen, ideologinen jännite näyttää muodostuneen yllättäen varsin vahvaksi tekijäksi. Opposition ryntäykset on torjuttu kevyesti. Soinnin jytkystä on jäljellä vain kalpea aavistus. Mutta mitä tapahtuu kuntauudistuksen nimellä kulkevalle aikapommille. Räjähtääkö se kunnallisvaaleissa vai tulee siitä suutari? Löytyvätkö sen ruostuneet jäänteen joskus  tulevaisuudessa - sateenkaaren tuolta puolen? Paljon suurempi kysymys on Euroopan Unioni ja sen tulevaisuus. Onko Suomi tehnyt oikein hakeutuessaan EU-laivan komentosillan tuntumaan? Onko se turvallisempi paikka kuin reelinki, jonka yli on helppo hypätä jos/kun laiva törmää karille?

(6) Yhtynyt vasemmisto järjesti Juttutuvassa näyttävän Marx goes to kapakka tapahtuman. Sinne olisi pitänyt mennä (ainakin kuunteluoppilaiksi) myös Kokoomuksen remonttimiesten (jos heitä on vielä olemassa?). Kepun aatepoliitikko S. Kääriäisellä on aivan liian kapeat hartiat sellaiseen hommaan. Hänellä on sitä paitsi synnynnäinen vika katsoa kokoomusta kierosta näkökulmasta. "Kokoomuksen kanssa tulee aina turpiin!" (SK 17/2012 Pekka Ervasti). Mutta syitä on niin sysissä kuin sepissäkin. Kokoomuslaisten peruskonservatiivien kurkusta on liian usein murahtanut lause "Kepu pettää aina."  Ei ihme, että välit ovat tulehtuneet.  Ideologisessa mielessä Tuomas Nevanlinna liikkuu paljon dynaamisemmalla  ja ehkä kestävämmälläkin  pohjalla: "Jälkikapitalistinen yhteiskunta on kuviteltavissa." Vanhat koirat haukkuvat vanhoja puita!

Kun päivänkehrä oli alkanut siirtyä varjon suuntaan ja olimme jo ohittaneet Viljon kanssa Veijarivuoren talviuintipaikan, totesimme, että aiheita seuraavaan tapaamisemme oli kertynyt aika mukavasti. Silloin voisimme jatkaa niitä kosmologisia istuntoja, jotka keskeytyivät viime kesänä, kun Kohtalo tempaisi Pekka Koskisen mukaansa pitemmälle kävelyretkelle.

Uusin silmin voi nähdä ja korvin kuulla aivan uusiakin asioita.

86. Maailman vanhin

Eilen törmäsin bussissa Heikki Hirviseen. Hän oli nähnyt minun astuvan nuottikansio kädessäni bussin etuosaan Lahnalahden pysäkillä ja tuli moikkaamaan, kun vieressä, käytävän toisella puolella, oli tyhjä paikka.

Heikillä oli tärkeä viesti: "Maailman vanhimman suomenkielisen oppikoulun asiat ovat nyt paljon paremmassa jamassa kuin vuosi sitten."

Se tuntui hienolta.

Oma koulumme, Jyväskylän Lyseo, oli joutunut poliittis-byrokraattisen hyökkäyksen kohteeksi, kun jokin kummallinen kuntaliittymäkoneisto oli tekemässä tuosta meille niin rakkaasta, historiallisesta opinahjosta haarakonttoria.

Me, entiset oppilaat, nousimme takajaloillemme. Ei jumalauta! (Vaikka tuota sanaa ei tietenkään lausuttu ääneen). Näin ei saa tapahtua. Jotakin tolkkua pitää olla Suomen Ateenassa! (vaikka nyky-Kreikasta näyttää tolkku kadonneen).

Painostus, jota nykyään sanotaan lobbaukseksi, näyttää tuottaneen tulosta.

H.H. kertoi, että suunnitelmia ollaan panemassa kokonaan uusiksi. Juuri sitähän minäkin olin tolkuttanut Jyväskylän Suurelle Pojalle, joka on nyt pyrkimässä puoluejohtajaksi.

Jyväskylän Lyseon vanhan, ikimuistoisen ja kauniin rakennuksen ympärille on rakennettava kokonaan uusi kulttuurimiljöö. Ei koulun toimintojakaan sovi ripotella laitakaupunkialueille. Tilaahan on aivan riittävästi. Aluksi tietysti katepillareille!

Elävä yhteys yliopistoon pitäisi ottaa arkkitehtuurikilpailun lähtökohdaksi. Upeaan harjuun ja sen uljaisiin honkiin ei tietenkään saa koskea. Osataanhan nykyään rakentaa näyttävästi ja hyödyllisesti myös maanalle.

Ennen kuin poistuimme bussista H.H. antoi luettavakseni Laukaa-Konnevesi lehdessä 29.7.2010  julkaistun artikkelin "Mies, joka keksi ympyrän". Se kertoo runsaat pari sataa vuotta sitten syntyneestä miehestä, Wolmar Schildt-Kilpisestä, joka keksi suomenkieleen lukuisia uutissanoja. Hänen aloitteestaan perustettiin maahamme vuonna 1858 ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu (1858-1862 yläalkeiskoulu, 1862-1873 alkeisopisto ja 1873-1973 Jyväskylän lyseo; nykyisin Jyväskylän Lyseon lukio).  Juuri hänelle Elias Lönnrot ehdotti Jyväskylän nimittämistä "Suomen Ateenaksi"

Jyväskylän Lyseon pelastaminen kunnallisbyrokratian hirmuisesta puristuksesta vaatii kulttuurihistoriallista, sivistyksellistä, arkkitehtonista ja yhteiskunnallista ymmärrystä.

Siis wiisautta.

85. Lennu III

"Se Mona-Lisa versio, joka kiertää nyt netissä, on aivan mainio. Ei Ukkokaan siitä ollut moksiskaan. Naureskeli vain. Mutta virallinen versio on minusta ihan karmea. Eihän Ukko ole siinä oma itsensä ollenkaan. Olin paikalla, kun sitä otettiin, vaikka Akka kyllä yritti komentaa minua pois jaloista pyörimästä eikä se päästänyt minua lähellekään Pasi Heiskasta. kun tämä saapui meille. Sanoi, että minä muka häiritsen sen keskittymistä."

Viljo Vähänen kuunteli hieman huvittuneena Lennun purkausta. Hänkin oli tietysti nähnyt presidentin virallisen kuvan, mutta ei hän sitä nyt niin karmeana pitänyt kuin Lennu. Olivathan siinä hänen mielestään silmät aivan kohdallaan ja suukin oli muikeasti hymyssä. Kyllä se olisi Viljon mielestä sopinut ihan hyvin kansakoulun opettajainhuoneeseen. Ihan yhtä hyvin kuin Paasikivi tai Kekkonen, joita Lennu ei ollut nähnyt. Sitä paitsi Viljo muistutti Lennulle, että kyllä sitä Kekkosenkin virallista oli kaunisteltu. Ihan samalla tavalla.

"No juuri siitä he keskustelivat. Että pitikö sitä välttämättä nuorentaa. Harmaahan tekee Ukosta niin tyylikkään ja kotoisan. Rypytkin vain kaunistavat!"

- Oikeinko ne riitelivät siitä, Viljo ehätti kysymään.

"Eivät tietenkään. Eivät ne koskaan riitele. Eivät koskaan. Sitä olen jo moneen kertaan ehtinyt ihmettelemään, kun niillä on ollut niin paljon isoja muutoksia ja uusia tilanteita. Ei ne riitele. Ne keskustelevat. Niin kuin tässäkin tapauksessa. Ne olivat samaa mieltä, että Pasi saa kelvata eikä mitään ammattikuvaajaa tarvita. Ja sitten, kun ne katselivat raakaversioita, ne kikattelivat ... ihan tosissaan. Nauroivat. Mutta sitten, kun Pasi näytti lopullisen version, Akka oli pitkään ihan hiljaa ja kysyi sitten, että mitä sä itse siitä tykkään. Ja kun Ukko oli sanonut, että onhan se vähän outo, niin silloin Akka oli kysynyt, että pitikö sitä välttämättä nuorentaa, jolloin Ukko oli puolestaan pitkän aikaa ihan hiljaa. Mutta eihän sitä voi miksikään riidaksi sanoa. Eivät ne mököttäneet. Eivätkä ne tietenkään kysyneet minun mielipidettäni, vaikka istuin siinä vieressä."

Keskustelumme virallisesta valokuvasta tyrehtyi siihen. Viljo olisi vielä halunnut kysellä enemmän Mona-Lisa versiosta, joka hänestäkin oli hauska, mutta kun Lennu oli jo sanonut oman mielipiteensä, hänkin tyytyi siihen.

Koirilla on usein tarkempi näkö kuin ihmisillä.

- Mutta viralliselle vierailulle Tukholmaan ne eivät ottaneet Sinua mukaan, jos olen oikein ymmärtänyt. Minä en ainakaan nähnyt sinua missään lehtikuvassa enkä televisiossa. Taisit jäädä kuin nalle kalliolle?

"Siihen minä olen jo tottunut. No problem! Ei niiden tarvitse olla minusta huolissaan. Osaan jäädä yksikseni enkä enää protestoi sitä millään tavalla. Ihan pienenä panin kyllä paikat hyrskynmyrskyn, jos ne eivät ottaneet minua mukaansa, mutta sitten huomasin, ettei se kannata. Sitä paitsi se teki erityisesti Akan surulliseksi. Se taitaa tykätä minusta enemmän kuin Ukosta. Tai emmä sitä tiedä. Kyllä Ukkokin on ihan hyvä tyyppi."

- Oukei. Eihän sieltä Tukholmasta mitään erityistä odotettukaan. Rutiini homma, vaikka kyllähän se taisi molempia hieman jännittää. Minusta Jennillä - sorry vain, mutta en oikein osaa sanoa häntä Akaksi, vaikka sinun suuhusi se näyttää sopivan - siis Jennillä oli tosi upea hattu päässään tai koriste hiuksissaan. Kyllä hän näytti Sylvian rinnalla kerrassaan edustavalta. Olivat kuin äiti ja tytär. Hyvässä sovussa. Kauniisti. Mutta olihan se kysymys Ilkka Kanervan vankilatuomiosta aika rankka heti lentokentällä. Juhlatunnelmat törmäsivät suomalaiseen betoniseinään. Ja se kyllä näkyi kasvoista.

"Ihan totta. Minäkin katsoin sitä töllöstä. Mutta kyllä Ukko siitä selviytyi kaikella kunnialla. Tuomioistuinten itsenäistä valtaa kannatta puolustaa. Sehän sanotaan selvästi perustuslaissa. Olisihan se ollut paha moka, jos Ukko olisi sanonut sanan puolikastakaan raastuvanoikeuden päätöksestä. Ei hän kotonakaan siitä puhunut. Tai en minä ainakaan kuullut. Itse olisin kyllä murissut aika rajusti, jos Ukko olisi minun mielipidettäni kysynyt. Olen nimittäin varma siitä, ettei tämä rötösherrajahti, johon Ike on nyt vedetty mukaan, pääty tähän. Ei todellakaan. Siinä on astian maku ja haju. Ja ne on kyllä pestävä viimeistä hitusta myöten pois ennen kuin tämä prosessi pannaan Iken osalta lyijyarkkuun ja upotetaan kolera-altaaseen presidentin linnan edustalle."

Viljo Vähänen oli pitkään aivan hiljaa, vaikka Lennu odotti korvat höröllä jotakin kommenttia.

Lopulta hän sanoi vain arvoituksellisesti: "Raikas tuuli tekee keuhkoille hyvää."

84. Rakenteellisesta korruptiosta (osa II)

Viljo Vähänen oli masentunut. Nyt hän ei tullut rimpauttamaan ovikelloani, kuten edellisellä kerralla eikä hän rutistanut kourassaan Ilta-Sanomia (ks. blogini nro 50). Puhuimme vain puhelimessa.

Viljo oli nähnyt Ilkka Kanervan televisiossa ja järkyttynyt. Hän oli lukenut myös Jyrki Virolaisen blogin, mutta se ei ollut enää lisännyt hänen järkytystään, vaikka J.V. oli tapansa mukaan yrittänyt ärsyttää lukijoitaan kysymällä, että pitäisikö hänen nostaa lippu salkoon. Hänestä tuntui niin hyvältä, kun Ilkka Kanervan lahjusjutussa oli annettu "kunnon tuomio" eli yhden vuoden ja kolmen kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus.

Palautimme mieliimme keskustelumme rakenteellisesta korruptiosta ja siitä vääryydestä, että meillä voidaan ihminen tuomita vankeuteen teosta, jota hän ei ole tehnyt. Prosessioikeuden professorin mielestä sitä pitäisi juhlistaa oikein lipunnostolla. Tai ainakin hän haluaisi nostaa omaa häntäänsä, koska hän oli tehnyt asiasta "perusteellisen kantelukirjeen" oikeuskanslerille.

On aikoihin eletty!

Olimme Viljon kanssa lähes sanattomia. Vakuutimme toisillemme, että Helsingin käräjäoikeuden päätös tullaan kumoamaan hovissa.

Samalla totesimme kuitenkin, että tätä koskevat mielipiteet hajoavat rajusti siinä keskustelussa, jonka Kanervan saama tuomio herätti netissä. Jotkut ovat vakuuttuneita siitä, että rangaistus kovenee ylemmissä oikeusasteissa!

"Eikö mitään merkitystä ole sillä, että syytetty itse on sitä mieltä, ettei hänen toimissaan ole mitään rikollista ja että käräjäoikeuden kuulemat asiantuntijat tukivat tätä käsitystä", Viljo kyseli turhautuneena. "Olen edelleenkin sitä mieltä, että Ilkka Kanervan tapauksessa kyse on ollut näytösoikeudenkäynnistä, jossa syyttäjällä oli sekä käsikirjoittajan että ohjaajan rooli. Hän halusi väenväkisin sulan omaan hattuunsa ja nimensä oikeushistoriaan ensimmäisenä korruptioinkvisiittorina, jonka kidutuskammiosta kukaan ei selviä hengissä."

Yritin toppuutella Viljoa: "Eihän tässä nyt kuolematuomioita ole jaettu!"

Mutta Viljo oli jyrkkänä: "Jos linnulta leikataan siivet, se kuolee. Ja Ikehän sanoi heti tuomion kuultuaan, että hänestä tuntui kuin siivet olisi leikattu. Kyllä poliitikolla tuollainen vankilatuomio, vaikka se olikin ehdollinen, merkitsee kuolemantuomiota. Ei yhtään vähempää. Sympatiani on sataprosenttisesti Iken puolella."

Puhuimme hetken Veikko Vennamon rötösherrajahdista ja totesimme, että Ilkka Kanerva oli joutunut aivan kohtuuttomasti tämän pitkään jatkuneen prosessin koekaniksi.

"Aivan niin", Viljo täräytti. "Sanoisin, että inkvisiittori on tehnyt vivisektion vain näyttääkseen suurelle yleisölle, että hän on muutakin kuin pelkkä juristin planttu."

Tuntui jo melkein, että kännykkäni alkoi polttaa kädessäni. Hyvä, ettei siitä lieskat lentäneet.

Ehdotin, että siirtyisimme vähän vähemmän tulenaroille alueille ja kysyi Viljolta, mitä mieltä hän oli Jyrki Kataisen lievästä kritiikistä puoluetoveriaan kohtaan.

"Oliko Iken toiminta tolkullista vai oliko tolkku unohtunut jonnekin?"

"Tuo sana on hieman tulkinnanvarainen", Viljo aloitti. "Tolkku on järki-sanan kansanomaisempi muoto. Mielestäni Ilkka Kanerva ei ole toiminut järjenvastaisesti, siis tolkuttomasti. Joissakin naisjutuissa, joiden suhteen Katainen veti aikoinaan jyrkkää rajaa, Ike on toiminut harkitsemattomasti, mutta eihän sellaisesta leikata tukkaa pois ja passiteta vankilaan. Poliittiset seuraukset hän on kylläkin saanut kantaa raskaimman kautta. Puolueen puheenjohtaja saattoi tarkoittaa Iken ylenpalttisia synttäreitä. Ehkä ne olivat tolkuttomat tai ainakin hieman suurelliset. Lievästi sanottuna. Mutta jos hän tarkoitti synttärikulujen maksattamista henkilöillä tai tahoilla, jotka halusivat sen tehdä, en voi pitää ajatusta tolkuttomana enkä ainakaan rangaistavana tekona. Mutta juuri sitähän valtionsyyttäjä Rappe nimitti rakenteelliseksi korruptioksi. Hänen mukaansa Ike oli tehnyt rikoksen, koska hän olisi saattanut antaa vieraanvaraisuuden vaikuttaa omaan ajatteluunsa ja omiin tekoihinsa. Sellainen juridiikka on mielestäni hölynpölyä eikä sille kukaan tolkullinen ihminen hattua nosta saatikka liputusta järjestä. Missä ovatkaan näytöt siitä, että Ilkka Kanerva olisi tehnyt jonkin konkreettisen päätöksen Varsinais-Suomen liitossa sen perusteella, että hän oli saanut rahaa synttäreihinsä? Haloo, käräjäoikeus! Ei ihme, että siellä mielipiteet jakautuivat 2-1. On itse asiassa käsittämätöntä, että oikeudessa äänestettiin tällaisessa asiassa. Toisaalta kyllä ymmärrän niitä oikeustieteilijöitä, jotka korostavat, että tuomioistuimissa enemmistöpäätös on yhtä pätevä kuin yksimielinen päätös. Tässäkin mielessä valitus hoviin on perusteltua. Mutta nyt olisi paljon oleellisempaa, että hovissa selvitettäisiin juurta jaksaen, mitä Ilkka Kanervan tapauksessa rakenteellisella korruptiolla tarkoitetaan. Asiassa on tarpeen mennä vaikka korkeimpaan oikeuteen saakka, jotta virheellisesti perustellusta tuomiosta ei tulisi ennakkotapausta, johon myöhemmin voitaisiin vedota. Sitä ennen Jyrki Virolainen saa aivan vapaasti vetää lippunsa salkoon ja antaa sen roikkua siellä vaikka läpi yön, jos se häntä lohduttaa. Oikeuslaitoksen ei pitäisi ryhtyä vennamolaisiin rötösherrajahteihin. Se, jos mikä, syö luotettavuutta. Se on nähty poliittisilla areenoilla."

83. Wahlroosilaisuudesta

Jukka Kemppinen säväytti jälleen. Päivän sankareita ovat Platon ja Breivik. Ironia iski hirmuisesti, vaikka J.K. unohti mainita, että varsinaisen piikin pani lentämään humalainen Aki Kaurismäki, jonka kehotus tappaa yhden prosentin suuruinen ökyrikkaiden joukko, sai Suomen rikkaimman julkkiksen hermostumaan uusimman kirjansa julkistamisen yhteydessä.

"Toivottavasti Wahlroosille ei suoriteta mielentilatutkimusta. Hän vaikuttaa selvästi tyhmemmältä kuin Breivik, joten tulos voisi olla kiusallinen, jos hän pääsisi esittelemään ideansa lääkäriryhmille", Jukka Kemppinen kirjoitti tämänpäiväisessä blogissaan.

Tässä J.K. tietysti sotkee tahallaan käsitteitä. Tyhmyys ei ole mielentila kuten ei viisauskaan. Breivik ja Wahlroos eivät liene tyhmiä eivätkä viisaitakaan, mutta tuskinpa he myöskään ovat mielenvikaisia.

Tai mistäpä sen tietää.

Oslon juristit joutuvat nyt kuitenkin muutaman viikon sisällä ratkaisemaan, oliko eräs joukkomurhaaja mielenvikainen suorittaessaan tekonsa vai ei. Heille se ei ole filosofinen kysymys vaan juridinen.  He eivät löydä vastausta Platonilta eivätkä Jukka Kemppiseltä vaan psykiatreilta, jotka ovat päässeet tutkimaan joukkomurhaajan mielenmaisemaa.

Eipä käy kateeksi juristeja, kun kaksi psykiatriryhmää ovat antaneet täysin ristiriitaiset lausunnot asiasta.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että Wahlroosin ja Breivikin teoissa on vissi ero.

Wahlroos käytti sananmiekkaa, Breivik ampuma-asetta. Arkijärki sanoo, että Breivikin ase oli kuolettavampi kuin Wahlroosin. Lopputuloskin on kovin erilainen. Toisessa konkreettinen, toisessa imaginaarinen, mielikuvituksellinen.

Ruumiita ja haavoittuneita voidaan laskea ja luetella, kuten Oslon syyttäjä teki. Mutta mitä tapahtuu niille, joka tottelevat Wahlroosin kehotusta äänestää jaloillaan. Pääsevätkö he onnellisempaan tilaan (taivaaseen) vai ajautuvatko kurjuuteen (helvettiin)?

Näyttää siltä, etteivät kumpikaan (Wahlroos ja Breivik) ole oman suuruutensa häikäiseminä pohtineet tekojensa motiiveja tältä kannalta, vaan molemmat ovat pitäneet tekojaan itsestään selvinä ja oikeina.

Tässä suhteessa Jukka Kemppisen hämmentävä rinnastus saattaa olla kaikessa julmuudessaan oikeaan osunut.

"Breivikiläisyydestä" ei ole odotettavissa suurta kansanliikettä (vaikka hän tekikin Oslossa natsitervehdyksen), mutta miten onkaan "wahlroosilaisuuden" laita. Olisiko siinä ainesta "varakkaimmiston" (termi on Kemppisen tämänpäiväisestä blogista) liikehdintään?

Epäilen. Ei suomalaisestakaan varakkaimmistosta (yhdestä prosentista) ole kansanliikkeen käynnistäjäksi.

Se ei pysty myöskään luomaan Platonin ihanneyhteiskunnan filosofikuninkaita. En usko, että Björn Wahlroosistakaan olisi sellaiseksi.

On silti hyvä muistaa, että Antiikin suurten filosofien, Platonin ja Aristoles'n keskenään ristiriitaisesta sulatusuunista on valettu tähän maailmaan monennäköisiä ja monenvärisiä diktaattoreita, jotka ovat pystyneet sokaisemaan valtavia massoja.

82. Anderssonilaisuudesta

Varauduin toisen pääsiäispäivän iltana istumaan television ääressä, kun ohjelmassa Itse asiasta kuultuna haastateltiin Vasemmistoliiton ensimmäistä puheenjohtajaa, psykiatri-kirjailija Claes Anderssonia. Ehkä asiaan vaikutti myös se, että samalla vietettiin Mikael Agricolan päivää. Oli kuin jokin piilotajuntainen side olisi yhdistänyt nuo miehet, vaikka heidän väillään on yli 500 vuotta.

Toinen oli Turun piispa ja uskonpuhdistaja, toinen kansanedustaja ja uskonpuhdistaja.

Vuosisadoilla ei ole merkitystä, eikä ammateilla. Lopputuloksiakaan ei kannata vertailla keskenään

.

On kuitenkin selvää, että suomenkielen uudistaja ja Martti Lutherin oppilas on minulle etäisempi kuin vain yhtä vuotta minua nuorempi poliitikko ja Karl Marxin oppilas.

Myöhästyin muutaman minuutin lähetyksen alusta (koska jännäsin, lähettääkö JYP Jokerit kesälomalle), joten minulta jäi kuulematta vastaus tv-ohjelman kysymykseen, mistä porvarisperheen vesan vasemmistolainen maailmankuva syntyi?

Vastaus ei selvinnyt ohjelman loputtuakaan, mutta sitä en voi pitää erittäin korrektin ja hienostuneen toimittajan, Juho-Pekka Rantalan virheenä. Pidin erityisesti siitä, että J-P Rantala teititteli haastateltavaa eikä kertaakaan katkaissut tämän vastauksia.

Sen sijaan ohjelmasta selvisi, mitä anderssonilaisuus on.

Juuri siitä olen vuosikymmenet ollut kiinnostunut.

Vieläkin tuntuu kurjalta, etten törmännyt oman poliittisen urani aikana kertaakaan Claes Anderssoniin. En kertaakaan. En, vaikka olen tuntenut monta monituista kertaa, että hänessä on jotakin, mikä koskettaa minua syvältä.

Tunsin tietysti hänen poliittisen uransa jokseenkin hyvin ja olin nähnyt hänet useasti etäältä ja läheltä (mutta vain televisioruudussa).  Olen lukenut hänen tekstejään, mutta en hänen muistelmiaan Kaksitoista vuotta politiikassa - katkelmia, muistikuvia, unia.

Nyt aion lukea tuon kirjan aivan lähiaikoina. Niin syvän vaikutuksen television lähikuva ja erinomaiset lavasteet saivat aikaan. Ikään kuin hän olisi istunut vastapäätä minua. Jokainen ilmekin tuli kuin tilauksesta. Ehkä näin hänessä paremmin kuin aikaisemmin juuri ne piirteet, jotka olin parin kymmenen vuoden aikana yhdistänyt viime kesänä edesmenneeseen hyvään ystävääni, rikosoikeuden professori Pekka Koskiseen. Hänkin oli vasemmistolainen. Hänkin oli porvarisperheestä. Hänkin oli ajattelija.

Mistä siis on kysymys?

Vastaus on selvä: haluan tutustua vihdoinkin anderssonilaisuuteen!

Nyt esitän vain alustavan, lyhyen analyysin.

(1) Anderssonilaisuus kulkee syvällä sieluni metsässä. Se on kirkas puro.

(2) Anderssonilaisuus ei ole sitä puoluepolitiikkaa, johon itse sotkeuduin aikoinani. Se ei ole kokoomuslaisuutta eikä keskustalaisuutta. Siinä ei ole puolueleimaa. Ei, vaikka Claes Andersson itse oli puoluepoliitikko.

(3) Anderssonilaisuus on radikaali yhteiskunnallinen liike. Ajatusmalli. Sitä ei yksikään puolue voi hyvällä omalla tunnolla väittää omakseen. Se on kaikkialla. Ja kun Claes Andersson totesi tv-ohjelmassa, että se on historialliseen, kommunistisen liikkeeseen verrattuna pirstoutunut kaikkialle eikä se ole tänä päivänä samalla tavalla voimissaan kuin joskus aikaisemmin, hän on oikeassa.

(4) Suomalaisesta puoluekentästä ei löydy sellaista puoluetta, joka pystyisi toteuttamaan anderssonilaisuuden kokonaisuudessaan. Ei. Ei löydy. Eikä sitä löydy ainakaan tämän hetken Ranskasta, jossa vasemmistorintaman presidenttiehdokas Jean-Luc Mélechon houkuttelee kansalaisia barrikadeille yhtä verisin huudoin kuin Ranskan suuressa vallankumouksessa aikoinaan, samalla kun pääehdokkaat, Nicolas Sarkozy ja Francois Hollande päästelevät suistaan yhä suurempia ja suurempia sammakoita. Anderssonilaisuus ei kerta kaikkiaan sovi puoluepolitiikkaan. Se on liian hienostunutta, liian syvähenkistä, liian viisasta sellaiseen peliin.

(5) Anderssonilaisuus on lähellä unta. Se on lähellä hyvää ja kaunista unelmaa. Juuri siksi se on aina kiehtonut minua. Juuri siksi haluan tutustua sen juuriin, Marraskuun liikkeeseen. Juuri siksi haluan lukea omin silmin hänen muistelmateoksestaan sen kohdan, jonka löysin Googlesta: "Muistelmissaan Andersson paljastaa käyneensä lähellä itsemurhaa 1980-luvulla."

(6) Anderssonilaisuus on tasapainon etsimistä. Tuohon käsitteeseen törmäsin itse, kun aloin suunnitella omaa väitöskirjaani vallan vaikutuksesta ihmisen persoonallisuuteen. Silloin asiantuntijat sanoivat minulle, että tasapainon etsiminen on eräs psykiatrian peruskäsitteistä. Haluan tietää, miten Claes Andersson on käyttänyt sitä omassa lääkärintyössään.

(7) Jazz ei kuulu anderssonilaisuuteen, mutta se, mitä Claes Andersson sanoi soittamisesta "minua parempien muusikoiden kanssa", jäi soimaan mieleeni. Ennen kuin toinen pääsiäispäivä päättyy, istahdan pianon ääreen. Ja soitan Chopinin c-molli preludin. Mutta päätän sen C-duuri sointuun.